Käynnistely ei ihan lupaavimmissa merkeissä lähde liikkeelle, koska itse en kuulu sihisevän, suhisevan, tärisevän, tutisevan tai muuten vain väkinäisen sekavan kotivideokuvan isoimpiin ihailijoihin. Tarkoituksena toki on vahvistaa vaikutelmaa, että kyseessä olisi tositapahtumiin pohjaava tarina ja kenties luoda löyhää yhteyttä ensimmäiseen osaan. Lomavideon jälkeen nimittäin väitetään, että elokuva olisi napannut ideansa jostakin aidosta sattumuksesta, mutta onneksi hylkää samalla hötkyilevän huojuvan kotivideokuvauksensa sinne ensimmäiselle rannalle. Alkupätkä kuitenkin ajaa asiansa esitellen kourallisen verran nuoria aikuisia jossakin 20-30 ikävuoden välimaastossa rantalomalla hauskaa yhteistä aikaa viettäen.
Iloista oleilua ja kohellusta ei kuitenkaan kovin pitkäksi venytetä ja hahmotkin jäävät tämän nopsan esittelyn jälkeen vielä jokseenkin vieraiksi. Seuraavaksi jo loikataankin viitisen vuotta eteenpäin, mutta aurinkoisilla seuduilla edelleen viihdytään, kun kamerat käännetään Meksikon rantamaisemiin. Ensimmäisenä näistä vanhoista ystävyksistä löydetään kuviin Amy (Susan May Pratt) ja James (Richard Speight Jr.). Pariskunta onkin autollaan kiitämässä kohti venesatamaa vauvan torkkuillessa takana ja juttujen perusteella porukka on näiden välivuosien aikana ajautunut erilleen, eikä kovin paljoa ole pidetty yhteyttä. Ihan määränpäähän saakka ei tarvitse jälleennäkemistä odotella, sillä melko pian auton rinnalle päristelee moottoripyörä kyydissään Zach (Niklaus Lange) ja Lauren (Ali Hillis), joilla luonnollisesti on sama suunta.
Nelikko vaihtaa parkkipaikalla pikaisesti kuulumisia ja sitten kiinnosteleekin jo oikean huvipurren löytyminen, eikä laitureita tarvitse kovin pitkään tallustella tai haahuilla, vaan Godspeed-niminen paatti tähystetään nopsasti näköpiiriin. Amya tosin hermostuttaa paljonkin kannelle kävely, sillä hänellä on lapsuuteen saakka juontavaa pelkoa vettä kohtaan, eikä tähän liittyvä traumaattinen kokemus selvästikään ole hellittämässä otettaan. Kaikki kuitenkin ennen pitkää astuvat veneeseen, ja vielä pitäisi jostakin etsiä kulkupelin omistaja, vaan eipä sekään miksikään mahdottomaksi mysteeriksi osoittaudu, sillä ystäväviisikon täydentävä Dan (Eric Dane) paikannetaan makuuhuoneen puolelta. Hänellä onkin siellä lähtövalmistelujen sijaan menossa vähän kuumottavampaa puuhaa, jossa toisena osapuolena on muille toistaiseksi vieras ja Danin parisen viikkoa tuntenut Michelle (Cameron Richardson).
Aavaa merta kohti olisi siis lähdössä kuusi aikuista ja vauva tunnelmien ollessa iloiseen suuntaan, sillä vuosikausien tauon jälkeen Dan on tahtonut pyytää porukan kasaan juhlimaan yhdessä Zachin 30-vuotissyntymäpäiviä. Kannella jutustelee ja tanssahtelee janoista väkeä, mutta onneksi kuiviin kurkkuihin on varauduttu etukäteen ja merkkipäivään kuuluva kakkutarjoilukin onnistuu. Aurinko paistelee mukavasti, ei isompia huolia näköpiirissä, vanhojen kavereiden kanssa riittää puhuttavaa ja ajanvietto sujuu muutenkin hyväntuulisesti. Kunhan kannella on riittävän pitkään vähissä vaatteissa käristytty kuumotuksessa, niin tuleehan se lopulta mieleen, että uimaan pitäisi päästä, kun lämpöinen meri kutsuvan sinertävänä kaikkialla ympärillä viilennystään olisi tarjoamassa.
Melko nopeasti kuusikosta neljä onkin jo polskimassa lähempänä laineita, mutta Amyn pelot ovat äitiyden myötä vahvistuneet entisestään, eikä hänellä ole mitään halua liittyä uimahirmujen joukkoon edes pelastusliivit päällään. Hyvä, että jotenkin pystyy kannella rentoutumaan, mutta kaikki eivät tällaista kieltäytymistä niele, joten Dan "reiluna" heppuna kaappaa Amyn syliinsä ja vie tämän väkisin veteen. Amyn kauhistuttavat kokemukset lapsuudesta palaavat mieleen, eikä hän näytä kykenevän käsittelemään tätä pakkohypyn tuomaa järkytystä, mistä muut ihan aiheellisesti huolestuvat. Amyn hermostunut tila ei valitettavasti ole murheista ainoa, sillä Danin tyhmä ja tyly temppu saa nimittäin aikaan toisenkin ongelman, joka myöhemmin kostautuu rankasti. Veneessä on kyydissä enää vauva, laidat ovat kohtalaisen korkealla ja kaiken hauskanpidon sekä keppostelun keskellä kukaan ei ole muistanut laskea portaita veteen. Hups...!
Kaipa sitä kaikenlaisia kommelluksia vesillä sattuu ja tapahtuu, eli ehkäpä tällainenkin kohellusten summa jossakin määrin mahdollinen on, mutta alkutekstien väittämä tosipohjaisuus on käsittääkseni aika kyseenalainen juttu. Varmaan jokin löyhästi mukailtava tapaturma voisi olla reaalimaailman puolelta löydettävissä, mutta eipä ole vielä osunut silmiin, että mikä mahtaisi tarkalleen olla se onneton venereissu, joka elokuvassa on väitetysti siirretty ruudulle? Levyltä löytyvän noin 20-minuuttisen tekodokumentin katsominen ei ainakaan valaise asiaa paljoakaan, vaan tosipohjaisuus vaikuttaisi olevan lähinnä yksi markkinointikikka muiden joukossa. Samaa voisi varmaan sanoa siitäkin, että kyseessä muka on jonkinlainen jatko-osa kolmisen vuotta varhaisemmalle elokuvalle Open Water. Wikipedian mukaan jatkon käsikirjoitus oli valmiina ennen kuin alkuperäinen oli edes teattereissa ja sen menestyksen innoittamana tämä täysin edeltäjän tapahtumista erillinen elokuva pääsi tuotantoon ja sai ainakin joissakin maissa tällaisen nimen.
Onhan näiden elokuvien tarinoilla sinänsä yhteistä, että veden varaan joudutaan, mutta tekijät, tyypit ja koetut vaikeudet sekä vaarat ovatkin jo oma juttunsa, mikä toki on hyväkin homma, mutta tuo dollarien toivossa tehty nimikikkailu taas tympivää touhua. Jos lukee vaikka IMDB:n puolelta juttuja, niin melko moni tuntuu tästäkin selviytymisväännöstä tykkäilevän, ja kyllähän minultakin pari pientä plussaa irtoaa siitä, ettei tämä kuusikon koettelemus ihan perinteisin versio veden vaaroista ole. Onhan siinä samankaltaisuuksiakin, jos muistelee vaikkapa aiemmin kommentoituja kaukaisten merten pienimuotoisia kauhukokemuksia Open Water, The Reef, The Shallows ja 47 Meters Down. Harmi vain, että kaikki mainitut enemmän haivaaraa painottelevat teokset kiusaavat katsojaa jännityksellään huomattavasti tehokkaammin ja ovat yleisestikin sujuvampia, näyttävämpiä ja viihdyttävämpiä tapauksia.
Open Water 2: Adrift jättää tosiaan haiden haukkauspaikat melko vähiin ja muutenkin ympäristön tuottamien ulkoisten vaarojen uhka ei samalla tavalla korostu kuin noissa vertailukappaleissa, vaan vaaroja muodostuu hahmojen omista peloista, itsekkyydestä ja yhteistyökyvyttömyydestä. Tavoitteesta ei tee mieli napista, mutta jos lähdetään näinkin vahvasti kaivelemaan painajaisia ja paisuttelemaan pulmia päiden sisältä, niin katsojan pitäisi varmaan välittää ja kiinnostua kaveruksista keskimääräistä enemmän, mikä ainakin minulle on tämän teoksen kohdalla hyvinkin hankalaa. Vaikka ei lähtisikään vaatimaan tarinaa tilille alkutekstien lupailemasta todenperäisyydestä, niin elokuva tuntuu ihan omassa maailmassaankin epäuskottavalta. Kyseessä kuitenkin on runsas kourallinen jo vuosikausia aikuiselämää, maailmaa ja sen monenlaisia haasteita nähneitä tyyppejä, jotka ovat keskenään tottuneet reissuissa pärjäämään, niin näinkin nopea romahtaminen sinänsä rauhallisen tilanteen keskellä on yksinkertaisesti valtava pala nielaistavaksi, ja kun menee kakisteluksi, niin eipä jännäilystäkään oikein mitään tule...
Aivan ensisekunneilla porukan pakka ei tietenkään täysin hajoa käsiin, vaan osa yrittää rauhoitella mieliä, kun taas toiset pähkäilevät ratkaisuja kannelle kiipustamiseen. Jämähdysvaihe rukouksineen ei niinkään ruoki jännitystä, mutta eipä toisaalta onnistu tuomaan hahmoja sen läheisemmiksi. Vähitellen aurinko alkaa etsimään laskuaan ja muutenkin pidentyvä uimapulahdus väkisinkin viluttaa palelun ollessa ensimmäisiä yhteisiä fyysisiä koettelemuksia. Tietysti on toivoa, että josko havaittaisiin veneitä lähistöllä tai muuten vain keksittäisiin näppärä ratkaisu. Harmi vain, ettei tähtilippukaan tässä tarinassa suostu helppoa pelastusta tuomaan, vaikka siitäkin yritetään kaikin voimin kiskoa. No, hyödyllisiä tarvikkeitakin kuitenkin löytyy, sillä käsien ulottuvilla on kangasta, veitsiä ja sukellustarvikkeita, joiden avulla joku oman elämänsä MacGyver olisi varmaan parissa minuutissa paistattelemassa kannella, mutta sellaista ei tähän uimaryhmään ole eksynyt.
Yritysten epäonnistuessa ja erehdysten lisääntyessä kasvaa myös katkeruus sekä epätoivo, josta seuraava pitkittyvä piina tuottelee äänekkäämpää valitusta, eripuraa ja syyttelyä. Pelko siitä, mitä mahtaa piillä pinnan alla, on myös yksi huolta ja turvattomuutta lisäävä palikka, eikä tarvita kuin yksi harkitsematon haihuuto, niin ollaan taas pikkuisen lähempänä paniikkia. Rakentavat yhteistyön hetket käyvät harvinaisemmiksi ja vuosikausien ystävyys on kovalla koetuksella jo paljon ennen kuin aurinko ehtii kadota maisemista. Kauhukuvat paisuvat päiden sisällä joillakin toisia enemmän, eikä mene pitkää aikaa, kun omaa etua voidaan alkaa härskistikin hakemaan ja näinpä puolivälin kohdilla asiat onnistutaan tyrimään jo siinä määrin surkeaan tilaan, ettei kaikille toivo pelastuksesta ole enää kovinkaan kummoinen pilkahdus, vaan verta vedessä punertelee, apu on lohduttoman kaukana ja kolkko kuolo kolkuttelee.
Joku voi varmaan ihmetellä, että mikäs tässä sitten vikana ja uskonkin elokuvan imaisevan vähintään kohtalaisesti mukaansa, jos vain saa hahmoista edes vähän välittävämmän otteen. Sellaisessa tilanteessa olisi paljonkin helpompi tempautua koettelemuksen vietäväksi ja antaa päälle vyöryvän paniikin hiipiä ruudun toisella puolellakin ihon alle, mutta itsellä piinaavan pelon sijaan mieleen hyökyi valitettavan toisenlaisia tunnelmia ja hölmistyneenkin epäuskoista suhtautumista täysin käsistä lähtevään sekoiluun sekä sähellykseen. Räpeltäminen, kiukkuilu, tappelu ja muut ihmismielen pimeämmältä puolelta pintaan puskevat tekoset tuntuvat tässä yhteydessä lähinnä vieraannuttavan tehokkaammin kuin rankkuudellaan ravistelevan. Jokin toinen tarina epäilemättä vääntäisi tämän itkusta, huudosta ja syyttelystä nopeasti suoraviivaiseen sekä vakaviakin vammoja tuottelevaan väkivaltaan yltyvän tilanteen katsojallekin tiukan tuikeaksi ryöpytykseksi, mutta Open Water 2: Adrift ei valitettavasti kummoisestikaan onnistu rääkkäämään tylyilyllään tai jännityksellään. Voi toki olla katsojankin eläytymiskyvyssä pikkuisen vikaa, kun ei fyysinen väsymys ja henkinen kuormitus sen raskaammin käy tuntoja koettelemaan.
Siitä ei vielä kovin pitkää aikaa, kun viimeksi tuli katseltua erehtyväisten ja vähemmän täydellisten hahmojen kamppailua vaativassa ja armottomassakin selviytymisseikkailussa. Kyseinen karhukurimus Into the Grizzly Maze hoitaa homman siinä määrin tehokkaammin, että kolahdukset ja kuolettavat kohtaamiset tuntuvat myös katsomossa. Veden varassa tuskailevan kuusikon kasvava piittaamattomuus ja kiihtyvä torvelointi taas lähinnä rasittaa, ja vaikka ei tyhmäily laittaisi tyypeille mitään maailman pahuuksia toivomaan, niin välinpitämättömyys kuitenkin lisääntyy lopun lähestyessä, eikä kiinnostusta enää kaapata takaisin, vaikka kuinka myrsky nousisi ylle tai käytäisiin rohkeasti lamaannuttaviakin pelkoja päin. Jälkikäteen voi tuumailla sitäkin, että ehkä alkupuolen juhlavampien hetkien olisi voinut antaa jatkua pikkuisen kauemmin, koska kenties tyypeistä olisi irronnut pidettävämpiä puolia, eikä suunta olisi aivan niin nopeasti kääntynyt kohti pohjaa, joka lopulta väistämättä tuntuu kutsuvan...?
Onhan Open Water 2: Adrift aiemminkin tullut katseltua, eikä kertailu pitkän tauon jälkeen pisteitä tunnu nostavan, vaikka alussa vaikutti hetken siltä, että ehkä muistikuvat olisivat vähäsen väärässä viihdyttävyyden osalta ainakin. Maltalla kesällä 2005 kuvattu elokuva näyttää alkukuvissaan niin mukavan aurinkoiselta rantoineen sekä venesatamineen, että senkään takia ei mielestäni olisi ollut niin kiire veneillä menemään ja pulahtaa mereen kiukkuilemaan, mutta ymmärrän kyllä, että liian löysää käynnistelyä halutaan vältellä kauhua tai jännitystä tavoittelevan elokuvan kohdalla. Open Water -elokuvasarja kasvoi vajaat pari vuotta sitten kolmiosaiseksi, kun huhtikuussa 2017 ilmestyi Open Water 3: Cage Dive. Senkin pääsin jo kertaalleen katsomaan, mutta eipä tuolloin oikein ehtinyt mitään kommenttia kirjoittelemaan ja näkemys jäi naputtelematta. Ainakin yhden katselun perusteella väittäisin sitä tämän "trilogian" heikoimmaksi, koska kyseisessä kyhäelmässä ei tunnu toimivan oikein mikään ja jo nyt suuri osa tekeleestä on autuaasti unohtunut, eikä syy välttämättä ole pelkästään kehnossa muistissa. Muista aiheeseen liittyvistä elokuvista höpötellessä näyttää myös siltä, että epäonnisen veneilyn ohjaillut Hans Horn on työstämässä tarinaa, jossa ystäväjoukko joutuu veden varaan ja kohtaamaan valtameren vaarat. Kuulostaa jotenkin tutulta ja aiempien näyttöjen perusteella joskus mahdollisesti ilmestyvä Going Down ei kiinnostuslistan kärkipaikoilla ole.
Kyllähän Open Water 2: Adrift parikin katselua kestää, jos tykkää merellisiä maisemia tiirailla ja on lähtökohtaisesti kaikenlaisista selviytymiskoitoksista kiinnostunut, mutta ei lopputuloksessa hirmuisesti hehkutettavaa ole. Asenne sinällään on kohdillaan, kun ei yritetä katsojaa tai hahmoja helpolla päästää, ja kieltämättä hupeneva joukko saa niskaansa reilun ropsauksen lohduttomuutta, myrskykin ilmaantuu ylle, eikä kohtalolla ole tässä tarinassa montaakaan kivaa korttia jaossa. Toteutuksen ja hahmojen töksähteleminen valitettavasti vesittelee tylyhköä tunnelmaa pahasti ja huiskii kauhun rippeet menemään. Vakuuttavampi keskinäinen jännite draamoineen on myös varmaan jätetty sinne veneeseen tai vaihtoehtoisesti upotettu heti uinnin alkaessa turhana painolastina pohjaan. Näistä seuraa se, etteivät keljut käänteet ja onnettomuudet tunnu juuri miltään ja elokuva näyttäytyy joutavana tekeleenä. Kunnollisesta kauhusta jäädään kamalan kauas ja rasittavahko räpeltäminen taas varmistelee, ettei elokuva ole mitään mainion maukasta viihdettäkään. Onhan se toki kannatettava ajatus laittaa hahmoja kohtaamaan pelkojaan vaihteeksi ilman mitään mahdottomia ulkopuolisia hirviöitä ja meripetoja...mutta ei näin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti