Yleensä ei niinkään kiinnosta kansia tai pakkauksia kommentoida, mutta täytyy sanoa, että tämä boksi on yksi huonoimmista paketointiratkaisuista, joita on tullut vastaan. Päälle päin se näyttää sinänsä jykevältä laatikolta, mutta sisällä onkin vastassa ikävä yllätys, kun levyt on sujauteltu ohuisiin muovitaskuihin ja pinottu päällekkäin. Näitä sitten lähdin selailemaan kohti sitä varhaisempaa päätä, koska aikomuksena olisi suunnilleen aikajärjestyksessä teoksiin perehtyä. Melkoisen tiiviillä tahdilla näitä onkin tehty, koska kannen perusteella kaikki 20 filmatisointia on julkaistu vuosivälillä 1986-1996, ja jos tuostaa poistelisi ensimmäisen, niin kaikki muut mahtuvatkin jo välille 1990-1996. Varhaisin olisi ollut vuoden 1986 Crossings, mutta runsaaseen neljään tuntiin venähtävä kolmiosainen minisarja tuntui ainakin ennakkoon hiukan turhankin tuhdilta tapaukselta noin ensitutustumisen kannalta, eli siirryinpä siitä seuraavaan, joka olisi siis 1990 ilmestynyt Kaleidoscope.
Ennen varsinaisen elokuvan aloittelua päästetään kirjailija näyttäytymään katsojille, mutta mistään pitkästä esittelystä ei ole kyse, vaan vajaassa puolessa minuutissa Steel elokuvan avainkysymyksiä käy läpi ja sitten onkin jo aika kiepsahtaa Vapaudenpatsaan sekä pilvenpiirtäjien kautta kohti katutasoa, eli New Yorkin suunnalle tarina tahtoisi aluksi asettua avautumaan. Arthur Pattersonin (Donald Moffat) toimistoon ennen pitkää päädytään ja siellä hän esittelee kutsumalleen yksityisetsivälle työtarjousta. John Chapmanin (Perry King) olisi tarkoitus etsiä ja yhdistää kolme lapsuudessaan erkaantunutta sisarusta, jotka taannoinen perhetragedia on hajottanut eri puolille Yhdysvaltoja. Arthur perustelee sen verran omaa kiinnostustaan alkaa asiaa vatvomaan näinkin myöhään elämässään, että hän oli aikoinaan järjestämässä siskoksia eri koteihin, ja tahtoisi näiden viimeinkin tapaavan toisensa aikuisiällä.
Arthur epäilee, että joukon vanhin olisi vähän aikaa aiemmin mainittu lehdessä ja sattuisi vielä asumaan sekä työskentelemään New Yorkissa, mutta hän ei voi olla täysin varma oikeasta henkilöllisyydestä. No, aivan tyhjästä ja vailla johtolankoja John ei kuitenkaan joudu hommiaan aloittamaan, eikä hän hirmuisesti halua aikaa haaskailla, mutta varoitteleepa kuitenkin Arthuria, ettei tällainen vuosikausia myöhemmin tapahtuva toisten elämään puuttuminen aina ihan hyvin pääty ja totuudessakin vaaransa piilevät, mutta kaipa Arthur on näitä miettinyt ja ilmoittelee alkaneensa katumaan menneitä ratkaisujaan ja haluaisi vielä yrittää korjata niitä. Selitys riittää ainakin toistaiseksi Chapmanille, joka ottaakin varsin nopsaan kohteekseen CBA Newsin toimitilat, eikä sisarjoukon vanhimmaksi oletetun Hilary Walkerin (Jacklyn Smith) jäljittäminen kovin ylivoimaiseksi haasteeksi osoittaudu, mutta hankalammaksi menee, kun tämä väittää, että hän ei ole Johnin etsimä henkilö.
Melkoisen selkeäsanainen tyrmäys laittaa Johnin reippaasti eteenpäin puksuttelevalle etsivähommalle hetkellisen seisauksen, mutta apulaisten kautta käsiin saatu taustaselvitys Walkerin nuoruudesta kuitenkin on niin epäilyttävä ja epämääräinen, että on parasta loikata nopsasti kohti Bostonia kiitelevään lentokoneeseen. Siellä olisi tarkoitus perehtyä Walkerin lapsuusvuosiin ja näyttää siltä, ettei Hilary ihan huolettomissa ja onnellisissa ympyröissä ole varttunut, vaan näitä vuosia ovat synkistäneet vaihtuneet kodit ja väkivalta. Palasia kasaillessaan alkaa John varmistua siitä, että kyllä Hilary on juuri hänen etsimänsä henkilö ja päättää palata esittämään utelujaan uudelleen. Toisella yrityksellä Walker myöntää asioiden tilan, mutta samalla suosittelee suhtautumaan varauksella Arthurin motiiveihin, sillä heppu ei ole lainkaan niin ymmärtämätön Hilaryn nykyisestä elämästä kuin mitä haluaa antaa ymmärtää. Nimittäin Hilary on jo aiemmin pyytänyt tältä apua sisartensa etsimiseen, mutta silloin miekkosta ei huvittanut urakkaan ryhtyä.
Siinä missä Chapman saa paljon pohdittavaa, niin Walkerille tulvahtaa muistojen kätköistä mieleen runsaasti murheellista sulateltavaa lähtien vanhempien hautajaisista, sijaiskodeista ja lopulta sisarusten jakautumisesta eri perheisiin, josta ei paljoakaan ennakkovaroituksia suotu. Hän olikin jo halunnut jättää nämä osittain painajaismaisetkin vuodet pysyvästi taakseen, mutta nyt ne tulevat väkisin vastaan ja vieläpä ulkopuolisen penkomina. Monestakin syystä johtuen Hilary ei enää ole kovin halukas tapaamaan sisariaan, etenkään Arthurin osallistuessa jälleennäkemiseen. John katsoo parhaaksi antaa Hilarylle reilusti harkinta-aikaa ja lähtee itse apulaisineen jäljittämään kahta puuttuvaa sisarusta sekä kenties olisi syytä käväistä uudelleen jututtelemassa Arthuria, että löytyykö taustalta mahdollisesti muitakin syitä, miksi hän on juuri nyt ja useita vuosia myöhemmin päättänyt tällaiseen ryhtyä...?
Vaikka Danielle Steel oli minulle sekä kirjojen että elokuvien osalta vieras tapaus, niin kyllähän ne yhteensä noin 20 aiemmin katseltua Harlekiini ja Nora Roberts -filmatisointia ainakin pikkuisen vihjailivat, että millaista menoa on luvassa, enkä nyt pääse iloisesti yllättyneenä kehumaan tai vaihtoehtoisesti sen suuremmin näkemästäni järkyttyneenäkään tilittilemään. Ainakaan hirmuisesta jumittelusta, vitkuttelusta tai jahkailusta ei tarvitse lähteä elokuvaversiota moittimaan, sillä esimerkiksi alkupohjustukset vedetään pikaversiona läpi ja pääpari kohtaa ensimmäistä kertaa jo alle kymmenessä minuutissa. Näyttääkin ennemmin siltä, että löysiä jaksoja on trimmailtu ehkä liikaakin pois ja touhu menee monesti lähes mekaanisella otteella hoidetuksi jatkuvaksi juonen puskemiseksi eteenpäin, eikä mitään erityistä tarttumapintaa tai kunnollista kiintymystä hahmoihin pääse syntymään.
Kirjaa en siis ole lukenut, mutta voinee kuitenkin olettaa, että kun sillä näyttäisi sivumittaa olevan suhteellisen runsaasti, niin löytyisi sitä lihaa enemmän, eikä vain juonirunkoa. Elokuvaversio onkin minusta monessakin mielessä torso ja yleisvaikutelmaksi katselun jälkeen jää, ettei oikeastaan paljon mihinkään pystytä sen syvemmin paneutumaan tai panostamaan. Etsivätyö on yksinkertaistettu käytännössä paikasta toiseen porhaltamiseksi, josta ei isommin innostu missään vaiheessa, kun ei sitä seuraillessa juuri onnistumisen tunteita saada syntymään. Paperipinoa käteen ja seuraavaan paikkaan onkin ennemmin Johnin homman henkenä ja kun tulee tiukemman kuulustelun paikka, niin Chapmania esittävä King on lähinnä huvittava. Tämä on kuitenkin valituksista vähäisimpiä, koska eihän elokuva siihen kaadu, mutta kun ne kahden nuoremman sisaren taustat ja tarinat joudutaan huitaisemaan hyvin nopsasti kasaan, niin aletaankin olla jo pahemmin hukassa. Jos kirjan ajatuksena on vaikkapa ollut esittää erilaisten olosuhteiden muokkaamia elämiä valintoineen, niin elokuvassa ei ole mahdollisuutta kovinkaan kaksisesti tutkailla polkujen poikkeavuutta pintaa syvemmältä. Lyhyen keston takia on toki ymmärrettävää, että kaksi siskoa tuupataan selkeästi sivuun ja yritetään tarttua olennaisesta kiinni Hilaryn kautta, mutta jos se samalla tarkoittaa koko johtoajatuksen rampauttamista, niin eihän ratkaisua ainakaan tee mieli ylistellä.
Esittelyssään Steel juttelee juuri sen kaleidoskoopin pyörähtelyistä, mutta tässä tapauksessa elokuva ainakin on sen verran rajoittunut, että näkymät jäävät pahasti vajavaisiksi. Ohjauksesta vastaava ja paljon televisiotyöstä kokemusta kerryttänyt Jud Taylor toki pystyy pitämään homman selkeänä ja napakkana, eli vaikka paljon sisältöä, taustaa ja menneisyyttäkin tuupataan noin 90 minuuttiin, niin langat eivät karkaile käsistä. Siinä mielessä jälki onkin rutiinimaisen ammattitaitoista, mutta tuskinpa itselle ohjaaja tai muutkaan tekijät tästä muistoihin jäävät ja esimerkiksi Taylorilta tulee mieleen lähinnä vuoden 1990 tulkinta Hemingwayn tunnetusta tarinasta, eli The Old Man and the Sea. Useammat takaumat hiukkasen rikkovat elokuvaa, mutta eivät sentään häiritsevästi, ja lähinnä näissäkin hoppu härnäilee, kun melkoisen heppoisesti yritetään menneetkin parsia kasaan ja siinä samalla vyöryttää nykypäivään asti tuntuvia synkempiä sävyjä. Viesti kyllä menee perille, mutta tunne puuttuu ja samaa voi sanoa noin puolivälin kohdilla tehtävistä pakollisista yrityksistä pääparin lähentämiseksi, eli romanssi jää jokseenkin vaisuksi ja kaavamaiseksi likistelyksi.
Mielestäni parhaisiin puoliin kuuluukin yleinen selkeys, eikä Kaleidoscope mene missään vaiheessa sellaiseksi kamalaksi ja sotkuisen tuskaiseksi rämpimiseksi kuin mitä mainitut Harlekiini ja Nora Roberts -elokuvat ovat pahimmillaan olleet. Loppupuolella on kyllä hiukan yritystä siihen suuntaan, kun tulee järkyttävien paljastusten aika, minkä seurauksena viimeisen kymmenminuuttisen sisälle mahtuu kohtalaisen kehnoa kuraa. Niistä paremmista puolista voisi vielä mainita sisarusten tapaamisen ja muistojen makustelun, mutta nämä pilkahdukset ovat hyvin lyhyitä välähdyksiä kokonaisuudessa. Kaleidoscope onkin kaikkiaan lähinnä keskinkertainen, mutta sinänsä helppo kertakatseltava, eikä kamalan tylsäksi ainakaan käy. Miksikään mielettömäksi pettymykseksi en elokuvaa väittäisi, vaan ennemmin odotetunlaista perushömppää, mutta kyllähän sitä toivoo silti, että jatkossa tulisi tunteikkaampaa menoa vastaan.
Kaleidoscope (1990) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti