Jos muistelen runsaan vuoden takaista summailutekstiä lupauksineen, niin aikeiksi tuolloin naputtelin, että 2018 olisi ollut hauvojen sekä heppojen kansoittama vuosi, mutta eipä se lopulta kuitenkaan toteutunut toivotusti. No, tässä olisi taas tilaisuus uudelle yritykselle ja näitä tosiaan on kokoelman katsomattomien joukossa melkoinen kasa, ja se läjä on vain päässyt paisumaan viime vuoteen verrattaessa, sillä kaikenlaista kiinnostavaa on pitänyt napata mukaan milloin mistäkin. Näitä näkemättömiä hauvailuja sekä hevosteluja on myös kertynyt melko pitkältä aikaväliltä, sillä varhaisimmin valmistuneet ovat 1940-luvun puolivälistä, kun taas tuoreimmat tapaukset vain runsaan vuoden vanhoja. Race to Win on selkeästi uudempien joukosta, sillä IMDB:n mukaan se olisi päätynyt markkinoille vuoden 2016 syyskaudella.
Race to Win asettelee tapahtumiaan Mississippin osavaltioon ja tarkemmin katsottuna sen eteläisimpään piirikuntaan Hancock Countyyn. Ainakin alku vaikuttaa rauhalliselta ja seesteiseltä, kun kamera tutkii vehreitä maisemia kera verkkaisen kitaramusiikin. Elinvoimaisesti vihertävät puut taustallaan ratsastelevat Hannah (Danielle Campbell) ja Gentry Rhodes (Luke Perry). Isä ja tytär ilmeisesti kovin pitävät yhteisistä ratsastusreissuistaan ja Gentry juttelee, miten tärkeää olisi saada pidettyä tämä uskomattoman kaunis paikka perheellä, koska paljon on sen eteen töitä tehty ja aikaa uhrattu. Pienimuotoisesti kilvoitellen kaksikko kiitelee kohti kotitilaa, jossa retkeilijöitä odotellaan ruokapöytään.
Hannah ehtii perille ensin ja isä kehottelee häntä menemään Anne-äidin (Candice Michele Barley) ja Rudy-veljen (Aiden Flowers) kanssa aloittelemaan ateriointia, sillä Gentry aikoo pikaisesti huoltaa hevoset. Iloiset yhteiset ruokailutuokiot näyttäisivät kuitenkin olevan Rhodesin perheen osalta ohi, sillä hevosia hoitaessaan Gentry lyyhistyy lattialle, eikä sieltä enää onnistu nousemaan. Jokusen hetken odoteltuaan muut huolestuvat viipyilevän isän takia ja kun he hänet löytävät, niin henki on jo poissa eikä paljoakaan tehtävissä. Annen ja Hannahin yrittäessä järjestää apua paikalle, tekee Gentry vielä ennen poismenoaan lyhyen ilmestymisen pojalleen ja ilmeisesti haluaa jättää nuorelle Rudyllekin ison vastuun.
Perhettä painavan suuren surun lisäksi päälle vyöryy valtavalta vaikuttava arkisempien huolien sekä murheiden kokoelma, sillä tilan talous on viime aikoina ollut varsin herkässä ja huojuvassa vaiheessa. Paljon on panostettu, otettu riskejä ja toivottu, että motivoitunut aherrus toisi tiliä ja toimeentuloa tulevaisuudessa, mutta näitä odotuksia ollaan hyvää vauhtia murskaamassa murusiksi. Laskuja kyllä riittää, mutta tulot taas ovat melko vähissä, ja näyttää varsin kyseenalaiselta, että Rhodesit pystyisivät paikan pitämään. Yrittämättä ei luovuteta, vaan aletaan miettiä, mistä voitaisiin luopua sekä kasata pikkuisen käteiskassaa kokoon. Ympärillä pyörii myös luotettavia ihmisiä apuna ja tukena, läheisimpänä ja tärkeimpänä Susie-täti (Amy Brassette).
Pientä toivonpilkahdusta saattaa siis aina silloin tällöin jostakin pilkistellä, mutta valtava menetys ei noin vain suostu lipumaan ohi. Hannah ei halua antaa kyynelille tilaa tai tilitellä omia tuntojaan muille, kun taas nuorempi Rudy sulkeutuu vielä voimakkaammin mykistyen täysin. Päivänä eräänä ovikelloa tulee soittelemaan Gregory Darden (Thomas Francis Murphy), joka ei todellakaan ole mikään miehistä mukavin. Ilmeisesti tyypillä on häikäilemättömän hämärähepun mainetta paikkakunnalla, mutta myös taloudellista mahtia. Miten miekkonen sitten liittyy Rhodesin perheeseen onkin hieman huonompi homma, sillä Gentry on aikoinaan lainannut juuri tältä samaiselta keljulta kelmiltä 150000 dollaria ja Darden tulkitsee asian siten, että velka on siitä eteenpäin Annen vastuulla.
Häijynoloinen Darden ei selvästikään tahdo mitään mittavia suruaikoja tai yleensäkään armoa antaa, vaan latelee ovella tylyt terveisensä. Tila on lainaa otettaessa toiminut vakuutena ja maksuaikaa olisi 30 päivän verran, jonka jälkeen luvassa on lähtö kotoa joko hyvällä tai pahalla. Muutenkin tiukkaan tilanteeseen tällainen yllätyssumma vaikuttaa niin mahdottomalta, että voisi yhtä hyvin olla miljoonia. Lopulliseen lannistumiseen Rhodesit eivät kuitenkaan noin vain suostu, vaan tahtoisivat pitää yhteisestä unelmasta kiinni, ja yhdeksi mahdollisuudeksi mietitään paikallista hevoskisaa, jossa olisi jaossa kohtalainen kasa palkintorahaa. Tallissa kuitenkin on menestyneitäkin kilpahevosia ja kuukausi voisi jopa riittää valmistautumiseen, mutta apua kaivataan, eivätkä valitettavasti kaikki osalliset ole ihan yhtä toiveikkaita tämän oljenkorren suhteen...
Race to Win ei ainakaan liian pitkitetyltä vaikuta, sillä alle 80 minuuttiin yritetään mielestäni ahtaa hiukan liikaakin, kun huomioidaan se seikka, etteivät tekijät ole mitään A-luokan draamataitureita. Koko ajan sinänsä tuntuu tapahtuvan ja tarina puskevan eteenpäin, kun ensin alle neljään minuuttiin saadaan sydänkohtaus ja isän menetys. Siihen perään sitten koko unelma uhatuksi, tärkeää kisaa, juonittelua sekä pikkuisen ihastustakin. Eihän Race to Win ainoa tapahtumiltaan tiivis teos lajissaan ole, sillä monessa muussakin hevoselokuvassa sattuu ja tapahtuu vähintään yhtä runsaasti kaikenlaista, mutta kun kokonaisuus tuntuu puolivaloiselta tiettyjen pakollisten kohtausten ketjuttamiselta, niin eipä siinä oikein luontevasti tai yleensä lainkaan onnistu ilosta suruun siirtyminen parin minuutin sisällä muutaman tönköhkön vuorosanan siivittämänä. Tätä yhtälöä voikin summailla siten, että tekemistä kyllä riittää koko kestolle, mutta tunne ja tunnelma tipahtavat ikävästi jo ihan alkupuolella kyydistä, eikä niitä enää missään vaiheessa onnistuta mukaan nappaamaan. Parhaat hetket nojaavatkin vahvasti ulkoiseen viehätykseen, johon onneksi silloin tällöin ylletään ja saadaan edes kuvallista kauneutta hiipuneen hengen tilalle.
Tokihan sitä tahtoisi kannustaa ja elää hahmojen mukana tarinassa ottaen osaa iloon sekä suruun, mutta melkoisen vaikeaksi liikuttuminen on tehty. Hannahin kasvutarina ei lajityypissä mikään erityisen poikkeuksellinen ole, vaikkakin edessä on kova paikka, kun nuoren naisen pitää aikuistua monta vuotta noin kuukaudessa. Kyllähän hän jo lähtökohtaisestikin tietää ja osaa tilan töitä, mutta paineet ovatkin huomattavasti valtavammat, kun ahdinko ja vastuu painavat raskaasti, eikä aikaa tai varaa virheille juuri suoda. Kaikesta huolimatta Hannah kuitenkin on porukasta se, jonka kautta saa parhaan kosketuksen Rhodesin perheen ahdinkoon, sillä muut jäävät taustalle paljon voimakkaammin. Hannahia esittävä Campbell ei ainakaan tässä teoksessa minään erityisenä lahjakkuutena loista, mutta aika paljon tönkköydestä menee puhtaasti keskinkertaisen käsikirjoituksen syyksi.
Väittäisin, että Gentrya esittävä Perry viskaistaan vieläkin hankalampaan ja epäkiitollisempaan rooliin, sillä tiukan aikataulun takia heppu ehtii näyttäytymään katsojille tavallisen arkielon puitteissa äärimmäisen niukasti. Siitä eteenpäin Perryn hommana on esittää eräänlaista vaikeina aikoina rinnalle ilmestyvää neuvovaa sekä tukevaa henkeä. Siitäpä sitten pitäisi saada katsoja herkistymään enemmänkin, kun toistuvasti pölähtää jostakin riutuneen ja vakavan oloisena lätisemään kuluneita latteuksia. Yleensä osaan olla ehkä turhankin suopea kuulemaan kaikenlaista hölmöäkin huttujuttua, kunhan mukaan saadaan edes ripaus tunnetta, mutta Race to Win tahtoo höpötellä katsojan suuntaan melkoisen tönkköä turinaa läpi elokuvan enimmäkseen ilman vakuuttavuuden häivääkään.
Toki tätä aidonoloisesta herkkyydestä ja herttaisuudesta riisuttua puhetta muutkin harrastelevat, mutta sanailusta huokuva tyhjyys korostuu mainiosti Gentryn hahmon kohdalla. Jatkuva rakastamisen ja välittämisen vakuuttelu ei valitettavasti vakuuta, ja näitä kliseisiä lauseita voi tietysti toistella vaikka maailmanloppuun saakka. Eipä se tunteiden tunteettoman jähmeä höpöttely tämän elokuvan kohdalla kuulosta kertailulla miksikään paranevan ja paikoin vakavanaamainen latteuksien latelu alkaa saada huvittavia piirteitä. Tarkoituksena ei ole elokuvaa lähteä liikaa lyttäämään töksähtelevän tunteilun takia, mutta olisihan tähän pitänyt saada reippaasti enemmän yritystä katsojan kosketteluun kuin nykymuotoinen tylsämielinenkin ja erittäin laimea haikeilu.
Herkempiä tuntemuksia tavoitellessa rimaa ei siis ole erityisen korkealle tekijöiden taholta kohoteltu ja samalla linjalla tunnutaan pahistelukin hoidettavan, koska Darden on lähinnä haukotuttavan kehno niljake ilkeilyssään. Tokihan hänet esitellään ahneena ja itsekkäänä tyyppinä, jota kiinnostaa enimmäkseen oma omaisuus, mutta vaikuttaa lähinnä naurettavalta, että hän ottaa Gentryn kuoltua asiakseen alkaa piinailla Rhodesin perhettä. Tulevan uima-altaan ja tenniskentän paikan pähkäily aivan toisten pihan reunalla on kieltämättä mautonta touhuilua, mutta Dardenilla on mielessä paljon synkempiäkin suunnitelmia, ja niinpä hän juonii itselleen kätyreitä tekemään tylyjä töitä, joiden olisi tarkoitus varmistaa perheen unelmien lopullinen luhistuminen. Yölliset pahuuden puuhat saattavat saada moraaliltaan heikot apurit tuntemaan satunnaista syyllisyyttäkin, minkä kolkuttelua ei välttämättä saa enää hiljennettyä, vaikka maukkaiden tuopposten määrä nenän edessä kasvaisikin. Herra itse on kuitenkin katumaton tapaus alusta loppuun ja käytännössä niin huitaisten kyhätty kasa keskinkertaista ilkeilyä, ettei tyypistä oikein osaa innostua mihinkään suuntaan.
Race to Win saattaa nimellään vihjaista, että hevoskisailua olisi luvassa runsaastikin ja että konkreettisemmilla esteillä olisi enemmänkin merkitystä tarinan kannalta, mutta käytännössä nämä osuudet hutkaistaan varsin pikaisesti läpi. Vaikeuksia kisapuoleenkin tietysti liittyy, sillä kaavailtu kilpailija heittää hanskat tiskiin todeten, että Gentryn hevonen alkaa olla toivottoman vanha, eikä sillä enää riitä kuntoa voittoa varten. Toisilla kuitenkin riittää uskoa ja toivoa, joten treeneihin lähdetään ja siitä ponnistamaan kisoja kohti. Näitä tuokioita kuitenkin valitettavasti vaivaa laimeus ja unohdettavuus, mikä varmaan selittyy osittain kiirehtimisellä. Jokunen lyhyt harjoitushetki ei kovin kummoiseksi kykyjen viilailuksi pääse kehittymään ja nostatus ennen isoa kisaa on täysin olematon. Parin päivän karsinnat tiivistyvät pariin minuuttiin, eikä kisakoitoksesta juuri enempää irtoile iloa tai jännitystä. Voisikin sanoa, että vauhdikasta hevostaiteilua toivovalle Race to Win on aika keskinkertaista katseltavaa ja otsikon lupailema koitos käydäänkin ennemmin pääkopan puolella paineita sekä ahdistusta vastaan.
Jos ottaa vertailuun vaikkapa 2000-luvulle päivitetyn Flicka-elokuvasarjan, joka ei missään tapauksessa mitään virheetöntä heppahöttöä tai -herkistelyä olekaan, niin mielestäni silti jokainen noista osista hoitaa tarinan, tunteet ja maisemapuolenkin paremmin kuin Race to Win, jolle ei paljoakaan tyylipisteitä tee mieli lähteä jakelemaan. Ensimmäinen Flicka lienee edelleen parhaita näistä näkemistäni hevosteluista ja vaikka sekä Flicka 2: Friends Forever että Flicka 3: Best Friends paljon samoja teemoja vähemmällä näyttävyydellä toistelevatkin, niin ovatpahan kumpainenkin silti laadukkaampia tapauksia kuin tämä Teddy Smithin ohjaus. Race to Win ei kuitenkaan ihan niin tolkuttoman toivoton tohelointi ole, etteikö edes hienoista mielenkiintoa jäisi antaa tekijöille toista tilaisuutta. Smith nimittäin on ohjannut kaksi muutakin hevoselokuvaa. Vuotta varhaisempi A Gift Horse vaikuttaa kuvauksen perusteella tarjoilevan vastaavan murheellisen toipumistarinan, eikä ainakaan IMDB:n pisteytys lainkaan laadukkaampaa lopputulosta lupaile. Vuoden 2018 Urban Country saattaa olla pykälää iloisempi hömppä ja taitaa olla muutenkin yleisesti tykätyin näistä Smithin kolmesta heppailusta, joten sen ainakin voisin vilkaista, jos jostakin näppärästi löytyy.
Yleisestä kaavasta pikkuisen poikkeavasta loppuratkaisusta tekisi mieli antaa runsaamminkin tunnustusta, mutta kun sekin hoituu samalla toistaitoisella tavalla kuin melkein kaikki muukin elokuvassa, niin jälkimaku on näidenkin käänteiden kohdalla kamalan laimea ja tuntuu lähinnä siltä, että sattuu hyvä haltija viilettämään avuksi pahassa paikassa ja sitä kautta ahdinko yht'äkkiä väännetäänkin kaikin puolin onnelliseksi lopuksi. Väkinäisen pirteä päättely ei laita lainkaan läpyttelemään räpyliä yhteen, vaan puh, pah, höh ja pöh summaavat tätä tyhjänpäiväistä keskinkertaisuutta osuvammin. Aika pitkälti kaikenlaisten kasautuvien vaikeuksien suhteen mennään tuttujen reittien mukaan ja melko odotettuja asioita tapahtuu kohtauksesta toiseen, mutta ikävä kyllä katsomossa on hankalaa saada mistään tunteesta kiinni ja niinpä lopussakin ilo jää siirtymättä ruudun toiselle puolelle, vaikka Rhodesit lähtevätkin kohti helpompia ja hymyileväisempiä aikoja.
Kaikesta valtavasta valittelun määrästä huolimatta Race to Win ei niinkään ole tylsä ja onhan siinä jokunen kohtalainen kohtaus ja kiva sekä kauniskin kuva, mutta kaiken päätteeksi jää melkoisen tyhjä olotila. Lyhyt kesto, oletettavasti pieni budjetti ja muut tuotantopuolen rajoitteet ovat toki laittaneet vastaan, mutta mielestäni silti elämäniloa uudelleen etsiskelevään ja eheytymiseen pyrkivään tarinaan olisi pitänyt pystyä puhkumaan reilusti enemmän henkeä. Murheellista menneisyyttä sekä surullisia sattumia ovat myös muut nähdyt hevostarinat tarjoilleet, mutta Race to Win ei oikein vahingossakaan tunnu kykenevän saamaan näistä teemoistaan juuri mitään mielekästä aikaiseksi. Herkkyyttä ja koskettavuutta hakevalle toipumistarinalle tällaiset tuumailut eivät todellakaan ole kehuja, vaan aikamoinen lässähdys se on, jos sekä ilot että surut jäävät jakamatta teoksen summautuessa lähinnä yhdentekeväksi kertakatseltavaksi.
Race to Win (2016)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti