Kymmenisen päivää myöhemmin käsittelyyn päätynyt puoli vuosisataa uudempi jatko-osa Cinderella II: Dreams Come True kylläkin tuntui vaisuhkolta ja turhaltakin tapaukselta. Mielessä taisi liikkua jotakin sellaista, että jos näin pitkän tauon jälkeen rakastetulle klassikolle saadaan aikaiseksi useammasta keskinkertaisesta tarinasta löyhästi kokoon kääräisty jatko, niin ehkä projektin olisi voinut jättää väliinkin. Mainittakoon, että Tuhkimon tarusta tuli se kolmaskin koettelemus tutkittua ja Cinderella 3: A Twist in Time käänsikin kivasti laatukäyrää ylöspäin edellisestä tarjoillen eheämmän ja muutenkin reippaamman elokuvan. Tavallaan arvostin tekijöiden tahtoa lähteä kieputtelemaan ensimmäistä elokuvaa osittain uusiksi. Mielikuvituksellisista vääntelyistä huolimatta ei tällä jatkolla mitään kunnollisia mahdollisuuksia näyttänyt olevan alkuperäisen haastamiseksi, mutta selkeää parannusta kuitenkin oli havaittavissa kompuroivaan kakkososaan verratessa. Kolmannestakin piti tietysti kirjoitella, mutta teksti jäi vaiheeseen ja ehkä valmistuu sitten joskus mahdollisen uusinnan yhteydessä. Tuhkimo-trilogian lisäksi toukokuun animaatiotarjontaan kuului Ghibli-uusinta The Cat Returns, josta nykyään kovin tykkäilen ja elokuva tuntuu ihastuttavan uusinnoilla enemmän kuin aikoinaan ensivilkaisulla. Mikään studion mestariteos se ei silti minusta ole, mutta hassu, omaperäinen ja suloinen seikkailu joka tapauksessa ja varsin lyhyt kestokin pitää kertailukynnystä matalalla. Kyseisestä kissailusta olin kuitenkin kirjoitellut jo jokunen vuosi aiemmin, niin eipä ollut tarvetta ottaa blogiin toista kertaa koluttavaksi, vaikka kenties se olisikin muutaman lisäkehun ansainnut.
Myös toisenlaista trilogian päättelyä mahtui toukokuulle, sillä sain viimeinkin katseltua länsinaapurissa 1990-luvun alkupuolella käyntiin lähteneen verkkaisen tarinan kolmannen osan. Änglagård (Enkelten talo) ja Änglagård - Andra sommaren (Enkelten talo - toinen kesä) olivat kommentoinnin kohteena noin vuotta varhaisemmin ja tuolloin tökkivä ja puhditon jatko-osa vei innon viimeisen elokuvan vilkaisuun ja sepä sitten lykkääntyi näinkin pitkälle. Hiukan huolestuttikin etukäteen, että jatkaako Änglagård - Tredje gången gillt (House of Angels: Third Time Lucky) taivallustaan edeltäjän viitoittamaan väsähtäneeseen suuntaan, mutta ainakin omasta mielestäni taso lähti vähintään lievään nousuun. Ensimmäiseen osaan saakka takautuvia kysymyksiä toki edelleen selviteltiin ja osittain tuntui siltä, että eiköhän näitä jo ehditty kääntelemään, vääntelemään ja jauhamaan riittävästi, mutta saatiin mukaan pikkuisen uuttakin ja muutenkin väittäisin, että paljonkin tyydyttävämmin pisteitä paikoilleen kuin mihin toinen elokuva pystyi.
Vaivaavasta väsystä ja muista puisevuuksista puhuttaessa mukaan voinee malliesimerkiksi tempaista blogin toukuun ainokaisen räiskyttelyn. Charles Bronson ei enää uransa loppuvaiheilla useinkaan kovin kummoisissa tekeleissä aseineen heilunut ja siitä sarjasta Assassination olikin oiva muistutus. Tokihan nämä salamurhailuyritykset oli jo aiemmin nähty, mutta ajattattelinpa antaa viimeisen mahdollisuuden, jonka kyllä olisi voinut jättää väliinkin, koska kuten tuolloin tuli kirjoiteltua, niin jännityselokuvana Assassination ei juuri mitään merkittävää saanut aikaiseksi ja suhteellisen vähäiset toimintakohtaukset olivat hätäisiä sekä keskinkertaistakin heikompaa huvia. Blogissa Assassination onkin toistaiseksi Bronsonin viimeisin vierailu, mutta luulisinpa, että hepun pirteämmistä kostohommista ja muista toilauksista tulen täälläkin vielä höpöttelemään. Toukokuun keskitasoisemmalta pyssyjen ja potkujen osastolta kelpaa esimerkiksi Seagal-uusinta Exit Wounds, joka aikoinaan oli Stevenille paluuelokuva lyhyen vetäytymisen jälkeen. Ilmestymisen aikoihin Exit Wounds syystä ja toisesta rasitteli, mutta nykyään se näyttäytyy ihan kelvollisena toimintakomediana, jonka silloin tällöin väsyneen illan päätteeksi voi hyvinkin vilkaista, mutta eipä siitä mielestäni ole syytä kattavammin blogissa puhella. Kuukauden rankemman sarjan voiton vei melko kevyesti Clint Eastwoodin The Outlaw Josey Wales, joka edetessään vaelteli etäämmälle niiltä katkerilta koston poluilta ja otti tavoitteekseen uuden alun, mikä ei aivan tyypillisin kehityskulku lännenelokuvien lajissa mielestäni ole. Muutenkin kyseinen elokuva on noussut vuosien ja uusintojen myötä omien lännensuosikkien joukkoon Eastwoodin tuotannosta, vaikka ei kaikista kirkkain huipentuma olisikaan.
Kansanperinnedokumenttien tarkkailuprojektikin jatkui suunnitelmien mukaan, kun ruudulla käväisivät Rymättylän kesäkalastus ja Enontekiön porolappalaisten parissa. Vaikka pohjoisista maisemista kovin tykkään ja niitä mielelläni elokuvienkin kautta ihastelen, niin siitäkin huolimatta jälkimmäinen näistä lyhytelokuvista oli elämyksenä jokseenkin puutteelinen, mitä ei täysin voinut tekijöiden niskaan kaataa, koska vuosikymmenten kuluessa teoksesta oli kadonnut merkittävä määrä materiaalia ja levylle pystytty pelastamaan vain osa alkuperäisestä. Rymättylän kesäisen merelliset näkymät olivatkin sujuvampaa seurailtavaa, eikä elokuva ollut kärsinyt vastaavasta ajan kaltoinkohtelusta. Alkuperäinen aikomus oli ollut läpi vuoden jokaisena kuukautena näitä jokunen katsella ja kenties itsenäisyyspäivän kohdilla dokumenteista summailu väsäillä, mutta karkeasti laskettuna noin puolet Isien työt -levyjen sisällöstä jäikin seuraavalle vuodelle. Kaipa siinä oli pientä huoltakin, että kun ei ehdi paljoakaan kirjoittelemaan, niin sillä linjalla sisältö menisi melkoisen yksitoikkoiseksi. Tilalle tuli kuitenkin toinen, joskin pienimuotoisempi kotimaista kirjallisuutta sekä televisiotuotantoa sivuava projekti, koska nappailin hyllystä luettavaksi Veikko Huovisen vuonna 1957 ilmestyneen teoksen Hamsterit ja lisäksi päätin vertailuksi vilkaista sen pohjalta vuonna 1982 ilmestyneen kolmiosaisen minisarjan. Toukokuun puolella tulikin ensimmäisestä osasta jutusteltua ja vähän lainailtua sekaan otteita Huovisen tekstistäkin.
Kuukauden kotimaisuusastetta kohotteli vielä nippu enimmäkseen Areenan kautta vahdattuja ainakin itselleni jokseenkin vieraampia teoksia vaihtelevilta vuosilta, muttei kuitenkaan ihan uusinta uutta yksikään ollut. Missä on suuri pohjoinen vaikutti ennakkoon ihan lupaavalta reissulta tai kenties ennemminkin pakomatkalta pohjoista kohti, mutta ainakin näkymät jäivät paljonkin toivottua laimeammiksi ja muutenkin elokuva lähinnä kai vieraannutti. Katsastus taas vei hiukan humoristisimmilla sävyillä katselemaan kolmen kaveruksen elämänmenoa, kun tulevaisuus näytti epävarmalta ja arjen ahdistukseen yritettiin etsiä edes hetkellisiä pakoreittejä. Johanneksen leipäpuu oli myös Matti Ijäksen ohjauksia, mutta muutaman vuoden edellistä teosta uudempi. Luulen, että väsy vaivaili katsomossa liikaakin, kun eivät nämä huvitukset oikein hymähtelyä enempää irroitelleet ja muistikuvatkin ovat hivenen epämääräisiä. Ehkäpä kuukauden kotimaisista vetävin olikin lopulta Tapio Piiraisen ohjaama Siivoton juttu, jossa pari kaverusta päätti laittaa siivousfirman pystyyn ja elokuvassa riittikin tarmokasta touhuilua ja tokihan innokkaasti säheltäessä sattui useampikin hupaisa kömmähdys. Näistä neljästä ainakin Siivoton juttu kelpaisi kyllä omaan kokoelmaan.
Muutenkin tuntui riittävän nälkää komedialle, koska kaikkiaan toukokuun noin 20 elokuvasta suuri osa pyrki katsojaa naurattamaan, vaikka myönnettäköön, että suuriäänisempää höröttelyhuumoria tavoitteli vähemmistö näistä. Noi the Albino oli tosin kohtalaisen vahvasti draaman suuntaan kallellaan, eli ainakaan kepeimmäksi komediaksi sitä ei kannata mieltää, mutta olihan tässä yhteisönsä ulkopuolisen nuorukaisen tuskailussa sitä huumoripuoltakin havaittavissa. Nähdyt Todd Solondzin ohjaukset ovat olleet lähinnä puoli-iskeviä, eikä Palindromes mikään poikkeus tästä ollut, vaan jutun edetessä mielenkiinto alkoi paikoitellen harhailla muihin maailmoihin. Jälleen joutuikin laimeasti toteamaan, että sinänsä kiehtovia ajatuksia, muttei toteutus kovin erikoisesti kohdannut omia elokuvamieltymyksiä. The Closet olikin tullut tutkittua parikin kertaa aiemmin ja kyllähän hölmönkin huijailun puolelle menevä hassuttelu edelleen nauratti, vaikka ote muutamaan kertaan pikkuisen lipsahtelikin. The Men Who Stare at Goats oli myös uusinnassa, eli pakko sanoa, että jokin tässä viehättää, vaikka elokuvan toinen puolisko jälleen olikin mielestäni hiukan hiipuvaista alamäkeä. Toukokuuta lopettelin kuitenkin riehaammin, kun Chevy Chase ja kumppanit lähtivät tien päälle koko perheen unelmien huvilomaa hakemaan. Vacation oli viimeksi vilkaistu vuosikausia aiemmin ja tavallaan meno tuntui tuoreelta, kun paljon oli päässyt unohtumaan. Reipas reissu olikin viihdyttävää vipellystä ja mielestäni pääsääntöisesti sekä pienemmät että isommat kepposet plus kömmähdykset onnistuivat mukavasti.
Kyllähän kesäkuullekin oli paljon enemmän hyviä aikomuksia ja toiveita blogin puolella sekä monipuolisuuden että määrän osalta, mutta niinpä vain aika tuntui hupenevan toisenlaisiin touhuihin ja kirjoittelu keskittyi lähinnä toukokuun lopulla käynnistämäni Hamsterit-minisarjan läpikäymiseen. Näinpä tuli tutkittua ja kommentoitua toinen ja kolmas osa, joista kumpikin ihan kohtalaisesti edelleen kiehtoi ja hauskuuttikin, vaikka edelleen suunnilleen samaa tahtia edennyt Huovisen kirja minua huvittelikin runsaammin. Jotakin muistaakseni mutisin myös siitä, että kirjassa Huovisen sinänsä lyhyet luontokuvaukset heräilivät henkiin huomattavasti eläväisemmin ja filmatisointi ei aivan vastaavia tuntemuksia tavoittanut ja osa tästä lähdemateriaalista olikin nipsitty kokonaan jaksojen käsikirjoituksista pois. Kuukauden suunnilleen sataprosenttisen Huovis-pitoisuuden viimeistelin höpöttelyllä, jossa aikomuksena oli tiivistäen tutkailla, millaisia filmatisointeja Veikon kirjoista on toistaiseksi tehty, mitkä näistä on nähty ja aikomuksia tulevien katselujen suhteen. Sittemmin ei valitettavasti ole merkittävää edistymistä omalta osalta urakassa tapahtunut, mutta olisihan tässä taas uusi vuosi aluillaan...
Nämä Huovis-katselut eivät kesäkuun elokuvasaldoa pulskistaneet lainkaan, ja niinpä kokonaismäärä jäi runsaaseen kymmeneen katseluun. Griswoldien perhelomailut jatkuivat kahdenkin reissun merkeissä, kun porukka ensin voitti kiertomatkan Eurooppaan elokuvassa European Vacation, joka minusta noin yleiseltä pirteydeltään ja porhallukseltaan tipahti edeltäjänsä kyydistä jääden lähinnä kivaksi kommelluskokoelmaksi. Selvästi myöhemmin valmistunut Vegas Vacation vei joukon kokeilemaan onneaan uhkapelipöydissä ja pitihän tietysti muutakin oheisohjelmaa kehitellä siihen kylkeen. Myöhempien aikojen pelilomasta kasattiin kaikkiaan mielestäni ihan hyvä keitos ja etenkin Chevy Chase näyttäytyi varsin energisenä epelinä yrittäen pakkomielteisesti kääntää tappioputken voitoksi. Monenmoisten seikkailujen jälkeen saikin todeta, että kyllä Griswoldien yhteiset lomailut ovat ihan hyvin aikaa kestäneet ja edelleen niistä sai iloa irti. Mielestäni nämä onnistuvat sijoittumaan melkoisen mukavasti kiltin ja räväkämmän perhekomedian välimaastoon, ja itse arvostan paljon, ettei painoteta pelkästään sekoilun sekä sikailun osa-alueita tai muuten vain pyritä luomaan jatkuvaa möykkää, vaan on ollut malttia hiljennelläkin hiukan.
Griswoldien kiertelyjen lisäksi oli muutakin reissailua luvassa, kun soittimessa käväisi ruotsalainen Once Upon a Time in Phuket, missä määränpää löytyikin itäisemmästä suunnasta. Elämäänsä jossakin määrin tympiintynyt miekkonen päätti lähteä hakemaan inspiraatiota kirjoitushommiin Thaimaan aurinkoisilta rannoilta, joilta sitten löytyi vähän muutakin mielekästä. Eipä elokuva mielestäni mikään lajinsa valioyksilö ollut, mutta kohtalaisen sympaattinen tapaus kuitenkin ja luulisin, että talvisempaan ajankohtaan sijoitettuna hehkuvat näkymät toimisivat vielä paremmin, eli kaipa tulee kertailtuakin. Kotoisempaa komedialaitaa edusti Mobile Horror, joka alkupuolensa ajan jaksoi ainakin auttavasti huvitella, mutta pelipähkäilyjen sekä muiden vääntöjen pitkittyessä maku melko pitkälti kulahti pois. Kovempaa ryminää ja räiskettä kesäkuulle toivat pari toimintauusintaa. Arnoldin uuden elokuvauran joukosta on The Last Stand kohoillut pieneksi suosikiksi. Turhapa sitä olisi lähteä kovin vakavalla mielellä hänen kulta-ajan klassikkoihinsa vertailemaan, mutta minusta tämä jahti vastareaktioineen oli edelleen varsin viihdyttävä sekoitus otteiltaan reippaampaa toimintaa ja huumoria. Pikkuisen vakavammin yrmyili Steven Seagalin varhainen teos Hard to Kill, jossa pitkästä koomasta heräillyt sankari pääsi taas kerran näyttämään, etteivät ne tappavat taidot niin helposti lopullisesti ruostu, ja kunhan veren makuun päästiin, niin luvassa olikin tylyä kyytiä ja paljon murrettuja luita.
Heinäkuu ei blogin osalta ollut ihan yhtä yksipuolinen, mutta määrä jatkoi kuihtumistaan. Kun ei itsellä oikein ollut aikaa Suomen kauniista kesästä lomailun merkeissä paljoakaan nauttia, niin tätä puutetta paikkailin uusimalla edelleenkin mielestäni varsin hauskan lyhyehkön eräretken, eli kuvissa käväisi Pulkkinen: Don't Push the River. Aivan kaikille osallisille tästä ilmapiiriä parantamaan tarkoitetusta työporukan yhteisestä matkasta ei mitään leppoisaa tai rentoa patikointia tullut, vaan joillekin koettavaksi ja kestettäväksi kertyikin piinallisia kokemuksia ja rasittavia vääntöjä. Buddies-elokuvasarjan vauhdikas ja suloinenkin pentuporukka pääsi myös reissailemaan toiselle puolelle maailmaa, sillä Treasure Buddies aarrejahteineen vei hauvat kauas kotikulmilta kohti Egyptin kuumottelevia aavikoita. Samassa yhteydessä tuli uusittua koirulien huomattavasti viileämpi seikkailu Alaskan hytisyttävissä pakkasissa, eli Snow Buddies. Mielestäni Buddies ei kaikkiaan mikään kovin kaksinen koiraelokuvasarja ole, vaan kohtalaisen tönkköä tavaraa usein esittelee, mutta silti sanoisin, että ihan kohtalaisesti heinäkuun hömpötyksiksi tällaiset toilaukset kelpaavat.
Höttöisestä hömpästä puhuttaessa pitää mainita samaisen kuukauden aikana uusitut aikansa menestyksekkäämpiä toimintaelokuvia pilkkailleet Hot Shots! ja Hot Shots! Part Deux. Kumpikin näistä toimi mielestäni vieläkin mukavasti, vaikkakin jokunen vitsi tosin tietysti vaikutti turhan typerältä, mutta sehän kuuluu tavallaan asiaan. Oli pienen tauon jälkeen vähintään iloinen yllätys, että noinkin hyvin rullailivat yli 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen, vaikka ei tällainen suurieleisempi parodiointi noin lajina suurin suosikkityyppi olisikaan. Riehakkaampaa viihdettä keskikesään toivat myös Jackass-ryhmän tyhmät tempaukset ja räävittömät jutut. Ensimmäinen jäi tällä kerralla jostakin syystä pois ohjelmistosta, mutta Jackass Number Two ja Jackass 3 pääsivät kertauskierrokselle. Nekin edelleen ajoittain naurattivat ja puolustivat paikkaansa myöhäisiltojen viihdyketarjonnassa.
Kyllähän puolimielisiä kommelluksia kehittelevälle kaveriporukallekin niitä kolhuja noissa parissa koitoksessa kertyi, mutta pitihän sitä hiukkasen kovempaa menoakin saada heinäkuun iltoihin vauhtia kenkimään. Mad Max 2: The Road Warrior tuli taas tuijoteltua, eikä vieläkään löytynyt juuri mitään valiteltavaa, vaan sai todeta, että melkoisen napakka ja viilailtu kaahauspaketti George Millerin ja kumppanien toimesta on 1980-luvun alussa tekaistu. Vauhtia ja vaaraa riittikin Maxin armottomassa maailmassa jälleen, enkä oikein usko, että tulen ikinä siihen kyllästymään. Kovaotteisten toimintarykäisyjen lähempänä nykypäivää liikkuvasta laidasta pääsi uusintaan Sylvester Stallonen kovien kaverien kerhon toinen rymistelu The Expendables II. Mielestäni ainakin nämä kaksi ensimmäistä ovat kohtalaisen tasalaatuisia ja toisessa toimintapuoli on jopa edeltäjäänsä näyttävämpi. Lisäksi väittäisin, että vanhat ja uudet alansa taitajat pääsevät tekemään tuhojaan hyvässä hengessä ja hölmö huumorikin löytää paikkansa enimmäkseen ihan toimivasti. Eiväthän ne huulenheitot ammoisissa esikuvissakaan aina ihan luontevimpia letkautuksia olleet, joten minusta tietynlainen töksähtävyys näissä sopii huuteluihin. Toiminnallisempien ensikatselujen osalta mainittakoon James Bondin toistaiseksi uusin agenttiseikkailu Spectre, jossa olikin odotetusti paljon kaikenlaista haastetta voitettavaksi ja komeaa kuvaa ympäri maailmaa. Monien mielestä Spectre on käsittääkseni laadullisesti selkeää laskua edeltäjäänsä verrattuna, mutta itse en yhden katselun pohjalta ole vielä hirmuisen räikeitä kuiluja löytänyt. Ehkäpä uusinnoilla niitä sitten saattaapi paremmin silmiin singahdella...?
Määrällisesti heinäkuutakaan ei oikein voi väittää miksikään elokuvakatselun ilotulitukseksi, mutta saldo kuitenkin nousi taas noin 20 elokuvaan, eivätkä kaikki näistä sentään mitään ihan höttöistä hupia tai reipasta räiskettä edustaneet, sillä mukaan pääsi haikeampaa ja riipaisevampaakin romanssia parin kovinkin koskettavan ja kauniin teoksen voimin. The Light Between Oceans käänteli kelloa kauas 1900-luvun alkupuoliskolle ja vei pääparin viettämään vähän karua mutta toisaalta tavallaan erittäin antoisaa elämää etäiselle majakkasaarelle. Katsojan kannalta runsaat pari tuntia kestävä ja hyvinkin surullisia tuokioisia tarjoillut matka meren keskelle oli kaikkiaan kohtalaisen raskas, mutta palkitseva kokemus, jonka raastavuutta upeat näkymät onneksi pikkuisen pehmensivät. Toinen haikeampaa sävyä hakenut ja merellisiin maisemiin sijoitettu rakkaustarina oli Neil Jordanin Ondine, jossa melko yksinäistä ja eristäytynyttä elämää viettäneen kalastajan arki joutui myllerrykseen. Kuviltaan Ondine ei hätkäyttänyt ihan yhtä upeilla hehkuilla kuin The Light Between Oceans ja varmaan oli haettukin hiukan haaleampaa ilmettä, mutta toisaalta sanoisin, että satumaisten elementtien maltillinen sekoittaminen arkielämän tuskailuihin oli viehättävä lisä. Kummastakin näistä olisin mielelläni jotakin blogiin naputellut, mutta kirotut kiireet tulivat tielle. Luulisin kuitenkin, että molemmat näistä liikuttavista tarinoista aikanaan saavat uuden tilaisuuden, jolloin kenties olisi paremmin aikaa höpöttelyynkin.
Piinaavista kiireistä puhuttaessa elokuu olikin oiva esimerkki, koska blogi siirtyi viettämään kesälomaa, eikä mikään juttu edennyt lyhyttä luonnosta pidemmälle. Noin muuten ei sentään täyttä nollatulosta tullut, vaan verkkaisen katselutahdin summana oli lopulta pikkuisen alle 20 elokuvaa elokuulle. Pikaisen jälkisilmäyksen pohjalta voi helposti todeta, että räiske ja ryminä kiinnostivat herkistelyjä enemmän, vaikka kyllähän sitä suloisempaa juttuakin mukaan mahtui. Näistä esimerkeiksi kelvatkoon vaikka The Seventh Brother ja sen jatko-osa Tiny Heroes, joista kumpainenkin oli mielestäni ihastuttavankin höpsöä animaatioseikkailua pupuystävysten ja muiden metsän menijöiden selvitellessä pulmiaan. Piirrosjälki ei välttämättä esimerkiksi Disneyn tuotoksille pärjäillyt, mutta henki oli läpi elokuvien reipas ja hyväntuulinenkin, niin kyllähän näistä helposti tykkäili.
Vakavampaa vilkuiltavaa tuli katsomoon muutaman isomman sekä pienemmän katastrofin kautta ja joukon näyttävimpänä mieleen jäi Mark Wahlbergin tähdittämä Deepwater Horizon, jossa todellisen elämän mittava öljykatastrofi oli innoittajana. Deepwater Horizon hoiti pohjustuspuolen kattavasti ja kaverien elämänmenosta öljynporauslautalla sai oikein kivasti kiinni, eikä onneksi ollut mitään kiirettä laittaa paikkoja paukkumaan. Kunhan hävityksen hetki lopulta koitti, niin olihan sekin puoli tekijöillä hyvin hallussa ja arvaamaton sekä turvaton ympäristö osoittautui kamalaksi loukoksi. Yhtään mukavampi paikka ei ollut Tom Hanksin ohjastelema lentokone, joka kääntyi syöksyyn melko nopeasti nousunsa jälkeen myös tositapahtumiin pohjaavassa elokuvassa Sully. Ohjauksesta vastaava Clint Eastwood ei lähtenyt täyttämään ruutua katastrofikuvaston jatkuvalla vyörytyksellä, vaan onnettomuus itsessään pidettiin melko minimaalisena, kun taas järkyttävää tapahtumaa seuranneet tuntemukset ja jälkikäsittelyt nostettiin keskiöön. Kaikkiaan Sully olikin ihan kiehtova poikkeus tavallisesta kaavasta ja lisäksi Eastwood piti tarinan napakkana, eikä ollut tarvetta venytellä juttua kohti toisen tunnin täyttymistä. Selkeästi henkilökohtaisemman koettelemuksen toi katsomoon uudehko haihyökkäys The Shallows ja kyllähän siinä taas kauniita maisemia yhdisteltiin hirmuisiin hirveyksiin melkoisen tehokkaalla tavalla. Etenkin ensimmäinen puolisko pidettiin melko todenmukaisena, mutta lopussa rähinä karkaili pikkuisen käsistä näyttävämmän revittelyn puolelle, vaan enpä siitä mieltäni sen suuremmin pahoitellut, mutta kieltämättä hiukan hymyilytti hurjistelun yltyminen.
Reippaammin fiktiivisemmän räiskeen puolella riehui jälleen Rambo, jolle on kertynyt katseluja tiuhaan tahtiin ja se onkin yksi 2000-luvun omista toimintaelokuvasuosikeista. Pidennetty versio sai toisen tilaisuuden, mikä vain vahvisteli käsitystä, että lyhyempi alkuperäinen on näistä se parempi leikkaus sisältäen olennaiset asiat sekä jutustelujen että sotahommien osalta ja vieläpä tiukemmassa paketissa. Safe House oli lähinnä kelvollinen kertakatseltava, eli tylsäksi ei käynyt, mutta eipä päässyt häikäisemäänkään. Oikeastaan vielä vähemmän mielenkiintoa nostatteli Robert Langdonin kolmas elokuvaseikkailu Inferno, joka suuresta budjetistaan, upeista kuvauspaikoistaan ja potentiaalisista kuvioistaan huolimatta summautui lähinnä unohdettavaksi ja puuduttavaksi keskinkertaisuudeksi. Paljon paremmin viihdyttelikin toisen Tomin, eli Cruisen hutkimiset toiminnallisessa jännityselokuvassa Jack Reacher: Never Go Back. Mielestäni jatko-osa oli hivenen edeltäjäänsä heikompi, mutta kestänee kyllä toisenkin vilkaisun.
Lännenelokuvat olivat vuoden mittaan melko harvinaista herkkua, ja ehkä senkin takia uudempi tulkinta vanhasta tarinasta iski todella lujaa. The Magnificent Seven oli siis valtaisan positiivinen yllätys yhdistellen upeita maisemia ja mielestäni selkeästi alkuperäistä tylympää menoa. Tulikin ihmeteltyä, että näinkin armottomille teloitteluille annetaan nykyään PG13-suositus, mutta kaipa Antoine Fuqua ja muut olivat elokuvansa viilailleet väkivallan sekä sävyjen osalta ihan siihen rajoille. Joka tapauksessa oli näyttävää sekä vauhdikasta menoa ja kova porukka seitsemän hurjan saappaissa. Leppoisampaa lännentouhua edusti Bud Spencerin Buddy Goes West ja siitä olen vuosien myötä alkanut tykkäilemään enemmän. Verkkaisempi komedia ja toiminta on minusta saatu ihan hyvään tasapainoon, ja vaikka ei Budin parhaiden joukkoon olisikaan asiaa, niin kyllähän tätä mielellään kertailee. Nappasin mukaan toisenkin Spencer-uusinnan, eli pikkuisen urheilullisempi pallokamppailu They Called Him Bulldozer tuli testailtua taas. Ajoittain tuntui vähäsen venytetyltä, mutta siitäkin huolimatta mielsin nämä kenttien kommellukset edelleen Budin vahvempaan keskisarjaan.
Letkeämpiä olotiloja kera ovelien näpistysten etsiskeli uusintakierroksella After the Sunset, josta ei ollut tarvetta sen suuremmin jauhaa, koska tämä rento ja viihdyttävä rötöstelykomedia oli noiden Spencerin juttujen tapaan jokunen vuosi sitten jo käsitelty. Eipä ollut hehku tai hohto minnekään hiipunut, vaan edelleen After the Sunset oli mielestäni mainio yhdistelmä lämpöisiä maisemia ja sopivan kepeää juonittelua. Rankemmalla otteella lukuisten päihteiden voimin lämpimillä seuduilla juhlittiin enemmän sekoilun suuntaan kallistuvassa komediassa The Hangover Part II, jossa toki paljon ensimmäisen osan kujeita kierrätettiin ja tarjottiin uutena juttuna sikailujen siirtoa Thaimaan puolelle. Eihän tämäkään ihan ensimmäinen katselu ollut, ja jälleen tuntui alkuun siltä, ettei kaverusten toinen hurjistelu oikein kulje, mutta kyllähän se taas jaksoi hymyilyttää vauhtiin päästyään. Kolmatta en tosin ole vielä kertaakaan kokeillut...
Sitä sikailevaista sekoilua toi iltojen iloksi myös 2000-luvulle päivitetty Vacation, jossa Griswoldien vanhempi polvi lähinnä käväisi kääntymässä, kun pääosin kommelluksista vastasi mieheksi varttunut ja isäksi tullut alkuperäisten elokuvien Rusty. Aiemmin tuli kehuttua, että Griswoldien varhaisemmissa seikkailuissa onnistuttiin hyvin yhdistelemään kiltimpää ja riehakkaampaa menoa, mutta uusin viritelmä painottelikin jo selkeämmin äänekkäämpää elämöintiä. Tavallaan tarinassa yritettiin toistaa Rustyn nostalgisten haaveiden kautta Griswoldien ensimmäinen huvipuistoreissu, ja kyllähän pitkälle matkalle niitä naurujakin saatiin, mutta viehätystä mielestäni uupui vanhempiin elokuviin verrattuna. Siihen syylliseksi tahdoin mieltää, ettei hahmoihin hirveästi panostettu, vaan vaikutti siltä, että tahdottiin vain tehdä näistä toinen toistaan tyhjäpäisempiä kahjoja, joiden kohkaukset huvittivat vaihtelevalla menestyksellä. Eihän Clark tietenkään mikään miekkosista fiksuin ollut ja onnistui omissa koitoksissaan töpeksimään itsensä milloin mihinkin, mutta yleisesti ottaen kaverissa kuitenkin oli nähtävissä neuvokkuutta ja näppäryyttä. Rusty taas vaikutti olevan ennemmin tyhmä ja toheloiva tolvana, mikä paikoin lähenteli rasittavuutta, eikä Ed Helms Rustyna todellakaan ollut lainkaan niin rakastettava velmu kuin Chevy Chase aikoinaan isänä. Varmaan oli tarkoituksella tahdottu korostella sukupolvien eroavaisuuksia ja maailmanmenon muuttumista, mutta tämän katsojan kannalta kehityksen kulku lähti heikompaan suuntaan.
Syyskuussa ilmeni taas hiukan eloa blogiinkin, kun pari kirjoitusta sain aikaiseksi. Silloin tuli osteltua toinen tuplakokoelma Akun varhaisia lyhytelokuvia, enkä kovin pitkään malttanut niitä hyllyssä säästellä, vaan päätin lähteä pikkuisin annoksin käymään pakettia läpi. Avauskaksikoksi valikoitui vähän hotellipojan hommia sekä puutarhurointia, eli Bellboy Donald ja Donald's Garden. Näistä Akun kovat kamppailut hotellissa veivät helpon voiton, vaikka kyllähän kaverin vääntöä vihannesmaallakin ihan mielellään katseli. Kuukauden voisikin kirjailla Disney-painotteiseksi sivuston osalta, koska Space Buddies oli myös Disneyn nimissä julkaistu. Tällä kerralla pentujoukko laukaistiin vähän vahingossa kaukomatkalle avaruuteen saakka, mutta valitettavasti rakettikyyti kuuta kohti ei itsessään taannut mitään erityisen pirteää tai kekseliästä kommellusta ja tuolloin tulikin todettua, että viidestä katsotusta osasta Space Buddies oli huonoin. Ehkäpä sen takia en ole kahta viimeistä hankkinut ja saattaa omalta osalta jäädä tämä elokuvasarja vaiheeseen.
Jostakin syystä edeltäneen vuoden tapaan myös 2017 osalta syyskuu oli vuoden kuivin kuukausi elokuvien parissa, sillä kokonaismäärä jäi alle kymmeneen. Onneksi nämä tällaiset taantumat ovat ainakin toistaiseksi jääneet väliaikaisiksi vaiheiksi, mutta eipä pienen saldon takiakaan kirjo kovin monipuoliseksi päässyt paisumaan. Dan in Real Life oli kohtalaisen kiva ja osittain omalaatuinenkin romanttinen komedia, josta olisi voinut yrittää vähän raapustellakin, kun esiintyjistä tykkäilin ja muutenkin hyvät hetket siinä peittosivat ne vähän vaisummat notkahdukset. 17 Again yritti tarjoilla hieman satumaista toista tilaisuutta nuoruusvuosien uudelleen elämiselle, mutta tämä tarina hauskuutuksineen ei yhtä myönteisiä mietteitä saanut aikaan. Olipa kuitenkin turhuudestaan huolimatta vähemmän hermoille hyökkäilevä kuin mitä alkuun pelkäsin.
Tuossapa tulikin syyskuun hempeämpi ja hömppäisempi osasto melkein kokonaan katettua, mutta mukaan menoon sopi myös kovanyrkkisempää nujakointia. Southpaw toikin kuviin menestyneen nyrkkeilijän henkilökohtaisen tragedian syöksykierteineen ja nousuaskelineen. Antoine Fuquan ohjaama ja Jake Gyllenhaalin tähdittämä toiminnallinen urheiludraama olikin asiallisen tiukkaa matsaamista sekä muidenkin pulmien päihittämistä. Saipa jälleen todeta, että näille nyrkkeilyelokuville helpohkosti lämpenen, vaikka oikean elämän puolella laji ei juurikaan kiinnosta tai liikuta. Hullumpaan suuntaan syksyisiä taistoja vei Chuck Norrisin 1980-luvun puolivälin klassikko Invasion U.S.A. valloitushaluisine vihollisineen. Käytännössä Chuck joutui yksin pelastamaan kotimaansa katalien kommunistien invaasiolta ja vuosikausien pitkän tauon jälkeen tämä hyvällä tavalla hölmökin pökkelöinti kaikkine kenkimisineen ja Norris-painajaisineen piti hymyä kasvoilla tehokkaasti alusta loppuun. Aivan yhteen ja ainokaiseen tekeleeseen en viitsinyt jättää tätä paluuta 1980-luvun merkittävien toimintateosten maailmaan, vaan pari päivää myöhemmin piti vilkaista Charles Bronsonin Death Wish 3, joka edelleen on mielestäni tämän elokuvasarjan viihdyttävin ja vauhdikkain osa, eikä sitäkään kannata katsella pipon kiristellessä.
Lokakuussa puuhailu kotikatsomossa vilkastui huomattavasti, sillä kuukausisaldo nousi melkein 30 katseluun, mutta blogin puolella tämä ei niinkään näkynyt, koska kirjoittelun kohteeksi päätyi vain pari annosta äksyhköä ankkailua. Vihdoin ja viimein sain vauhtiin Akun kurjan, hurjan ja hauskan armeijataipaleen, sillä kaksikossa Donald Gets Drafted ja Donald's Gold Mine ensimmäinen tarina innosti hänet liittymään sotaväkeen seikkailuja kokeakseen, mutta touhun todellisuus sitten löikin vasten kasvoja. Myös tuplan toinen puolikas oli vallan viihdyttävää kullankaivuuta, sillä kunhan rikkaudet tulivat näppien ulottuville, niin karkailikin koko homma taas silkan kaaoksen puolelle. Hyvää tohelointia ja riehakasta räyhää tuli lisääkin, sillä Donald's Snow Fight ja Sky Trooper kumpikin menivät omalla listalla Akun lyhytelokuvauran parhaan kolmanneksen joukkoon. Lumisota poikien kanssa on sittemmin vilkaistu jo pariinkin kertaan uudelleen ja huvittaa edelleen, eikä jääräpäinen sekä hengenvaarallinen vääntö korkeuksissa lainkaan sen löysempää taistoa tarjoillut.
Lokakuu olikin jälkikäteen tarkastellessa toiminnan ja taistelun aikaa, sillä pimeät ja kylmistyvät illat innostivat kaivelemaan hyllyjen kätköistä runsaan kasan Seagalin tylyhköjä telomisia uusintakierrokselle. Yritin kuitenkin vanhojen klassikkojen lisäksi antaa muutamalle 2000-luvun tekeleelle toisen tilaisuuden. Paremman puolikkaan kertailuun kuului Casey Rybackin tiukka tupla laivassa ja junassa, eli Under Siege ja Under Siege 2: Dark Territory. Jatkoksi oli luontevaa laittaa katujen lakia Stevenin tyyliin, jolloin tietysti kovanyrkkinen, kiukkuinen ja kaunainen Out for Justice päästeli höyryjä katsojan riemuksi. Mukaan kelpasi myös Seagalin debyytti Above the Law 1980-luvun loppupuolelta, vaikka taas olin näkevinäni sen hieman tylsempänä runnomisena kuin 1990-luvun kultakauden ankarat pätkimiset. Jossakin vaiheessa oma into on päässyt laskemaan herran tuotosten suhteen, enkä enää ole kovin aktiivisesti hyllyihin niitä haalinut vuoden 2008 jälkeen, joten tämän kertailukimaran uudempi puolikas on poimittu vuosiväliltä 2002-2007. Vankilaympäristöön sijoitettu vääntö Half Past Dead tuntui aikoinaan ilmestyessään löysältä ja tympäisevältä, eikä se paljoakaan pisteitään nostellut, mutta eipä tosin ollut mitään sotkuisinta ja vastenmielisintäkään roskaa herran tuotannosta. Urban Justice tuntui joskus ensinäkemältä siltä, että asenne kunnossa, mutta tappelut sekavia ja muutenkin pikkuisen puhdittomia ja suunnilleen samalla kannalla olin edelleen. Senkin toisaalta kyllä kevyesti laitoin Seagalin 2000-luvun nähtyjen teosten osalta parempien pätkimisten joukkoon. Selkeästi huonomman ja väsähtäneemmän ryminän koppaan kopsahti Into the Sun ja tämä täysin tyhjänpäiväinen sekä kehnohko tusinatuotos veikin halut jatkaa Seagal-kertailua tällä erää yhtään enempää.
Räjähdykset, ruhjomiset ja luotijuhlat eivät Stevenin touhuihin lokakuun osalta lopahtaneet, vaan lisää oli luvassa, kun kertailtavaksi valikoitui myös Sylvester Stallonen ja Arnold Schwarzeneggerin yhteinen reipas vankilapako Escape Plan, joka ei niinkään nokkeluudellaan häikäissyt, mutta puitteet olivat kunnossa ja meno mukavaa, niin mikäpä siinä seuraillessa. Toistoon päätyi myös vuoden ensimmäisten joukkoon lukeutunut tiukka vyörytys London Has Fallen, jonka perään teki mieli vilkaista toinenkin Butlerin väkivaltaviihdyke, mikä tässä tapauksessa tarkoitti, että Spartan soturit laitettiin taas marssimaan maailman sotilasmahtia ja kammottavia örkkejä vastaan. 300 on mielestäni vieläkin lajissaan 2000-luvun omalaatuisimpia ja viihdyttävimpiä aikaansaannoksia, eivätkä suvantovaiheetkaan ole toistoilla alkaneet ylivoimaisesti kyllästyttämään, kun taas tyylitellyt valtavat vyörytykset olivat edelleen komeaa kuvastoa. Hiukkasen hilpeämpään suuntaan kaasutteli Cannonball Run II, mutta porhalluksesta oli jo pudonnut pikkuisen puhtia pois edeltäjään verrattuna. Kohtalaista väsyneen illan hupia siltikin se mielestäni typeröinneistään kokoili kasaan. Yksinäinen Aasian laidan edustaja Boxer from Shantung toi ruudulle sinänsä perinteisen tarinan, jossa noustiin alamaailmassa kohti merkittävämpää roolia, mutta kovanyrkkiseksi kungfu-elokuvaksi käänneltynä se ei mikään lajinsa tyypillisin tekele ollut.
Alkuvuodelta rästiin jäänyt Alien-saagan kertailukin pääsi pitkän tauon jälkeen lokakuun lopulla jatkumaan. Ajatuksena siis oli Blu-raylta vahtailla pidennetyt versiot ja homma lähtikin reippaalla rymistelyllä liikkeelle, sillä Aliens tosiaan oli edelleen mielestäni elokuvasarjan sotaisin ja kenties vimmaisinkin osa. Sävyjä säädeltiin huomattavasti synkempään ja lohduttomampaan suuntaan, kun David Fincherin tummaa ja julmaakin mahtipontisuutta paikoin puhkunut Alien³ pääsi vuoroon. Näistä molemmista pidennetyt versiot ovat omasta mielestäni selkeästi lyhyempiä leikkauksia pätevämpiä sekä antoisampia elämyksiä, mutta samaa ei oikein voi väittää neljännestä osasta Alien: Resurrection, jonka ohjannut Jean-Pierre Jeunet taitaa itsekin olla edelleen sitä mieltä, että teatteriversio on se oikea näkemys. Itse en tälläkään katselulla päätynyt kyseisen kovaakin palautetta keränneen lisäyksen isoimpiin haukkujiin, mutta ajoittaisista hyvistä osuuksista huolimatta tuli taas tuumailtua, että olisihan tämän operaation voinut jättää pois Alien-elokuvista, sillä tasossa tapahtui selkeä notkahdus ja lisäksi ero Scottin ja Fincherin synkkiin tunnelmiin oli varsin räikeä. Hiukan huonosti mukaan sopiva huumori ja vähän harkitsemattomat lisäykset tekivät tästä helposti elokuvasarjan heikoimman lenkin. Moni on toki sitäkin mieltä, että myös Prometheus olisi voinut jäädä tekemättä, mutta itselleni tuo on jo kahden katselun ajan tarjoillut kiehtovaaa ja näyttävää ihmeteltävää. Ehkei kaikki ihan luontevasti vieläkään kohdilleen loksahtele, mutta minusta Prometheus on kuitenkin paljon pohditumpi lisäys kuin edellinen huitaisu ja se syventelee kivasti maailmaa ollen vieläpä visuaalisesti Alien-elokuvasarjan kärkikerhoa ja maltillisempana kauhistelunakin toimiva tapaus.
Maanpäällisten ja avaruudellistenkin hirmutöiden ja hirviöiden vastapainoksi tuli vilkaistua positiivisempia väreitä tavoitteleva kotimainen dokumentti Hobbyhorse Revolution. Areenan kautta silmien eteen avautui televisiota varten tehty lyhyempi leikkaus elokuvasta, mikä oli hieman harmi, sillä olisihan tästä sen mittavammankin näkemyksen katsonut. Vaikka dokumentti ei tätä katsojaa laittanutkaan omaa keppihevostaan askartelemaan, niin onnistuipa se silti innostamaan ja luomaan hyvää mieltä sitä kautta, kun näki, miten harrastus sai aikaan yhteisöllisyyttä sekä keinon toteuttaa omaa luovuuttaan. Dokumentissa erilaiset persoonallisuudet pääsivät myös mukavasti esille, eikä selkeästi oltu haluttu kaikkea siloitella pelkäksi superkivaksi hauskanpidoksi, vaan kilpakoitosten tuoma stressaavampi puolikin pilkahteli esille. Voisin kyllä hankkia tästä sen täyspitkän version jossakin vaiheessa.
Marraskuussa sain jo kirjoitteluunkin pikkuisen piristystä ja melkeinpä puolet blogitilasta haukkasi aikoinaan suosittukin elokuvahauva, jonka seikkailut olin jo mieltänyt nähdyiksi omalta osaltani. No, heräteostoksena hyvinkin huokean hinnan houkuttelemana hankittu Beethovenin kaikki kahdeksan kommellusta sisältävä laatikko muutti pikkuisen tilannetta ja sieltä nappasinkin pari aiemmin näkemätöntä koitosta katseluun. Beethoven's 4th oli tehty pitkälti samojen tekijöiden toimesta kuin elokuvasarjan edellinen osa, mitä ei oikein voinut plussaksi laskea ja toistaiseksi nämä kaksi ovatkin päätyneet omalla listalla Beethovenin tympäisevimmiksi toilauksiksi. Beethoven's 5th vaihteli vanhat tutut naamat pitkälti kuvista pois ja piti nimikkokoiran lisäksi mukana menossa käytännössä vain yhden edellisestä kahdesta osasta tutun hahmon, ja näiden väsähtäneiden hutilointien jälkeen ratkaisua pystyikin pitämään ihan perusteltuna suunnanmuutoksena ja mielestäni viides viritelmä kykenikin kääntämään laatukäyrää edes loivaan nousuun. Kovinkaan kummoisia kehuja en tuolloin uskaltanut hehkutella, mutta kyllä aarrejahti aavevivahteineen sentään pikkuisen pirteämpään suuntaan lähti Beethovenin polkua kääntelemään. Ennen jouluisempien juttujan pariin siirtymistä oli myös aikaa vilkaista vielä pari Akun ärhentelyä, eli lyhytelokuvakaksikko The Vanishing Private ja The Village Smithy. Ankan omituiset kommellukset armeijassa jaksoivat edelleen hymyilyttää, mutta urakointi karskina seppänä kuumassa pajassa oli taas keskinkertaisempaa puuhastelua.
Löysemmän katselutahdin ollessa hyvin tiedossa päädyin aloittelemaan jouluisen urakoinnin marraskuun puolella ja kauden avaukseksi kelpasi Vince Vaughn ärähtelemässä joulupukin varjoon jääneenä veljenä, joka oli vuosisatojen aikana etäännyttänyt itsensä melkeinpä täysin ahdistavaksi katsomastaan perheestä, mutta tiukka paikka ja veljeltä saatu tarjous veikin yllättäen hänet joulupukin lahjapajalle väliaikaishommiin. Fred Claus siis hömppähuvin lisäksi yritti vähän vakavampiakin aiheita perheriitojen ja tulehtuneiden välien kautta väläytellä, mutta lopputulos ei päässyt loistamaan, sillä mielestäni elokuva ei ollut draamana, komediana tai joulujuttunakaan erityisen kehuttava, vaan kaikkiaan kaipa keskitasoa. Huomattavasti huonompaan suuntaan päästiin toisessa rikkoutuneita perhevälejä tutkivassa lyhyehkössä ja vieläkin enemmän draamapuolta painottaneessa teoksessa. A Merry Christmas Miracle oli niinkin heikko hilpeydessään, ettei siitä huvitusta juuri irronnut ja huumorikin lähenteli vastenmielistä sysisurkeutta. Katsellessa alkoikin tulla paha mieli viimeisiä roolejaan tehneen Robin Williamsin ja muidenkin puolesta, kun olivat tällaiseen kamaluuteen lähteneet. A Merry Christmas Miracle pääsikin ansaitusti omalla listalla huonoimpien jouluelokuvien joukkoon.
Valinnat eivät näiden jouluisten komedioiden osalta menneet ihan nappiin, mutta muuten marraskuun runsaan 40 elokuvan joukkoon mahtui toimivampaakin huvittelua. Uudehkojen toimintakomedioiden osastolla eripuraiset parit pääsivät toisilleen muristelemaan ja siinä sivussa mukavasti tuhoakin aiheuttamaan kolmessa koitoksessa. Maltillisimmat toiveet, tai ehkä pitäisi puhua peloista, olivat Renny Harlinin, Jackie Chanin ja Johnny Knoxvillen yhteistyötä Skiptrace kohti, mutta melko nopsasti se kääntyi positiiviseksi yllätykseksi. Toiminta oli parempaa kuin olin odottanut ja vaellusvaiheessa oli yllättävän paljonkin kaunista katseltavaa. Chan ei odotetusti enää parhaiden päiviensä tasolla pomppinut, mutta eipä tehnyt mieli miehen viuhtomisia väsyneiksi väittää. Huumori tuntui paikoin tökkivän, mikä kai johtui siitäkin, ettei mielestäni Chan ja Knoxville oikein olleet keskenään mikään kummoinenkaan yhdistelmä. 2 Guns taas laittoi yhteiseen, mutta samalla rikkonaiseen rintamaan Denzel Washingtonin ja Mark Wahlbergin sekä keskenään kinastelemaan että päästelemään pahiksia pois päiviltä. Niinkin reipasta räiskyttelyä oli, että varmaan uusintaankin kelpaa otollisena hetkenä, jolloin toimintanälkä käy kimppuun. Vastahakoisen yhteistyön parissa meno jatkui myös marraskuun keskivaiheilla katsotussa Russell Crowen ja Ryan Goslingin viihdyttävässä rikosselvittelyssä The Nice Guys. Enpä menisi väittämään, että toiminta tulitaistoineen hirmuisesti paljon parempaan olisi pystynyt kuin vaikkapa Denzelin ja Wahlbergin touhuissa, mutta The Nice Guys nousi näistä kuitenkin selkeäksi suosikiksi, koska pääparin välillä juttu tuntui luistavan erinomaisesti, mikä teki tästä hurjistelusta helposti kolmikon hauskimman.
Vastahakoiset tyypit hakivat vähän totisemmassakin hengessä sopuisampaa yhteistyötä kovien koitosten kautta, kun pari tuttua supersankaria setvi keskinäisiä kaunaisia kinojaan elokuvassa Batman v Superman: Dawn of Justice. Olihan siitä tullut lueskeltua vähemmän ylistäviä juttuja, joten varauksella laitoin tekeleen pyörimään, eikä se omalla kohdallakaan täysillä iskenyt. Zack Snyder kyllä taitaa nujakointitunnelmien nostattelut ja taistojen tyylittelyt, joiden parissa saikin viettää maukasta laatuaikaa, mutta tarinankerronta hahmoineen menikin monesti melkoiseksi tyhjänpäiväisyydeksi. Tarinahan oli pohjimmiltaan melkoisen yksinkertainen mittelöinti ja tietysti samalla pohjustus tuleville koitoksille, mutta jotenkin tuntui etenkin alkupuolella, että jostakin syystä sen selkeässä ja sujuvassa esittämisessä oli hirmuisia vaikeuksia. Minuuttimittaa elokuvalla oli melkoisesti ja silti vaikutti, ettei aika millään riitä tapahtumien kunnolliseen käsittelyyn ja kunhan touhua saatiin paremmin liikkeelle, niin taas tuli jumitusta perään. Olisihan tästä vielä reilusti pidempi ja kolmea tuntia lähentelevä versiokin liikkeellä, mutta se on ajatuksena jo vähän huh-huh. Yksittäisten hyvien hetkiensä ja parhaimmillaan värisyttelevän komean menonsa ansiosta itse päädyin lopulta enemmän tykkäilyn kuin inhoilun puolelle, mutta olisihan tuosta pitänyt tiukempi käynnistys uudelle supersankarielokuvien sarjalle pyöräyttää.
Tapahtumat menivät entistäkin tylympään suuntaan, kun kuukauden lännenelokuvatarjontaa edustamaan valikoitui Quentin Tarantinon The Hateful Eight. Olihan siinä omasta mielestäkin kallistelua Tarantinon debyytin suuntaan, mutta kyllä ihan riittävästi muitakin vivahteita, että järkäleimäinen kesto vierähti viihdyttävissä, mutta jokseenkin tuimissa tunnelmissa, mikä tietysti kuului asiaan, kun eräillä oli veritilejä tasailtavana ja toisilla taas mielessä vaarallisen vangin uhkarohkea vapautus. Syrjäisen mökkerön sekä ulko- että sisäpuolella kävivätkin melkoisen viileät viimat sekä myrskyt, ja loppua kohti koitos meni vain armottomammaksi. Kovin tykkäsin tästä Tarantinon toisestakin lännenelokuvakokeilusta, mutta toistaiseksi Django Unchained kuitenkin meni edelle.
Rockyn viimeisin ilmestyminen elokuvakankaille oli myös omalla kohdalla kasaillut melkoisesti kovia ennakko-odotuksia ja kyllähän Creed lähes täydellisesti suuriin toiveisiin vastasikin. Nyrkkeilysankarin ikääntymisen takia kyseessä ei ottelujen osalta mikään varsinainen Rocky-elokuva ollut, mutta vanha veteraani lopulta löysi luontevasti paikkansa valmennuskulmasta ohjastelemassa lupaavaa kykyä kohti suurta menestystä. Kyllähän siinä sai useampaankin otteeseen liikuttua, kun seuraili lapsuudesta saakka tutun sankarin taistoja kehän ulkopuolella. Eipä sillä, etteikö kymmenisen vuotta varhaisempi Rocky Balboa olisi ollut mainio päätös pitkälle uralle, mutta kovin kiitollinen olen tästä uudesta polusta. Hieman kyllä huolestuttaa, miten mahdollinen jatko pystyy pitämään kovaa tasoa yllä, vai lähdetäänkö Rockyn tarinaa viimeistelemään kurjempien kuvioiden kautta...?
Marraskuun katseluihin mahtui vakavampaa ja synkkäsävyisempää tuotantoa myös naapurimaista ja näistä parista vakuuttavampi oli tanskalainen Land of Mine. Toisen maailmansodan jälkiselvittelyjen aikaan sijoitettu tarina ei mikään onnellisin elokuvaelämys ollut, kun vangeiksi jääneitä nuoria saksalaissotilaita häikäilemättömästi pakotettiin henkensä kaupalla putsaamaan laajaa ranta-aluetta maamiinoista. Voitettu vihollinen ei hirveän ymmärtäväistä kohtelua saanut ja niinpä verenvuodatus jatkuikin varsinaisten taistelujen jälkeenkin. Niinkin tiukkaa ja tylyhköä yrmyilyä tuli todistettua, että raskaimmat rupeamat laittoivat palaa kurkkuun. Sekavampi sotku taas oli pari vuotta vanha jossakin jännityksen ja kauhun rajamailla haahuileva virolainen Ghost Mountaineer. Välillä näytti siltä, että homma on hallussa ja pystytään kehittelemään tehokkaitakin osuuksia, mutta hetkistä myöhemmin saatettiin taas lähestyä tympivää tyhmäilyä. Komeat kuvauspaikat ja ne paremmat pätkät auttoivat pitämään menon kohtalaisen siedettävänä, mutta eipä mielestäni sen suurempia kehuja ansainnut.
Sainpa hyllystä vilkaistua myös pari uudempaa Steven Spielbergin ohjausta, eikä näihin tarvinnut ainakaan pettyä, vaikka kumpaakaan en välttämättä Spielbergin kärkikolmikkoon laittaisi. Molemmat veivät katsojan menneille vuosisadoille ja kauemmas kuljetteli Lincoln. Sotaisella kuvastolla käynnistynyt tarina kääntyi nopeasti puhevoittoisemmaksi väännöksi, jossa istuva presidentti yritti löytää taakseen riittävästi tukijoukkoja ajaakseen hyvinkin kiistanalaista uudistusta läpi ja samaan aikaan oli valtaisaa painetta neuvotella nopea ratkaisu henkiä vaativalle ja kansakuntaa repivälle sisällissodalle. Erittäin laadukas pala sekä Yhdysvaltojen että Lincolnin historiaa olikin kyseessä ja Daniel Day Lewisin käyskentelyä kameran edessä seuraili oikein mielellään. Hieman uudempi Bridge of Spies siirteli kellot 1960-luvun alkuun keskelle kylmän sodan koukeroita muurin ja aatteiden jakamaan Berliiniin. Vastapuolet olivat menettäneet omia vakoojiaan vangeiksi ja kaikkia huolestutti arkaluonteisten tietojen vuotaminen vastustajalle. Niinpä päätettiin yrittää vaihtokauppoja ja tähän vaikeaan vyyhtiin kiskaistiin tavallaan ulkopuolisena mukaan Tom Hanksin esittämä asianajaja. Mikään tiukkatahtisin jännityselokuva Bridge od Spies ei mielestäni ollut, mutta paketti pysyi hyvin kasassa ja muuten viileähkö tarina loppupuolella vähän varkain kävi koskettamaankin, eikä tämä onneksi vaikuttanut lainkaan väkinäiseltä vetistelyltä.
Laadukkaiden jännityselokuvien joukkoon kelpasi myös Ben Affleckin Argo, jossa myös oli meneillään mielikuvituksellinenkin operaatio omien pelastamiseksi pahasta paikasta. Lähemmäs nykypäivää tapahtumia siirteli Oliver Stonen Snowden, jossa käytiin tiivistetysti nimikkohahmon vaiheita sekä pyrkimyksiä läpi. Stone itse ei poliittisesti mikään puolueettomin ohjaaja ole, mutta joka tapauksessa Snowdenin tarina elokuvamuodossa kiskaisi hyvin mukaansa ja jännittävämpiäkin jaksoja saatiin aikaiseksi sekä samalla tietysti kriittistä kommenttia kansalaisten kasvavan valvonnan suuntaan. Muuten laatudraamojen lokerosta tekee mieli mainita Freedom Writers, jossa toivottomiksi tuomittujen oppilaiden luokka sai positiivista nostetta uuden innokkaan opettajansa kautta. Olihan tarina melkoisen arvattava, mutta itse näistä tykkään herkästi ja taisipa taas jokunen kyynelkin karkailla. Lähestyvään tulevaisuuteen sijoitettu verkkaisempi draamaa, komediaa ja jännitystäkin yhdistellyt Robot & Frank oli myös mukavaa katseltavaa, vaikkei yhtä voimakkaasti liikuttanutkaan.
Kaivattua kevennystä marraskuulle toi amerikkalaisen jalkapallon pelaajavalintakuvioihin kurkistellut Draft Day. Kevin Costnerin hommana oli laittaa joukkueensa pelaajarivistö iskuun tulevaa kautta varten ja värväyspäivän rajallisina tunteina piti hatusta kiskaista kikka sekä toinenkin. Lajista en ole juuri lainkaan kiinnostunut, enkä paljoakaan siitä edes ymmärrä ja siihen nähden Draft Day yllätti positiivisesti. Räväkämmän huumoriosaston edustusta löytyi komediasta The World's End, kun vuosien takaa toisensa tunteneet, mutta teilleen erkaantuneet kaverukset päättivät yrittää viimeistellä aikoja sitten kesken jääneen mahtavan baarikierroksen. Osallistuminen tosin oli vähän vastahakoista ja nopsasti kierros menikin kovin kummalliseksi, eikä huuruisen polun päässä odotteleva maailmanloppukaan ollut ihan pelkkä päätösbaari. Kyllähän vitsiä ja vipinää riitti ihan tarpeeksi ja paljon tästä kokonaisuutena pidinkin, mutta osa pöhköyksistä meni pikkuisen yli ja siksi mielestäni Edgar Wrightin varhaisempi poliisirevittely Hot Fuzz menee sekä toiminnan että hassuttelun osalta edelle.
Jos Spielberg, Stone ja Affleck tahtoivat katsojaa valistella historian ja nykyhetken suhteen, niin samaisen kuukauden aikana Ridley Scott, James Cameron ja Justin Lin veivätkin kohti tulevia vuosisatoja sekä muita maailmoja. Blade Runner oli viimeksi vilkaistu aikoja sitten ja synkkä marraskuun yöhetki tuntui oikealta paikalta kokeilla ensimmäistä kertaa vuoden 2007 Final Cut -leikkausta. Vertailukohta oli niin kaukana menneisyydessä, ettei erojen vertailu tuntunut kovin mielekkäältä, mutta Ridley Scottin tummasävyinen tyylittely ja tylyhkö uusi maailma iskivät kovaa, eikä mikään tuntunut silmiin pistävästi vanhentuneen. Cameronin Avatar on myös monina versioina saatavilla ja omaan soittimeen livahti tällä kerralla tietääkseni mittavin erikoisjulkaisu, jossa tutkivampi puoli uuden maailman ihmeineen, sodat sekä henkilöiden keskinäiset kiistat tuntuivat olevan hyvässä tasapainossa. Vaikka tarinapuolella pieniä aiheita miinusteluille olikin, niin visuaalisesti Avatar singahti selkeästi vuoden parhaiden herkkupalojen joukkoon. Aivan yhtä suurta intoa ja ihastusta ei saanut aikaan Star Trek: Beyond, joka jatkoi edeltäjiensä toimintavetoisella linjalla. Kyllähän siinä taas huomasi kaipailevansa enemmän sitä verkkaisempaa ja pohdiskelevampaa otetta, mutta kunhan tästä pääsi yli, niin ihan kelvolliseksi ja vauhdikkaaksi avaruusviihteeksi tämäkin lisäys osoittautui.
Marraskuun viimeisenä viikonloppuna käväisin Suomen Majakkaseuran järjestämässä tilaisuudessa, jossa esitettiin pari lyhyttä dokumenttielokuvaa ja kaupattiin yhdistyksen toimintaa tukevia tuotteita. Ensimmäinen elokuvista oli vain 15 minuutin mittainen Haaveena Bogskär - meloen majakoille, jossa päähenkilön pitkäaikaisena haaveena oli käydä meloen kaikilla Suomen majakoilla. Lyhytelokuva kuitenkin keskittyi urakan päätepisteeseen, joka taisi olla samalla haastavin etappi, sillä Bogskärin majakalle päästäkseen piti meloa kymmeniä kilometrejä, josta pitkä pätkä avomerelläkin. Kyllähän dokumentin kautta homman haasteellisuus avautui, mutta noin muuten kyseessä ei erityisen erinomainen esitys ollut. Jokusia kivoja kuvia kuitenkin ja kiehtova reissu, mutta harrastelijaporukan tekemä elokuva jäi lopulta vähän vaisuksi. Mittavampi oli 45-minuuttinen henkilödokumentti Seppo Laurell - mies ja meri, joka tuntuikin selvästi kattavammalta ja kiinnostavammalta. Dokumentin aikana ehdittiin käymään kivasti Laurellin pitkää uraa läpi ja siinä samalla sivuamaan hyvin harrastuksiakin. Laurellin annettiin enimmäkseen itse rauhalliseen tyyliinsä kertoa, miten ja milloin kipinä merenkäyntiin oli roihahtanut, ja näitä mukavia juttuja olisi mielellään kauemminkin kuunnellut. Lisäksi ruutuaikaa annettiin myöhempien vuosien merkitykselliselle vapaaehtoistyölle. Näistä saatiinkin aikaan hyväntuulinen ja mielenkiintoinen henkilöhistoria, jonka mielellään omaksikin ostan, jos Majakkaseura sen päättää levylle laittaa.
Joulukuu vierähti blogissa vauhtiin taustakatsauksen kautta, kun Fred Claus tuli toistamiseen tutkittua kera kommenttiraidan. Siitä eteenpäin joulua kohti kuljettiin Disney-vetoisesti, kun käsittelyyn päätyi kolme lyhytelokuvista koostettua kokoelmaa. Näistä ensimmäinen seitsemästä pätkästä kasattu Celebrate Christmas with Mickey, Donald & Friends oli hajanaisin ja laadultaan heikoin, mutta ihan mielelläni senkin kokoelmassa pidän. Toisena vuorossa oli kolmikon vauhdikkain valikoima Donald Duck's Christmas Favourites, joka ei välttämättä niinkään jouluisuudella koreillut, mutta tarjoili kuitenkin kymmenen lyhyen tarinan edestä monipuolisesti reipasta talvista touhuilua. Näistä kaikki nousivat mielestäni keskinkertaisuuden yläpuolelle ja pääsääntöisesti meno olikin mainiota sekä hurjaakin viiletystä.
Kolmas kokoelma Countdown to Christmas ei yhtä voimakkaasti vauhtiviihdettä painotellut ja sisältö oli kohtalaisesti päällekkäinen edellisen koosteen kanssa. Mieltäni en tästä pahoittanut, koska olin hankkinut levyn euron huikealla hinnalla ja lisäksi pidemmät aloitus- ja päätöstarinat pelkästään olisivat riittäneet hyvinkin ostoperusteluiksi. Levy käynnisteltiin kohtalaisen toiminnallisesti Mark Twainin tarinan löyhällä filmatisoinnilla. The Prince and the Pauper tiivisteli tunnetun paikkojen vaihtelun alle puoleen tuntiin ja synkempien sävyjen sijaan suosi kepeämpää lähestymistapaa huumorin sävyttämine kamppailuineen. Saman levyn loppuun oli laitettu suloinen sekä liikuttavan haikea vähän epätyypillinen Disney-animaatio 1970-luvulta, eli The Small One. Lapsuudessa viimeksi nähty kertomus ystävyydestä ja luopumisesta ei aikoinaan verkkaisuudessaan mielekkäimpiin piirrettyihin lukeutunut, mutta näin vuosia myöhemmin nousi helposti tämän joulukauden koskettavaksi suosikiksi ja oli tosiaan oikein osuva päätös kyseiselle kokoelmalle.
Jouluaattona tuli katseltua Viirun ja Pesosen uudehkoja ajankohtaan sopivia seikkailuja, mutta Petson and Findus: The Best Christmas Ever ei valitettavasti isompiin kehuihin innostellut, eikä ainakaan tällä katselulla tehnyt siitä mieli alkaa blogiin turisemaan. Tarinat toki olivat tunnistettavissa, mutta vanhemmissa animaatioissa viehättänyt verkkaisempi henki hiljaisimpine hölmöyksineen tölvittiin monin paikoin möykkääväisesti sivuun. Näytti siltä, että olisi koko ajan jokin pakonomainen tarve saada melua ja menoa aikaiseksi, mikä ei ollut lainkaan kiva yllätys. Onhan niissä vanhemmissakin toki kohellusta ja sekamelskaa, mutta uusin viritelmä päätyi panostamaan tähän osastoon ihan liikaa ja vauhdikkaat laulut kävivät ihastuttamisen sijaan nolostuttamaan. Olihan siellä seassa ihan hyviäkin höpsöjä juttuja, mutta kokonaisuutena tämä elokuva oli askel väärään suuntaan ja mielestäni lähinnä kehitteli sympaattisista kaveruksista joitakin tusinakohkaajia, joita riittäisi maailmassa muutenkin. Ehkäpä uusinnalla tähän touhuun osaa suhtautua suopeammin?
Joulukuun reilusti yli 50 elokuvan kokonaissaldoon mahtui monenmoista elämystä ja onneksi lukuisia laatutöitäkin. Kuukauden käynnisteli ihan kiehtovallakin tavalla katastrofielokuvan ja päihdedraaman piirteitä yhdistellyt Flight, jossa lento-onnettomuudesta selvittiin ilman, että pahin pääsi tapahtumaan. Kuitenkin nopeasti tuli ilmi, ettei koneesta vastannut Denzel Washingtonin esittämä kapteeni ollutkaan lainkaan parhaassa iskussa, vaan useammankin päihteen vaikutuksessa. Riippuvuuksien kanssa kamppaileva kapteeni joutuikin melkoiseen koetukseen jälkiselvittelyissä. Isoin yllätys oli, miten kepeästi ohjaaja Robert Zemeckis lähti aihetta puraisemaan. Vakavampien osuuksien takia olisi melko virheellistä väittää elokuvaa puhtaaksi komediaksi, mutta onhan samoista aiheista tehty paljonkin totisempia teoksia. Paikoin tuntui siltä, että vähän virnistellen käytiin niitä tavallisimpia kliseitä vastaan ja välillä taiteiltiin ihan siinä rajoilla, että putoaako pahemmin pelleilyn puolelle. No, häälymisistä huolimatta lopputuloksena oli viihdyttävä ja mainio elokuva, joka pystyi yllättämään useampaankin kertaan.
Kuukauden ensimmäiseen viikkoon vauhtia potki pari Sam Raimin ohjastelemaa Hämähäkkimiehen seikkailuista kertovaa menopalaa viime vuosikymmeneltä. Ensimmäistä osaa en jaksanut kertailla, koska ei se kovin kaksisena muistikuvissa elele. Spider-Man 2 onkin mielestäni Raimin trilogian huippukohta ja sen perään vilkaistu Spider-Man 3 oli vähän kaikenlaista yrittävä, mutta kokonaisuutena jokseenkin tympäisevä tapaus. On ollut aikomuksena ainakin pari niitä uudempiakin tutkia, mutta kun Hämähäkkimies ei hirmuisesti hahmona innosta, niin ovat toistaiseksi odottelemassa. Joulukuun ensimmäiseen kolmannekseen mahtui myös vuoden viimeinen Marvel-filmatisointi. Doctor Strange toikin mukavasti ruudulle uusia tyyppejä ja maailmoja ollen ihan virkistävää vaihtelua Avengers-porukan puuhille. Näyttävän ja toismaailmallisenkin vyörytyksen joukkoon kelpasi myös Yimou Zhangin ruudulle loihtima mahtavan muurin puolustus The Great Wall, joka tarjoilikin muutaman oikein komean taistelun, mutta tarina varsinaisesti ei sen suuremmin koskettanut. Visuaalisesti kuitenkin esitteli lähes koko kestoltaan melkoista herkkua silmille.
Hillitymmästä toiminnasta tuskin kannattaa lätistä, kun mainitsee kovan kaksikon John Wick ja John Wick: Chapter 2, mutta ehkä on oikeutettua kuitenkin kirjailla, ettei menoa yhtä eeppisiin mittoihin yritetty paisutella kuin tuossa muurinvaltauksessa. Ensimmäinen näistä oli jo aiemmin katseltu, mutta tiukka toimintarykäisy oli kuitenkin varsin mielekäs uusittava toisen osan eteen. Ainakaan yhtään lässymmälle linjalle ei jatkon kanssa onneksi lähdetty ja lopulta näistä muodostuikin melkoisen armoton ja otteissaan tehokas tupla, ja oli vaikeaa yrittää nostaa kumpaakaan selvästi paremmaksi. Toinen osa vyörytti toimintajaksonsa mielestäni huikeammille tasoille, mutta kahden tunnin kesto toi vähän liikaa toistoakin. Lisäksi lopettelu sujui ensimmäisessä tyylikkäämmin, kun toinen taas jätettin niin pahasti vaiheeseen, että sitä on vaikea pitää samalla tavalla itsenäisenä repäisynä. Tuimaa menoa kumpainenkin esitteli ja molemmat menivät kyllä kepeästi omien 2000-luvun toimintasuosikkien joukkoon.
Ben Affleckin tähdittämä The Accountant esitteli myös vastaavanlaista tehokkaan tappavaa työskentelyä etenkin loppupuolellaan, mutta ei kuitenkaan pyrkinyt yhtä tiivistahtiseksi ampumanäytökseksi, vaan painotteli enemmän hahmon muita erityiskykyjä. Olipa kuitenkin mielestäni paljonkin keskitasoa kovempaa tavaraa lajissaan. Lähemmäs tusinalaatua tultiin, kun Liam Neesonin esittämä ikääntynyt palkkatappaja tempaistiin lähisukulaisineen enimmäkseen yhden yön ajalle sijoitettuun useammankin hengen vaativaan koitokseen Run All Night. Ihan kivasti tuonkin parissa viihdyin ja pätevää menoa kaikkiaan oli, muttei jäänyt jälkeen vastaavaa poltetta palailla rikospaikalle kuin mitä vaikkapa Keanun murhailut Wickinä saivat aikaan. Chuck Norrisin Walker, Texas Ranger: Trial by Fire taas edusti vähän vaisumpaa ja kiltimpääkin linjaa. Norrisin sarjasta kohtalaisesti tykkäilen ja tämän muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen televisioelokuvan piti kai olla uuden jatkon alkua, mutta heikomman menestyksen vuoksi kokeilu jäikin yhteen osaan. Ihan kohtalainen se aikansa televisiotoiminnaksi mielestäni oli, mutta sarjankin parissa on tullut nähtyä parempia jaksoja, eli mitään huipentumaa ei loppuun suotu. Varsinainen päätöshän oli lähinnä kamala, kun tekstit lähtivät rullaamaan kaiken jäädessä ihan auki. Tekijöillä tietysti oli aikeena jättää tapahtumat jännään paikkaan seuraavaa elokuvaa varten, mutta kun sitä ei ikinä tullutkaan, niin näin Walkerin monivuotiset seikkailut saivat tahattomasti hirmuisen huonon viimeistelyn.
Joulunseutu oli jostakin syystä otollista aikaa myös muille hämäräpuuhille ja aattokatseluihin pääsi vanha mafiaklassikko The Godfather, joka vain tuntuu paranevan vuosien vieriessä. Jatkot tosin jäivät tältä kierrokselta pois, mutta ensimmäinen elokuva on siinäkin mielessä mainio tapaus, että toimii loistavasti yksikseenkin. Ridley Scottin ohjausten uudemmasta laidasta päätyi ihmeteltäväksi riskialtista huumekauppaa sivuava The Counselor, josta katsoin pidennetyn version. Suurin osa elokuvasta olikin mielenkiintoista ja kummallistakin menoa piireissä, joissa ei hirmuisesti anneta virheitä anteeksi. Jostakin syystä viimeisen kolmanneksen aikana iski päälle voimakas vieraantuminen koko hommasta, enkä oikein osaa sanoa, mikä siinä alkoi töksähtelemään. Mitään sukellusta surkeuteen ei mielestäni tapahtunut, mutta taantumaa kuitenkin. Kuviltaan komeaa työtä Scottilta taas, mutta ehkei tällainen ole hänen ominta aluettaan kuitenkaan.
Osa Scottin näkymistä olikin lännenelokuviin kallellaan, ja tulihan joulukuussa pari senkin lajin teosta tutkittua, eikä ihan mitään huihai-tusinatöitä. Vallankumouksellisiin aikoihin sijoittuva Duck, You Sucker luokitellaan yleensä Sergio Leonen loistokkaassa filmografiassa heikompaan laitaan, mikä ei siitä tietenkään huonoa tee. Leonen rakastetuimpiin lännenelokuviin verrattuna ilmapiiri on väännetty osittain kevyempään suuntaan, mutta toisaalta kyllä häikäilemättömyyttä ja raakuuttakin riittää, ettei kyse sentään mistään kepeästä komediasta ole, vaikka keskimääräistä velmumpaa menoa välillä olisikin havaittavissa. Vikoineen ja puutteineenkin Duck, You Sucker kuuluu mielestäni lännenelokuvien suurtöiden joukkoon. Sinne on epäilemättä aikoinaan pyrkinyt myös How the West Was Won, joka nimensä mukaan yritti esittää villin lännen valloituksen. Useamman vuosikymmenen ajalle paisunutta tarinaa lähdettiin pitämään kasassa keskittämällä kourallinen avainhahmoja yhteen sukuun. Yritys olikin vähintään kunnianhimoinen ja kestoa teokselle kertyi päälle kaksi ja puoli tuntia, mutta valitettavasti useamman ohjaajan ja nimekkään näyttelijäjoukon yhteistyö ei mielestäni lopulta lajinsa valioyksilöksi viilautunut. Monenlaista seikkailua on mukaan kehitelty, mutta senkin takia on jouduttu turvautumaan nopeisiin sekä kliseisiinkin ratkaisuihin. Lisäksi laajat loikat ja töksähtelevät siirtymät jossakin määrin etäännyttivät elokuvasta, eikä se saanut sellaista valtaisaa tunnekuohua aikaiseksi kuin mitä tällaiselta suurelta seikkailulta toivoisi. Parhaimmillaan How the West Was Won kuitenkin veti vastustamattomasti mukaansa pitkälle sekä vaaralliselle matkalle ja upeat kuvat tekivät teoksesta paikoin todella kaunista katseltavaa, eli lopulta päästiin mielestäni vahvasti plussan puolelle.
Roisimpaa huumoria ja reipasta toimintaa yhdisteltiin parissa Seth Rogenin, James Francon ja Evan Goldbergin yhteistyössä, joista kumpikin vastaili suunnilleen toiveita. This Is the End vei porukan juhlistelemaan Francon luo ja suurin osa tyypeistä taisi esittää ihan itseään omilla nimillään. Kovin pitkään pirskeet eivät saaneet jatkua, kun maan alta puski pintaan merkillisiä mörköjä ja touhu meni puolihäiriintyneeksi selviytymiskamppailuksi, vaikkakaan hassuttelua ei tietenkään hylätty. Minusta juhlavaihde lätinöineen olisi saanut kauemminkin jatkua ja rennommat jutustelut laitettiin vähän turhan varhain poikki. Kyllähän hyviä jorinoita myöhemminkin turistiin, mutta demonirieha sivuilmiöineen ei mielestäni ollut elokuvan parasta puolta. The Interview taas siirteli Rogenin ja Francon Pohjois-Koreaan hakemaan nostetta uralleen haastattelemalla hirmuvaltiasta. Ilmestyessään The Interview sai muistaakseni aikaan jonkinlaista kohua, mutta olipa se oikeutettua tai ei, niin elokuva oli joka tapauksessa mielestäni viihdyttävän hölmö tapaus, eikä huumori taaskaan ihan kilteimmän vitsailun karsinaan tipahtanut. Rempseämpää sekä tummempaa huvittelua hyödynnellen lähti asekaupan ja aliurakoinnin sotkuisia ja kummallisia kiemuroita setvimään Todd Phillipsin ohjastelema War Dogs. Itse ainakin viihdyin mainiosti ja kenties hieman kauhistuinkin tämän tarinan parissa, kun kuitenkin todellisuuspohjaa jonkin verran löytyi ja toimituksia päästettiin hoitelemaan sekä hääräilemään pikkuisen epämääräisiä ja -tasapainoisia tyyppejä...
Aivan yhtä hattaraista huvittelua ei niinkään tahtonut tarjoilla Cheryl Strayedin kirjan Wild: From Lost to Found on the Pacific Crest Trail pohjalta pari vuotta myöhemmin elokuvaksi muokkailtu Wild. Kumpikin näistä kuvaa Strayedin vuonna 1995 talsimaa pitkää patikkapolkua Pacific Crest Trailia pitkin. Aivan kokonaan ei Strayed tätä yli 4000 kilometriin venyvää reittiä seikkaillut, vaan hänelle kertyi käpsyttelyä noin 1800 kilometrin verran, ja kuten kirjan tarkempi otsikointi vihjailee, niin homman ajatuksena ei pelkästään ollut mahdollisimman montaa mailia selättää, vaan laittaa elämää uusiksi ja katkaista kohti pohjaa hurjaa vauhtia vievä syöksykierre. En tällä kerralla kirjaa lueskellut, eli on vaikea tehdä vertailua sen ja elokuvan välillä, mutta filmatisoinnissa tätä puolta kyllä ihan riittävästi pohjustettiin, jotta katsoja sai käsityksen, millaisesta ahdingosta Strayed halusi päästä eroon. Tarkoituksena olisi uusia elokuva sopivan tauon jälkeen ja siinä samalla kirjaankin perehtyä, mutta jo ensikatselulla kovin tästä pidin. Lähinnä harmitti, että paljon piti tiivistää ja kiiruhtaa, mikä sinänsä on ymmärrettävää, kun matkaa ja materiaalia oli paljon soviteltavaksi ja vajaat pari tuntia lopulta melko lyhyt aika. Vauhtiin päästyään ei lopulta enää ollut paljoakaan aikaa hiljaisemmille tunnelmapaloille, mutta eipä silti mitään hirmukyytiä onneksi vilisytetty paikkoja silmien ohi. Kuvia tuli tietysti paljonkin ihasteltua, mutta näitä ei ilmeisesti oltu haluttu elokuvataian avulla laittaa parhaimpaan hehkuunsa, vaan oli pyritty pitkälti kuvaamaan luonnon oman valon ehdoilla sekä esittelemään matkan karumpia maastojakin. Kaikkiaan kuitenkin hieno ja liikuttava elämys elokuvanakin.
Steven Spielbergin jo 40 vuotta täyttänyt tieteiselokuvaklassikko Close Encounters of the Third Kind esitteli syrjäisemmille ja aavikkoisemmille seuduille saapuvia kaukaisempia vieraita. Katselussa oli tällä kerralla ohjaajan versio, mutta eipä tämä sinänsä kiehtova tapaus Spielbergin terävimpään kärkeen pitkän tauon jälkeenkään ponnahtanut. Lopettelu kyllä yllätti, sillä se olikin paljon haikeampi kuin muistelin, eikä lainkaan huonossa mielessä. Aivan vuoden viimeisten vilkaisujen joukkoon ehtivät Ridley Scottin tuoreimmat tylyt terveiset kaukaisista vieraista maailmoista...vaiko kenties sittenkään aivan niin vieraista kuin jo melkein 40-vuotiseksi ehtineen saagan alussa annettiin ymmärtää? Alien: Covenant siis tuli ihmeteltyä ja ainakin ensivaikutelma oli erittäin positiivinen ja elokuva tuntui vastailevan edellisen osan jättämiin toiveisiin. Voi olla, etteivät kaikki yllätykset ja kysymysten kääntelyt olleet ihan luontevimpia selityksiä ja ehkä nämä voivat uusintojen yhteydessä pistää pahemmin silmiin. Scottin uskomattoman upeat näkymät veivätkin paikoin huomiota siinä määrin, ettei varmaan läheskään jokaiseen lausahdettuun repliikkiin tullut kovin tarkasti tartuttua. Uusin osa olikin mielestäni kuviltaan ja hengeltään lähempänä edeltäjäänsä kuin aiempia Alien-elokuvia, mikä oli ehdottomasti yksi plussapuolista ja näin yhden katselun jälkeen mietteet olivat erinomaisen myönteiset sekä lähinnä kai ajattelin, että Prometheus ja Alien:Covenant muodostavat jatkossa varsin kovan kaksikon kertailtavaksi. Harmi kuitenkin, jos toivottua vaisummaksi jäänyt taloudellinen menestys peruuttaa Ridleyn suunnitteleman tulevan jatko-osan.
Kaipa siinä tulikin jo kohtalaisen monipuolinen katsaus viime vuoden aikana koettuihin elokuvaseikkailuihin, vaikka useampi tekele tosin jäikin lätinöiden ulkopuolelle. Ennen löpinöiden lopettelua ottaisin mukaan vielä pienimuotoisen muistelon liittyen viime vuonna näihin aikoihin tehtyihin löyhiin lupauksiin. Ensimmäisenä listalla oli kotimaisten elokuvien ihmettely, ja siinä katsoisin onnistuneeni ihan kivasti. Luultavasti moni näitä selkeästi runsaammin vahtailee, mutta omalla mittapuulla 2017 oli määrän suhteen suomalaisen elokuvan huippuvuosia. Yhtenä ajatuksena tosiaan oli tutkia enemmänkin kansanperinnedokumentteja sekä tehdä niistä itsenäisyyspäivän aikoihin summailevaa tekstiä, mutta tämä homma jäi vaiheeseen, johtuen tosiaan siitäkin, etteivät vähäiset kirjoittelut aivan yksipuolisiksi pääsisi menemään. Toisena listalla oli lupailua panostaa enemmän elokuviin kuin sarjoihin ja ainakin määrällisesti katseluja kyllä kertyi runsaammin, mutta toisaalta kirjoittelu hiipui pahemman kerran, eli eipä kai ihan putkeen mennyt. Kolmantena oli muristelua uusintojen liiallisesta osuudesta ja paljon niitä pääsi taas vuoden aikana mukaan, mutta uskoisin, että suhteessa ensikatseluihin parannusta tapahtui. Neljäntenä oli aikomuksena jatkaa Akun varhaisen taipaleen tutkimista lyhytelokuvien parissa, mikä toteutuikin, mutta ne suunnitellut Hessun ja Pluton omat koitokset jäivät vähemmälle huomiolle. Viimeisenä listalla oli hyvä aikomus vaalia monipuolisuutta kirjoitusten suhteen, mutta valitettavasti tämä meni pikkuisen pieleen. Ehkäpä sitä voisi jälleen näin uuden vuoden alussa lähteä lupailemaan kaikenlaista, kuten vaikkapa:
1. Romanttisen elokuvahömpän hiipumisesta on varmaan tullut aiemminkin ruikutettua, mutta 2017 oli siinä suhteessa niin kuiva vuosi, että pakko saada parannusta aikaiseksi. Aivan timanttista ykköslaatua en uskalla lupailla, mutta mainittakoon, että meninpä tuossa erääseen tarjoukseen haksahtamaan ja hankkimaan mahtiboksillisen verran Danielle Steel -filmatisointeja. Laatikosta löytyykin yhteensä 20 elokuvaa ja minisarjaa, joten luulisin, että näistä jokunen sananen tulee naputeltua.
2. Astrid Lindgrenin teosten pohjalta tehtyjä filmatisointeja on tullut myös parin viime vuoden aikana osteltua ihan mukavasti kokoelmaan, mutta viime vuonna blogiin ei tullut lainkaan juttua näistä. Jos olen tilanteen tasalla, niin kommentoimattomia olisi vielä runsaat kymmenisen kappaletta katselujonossa kokoelmassa. Kaikkia en välttämättä alkaneen vuoden aikana aio ottaa käsittelyyn, mutta jospa vaikka puoletkin...
3. Kotimaisten kansanperinnedokumenttien katselua haluaisin jatkaa ja tavoitteena olisi saada ainakin kaikki hyllystä löytyvät viisi Isien työt -kokoelmaa katseltua ja kommentoitua loppuun.
4. Disneyn osalta mielessä jatkuvasti pyörii varsin hitaasti edistyvä klassikkojen katselu, mutta hyllyjä on tullut täytettyä niinkin, että olisi mukavia ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia lähteä harhailemaan sivupoluille niiden vähemmän huomiota saaneiden teosten pariin.
5. Joulun aikoihin hyllyjä hiukan järjestellessäni huomasin, että epäilemättä suloisiakin eläinhömpötyksiä on kertynyt hyvällä vauhdilla kokoelmaan ja katselut laahaavat perässä. Pelkästään heppa- ja hauvaelokuvia on näkemättömien joukossa noin 25 kappaletta, eli jospa keskimäärin vaikkapa yksi kuukaudessa, niin saisin suunnilleen puolet pois plus tietysti blogiin monta ihastuttavaa eläintarinaa.
Siinäpä niitä pieniä tavoitteita taas olisi kourallinen ja jos näitä innostun toteuttamaan, niin varmaan on monia mukavia ruutuhetkiä ja lumoavia elämyksiä luvassa. Tässä vaiheessa toivottelen kaikille hyvää ja antoisaa alkanutta elokuvavuotta 2018!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti