Umur

Nuori mies (Heikki Rantanen) vaihtaa työpaikkaa jonnekin Suomen ja Venäjän pohjoisrajalle. Siellä sitten pienen rajavartioporukan osana päivät kuluvat suhteellisen leppoisissa merkeissä. Luontoa rakastava nuorukainen tuntee ainakin hetken löytäneen oman paikkansa maailmassa. Työtehtävät eivät ole kovin vaativia ja oma rauha luonnon keskellä vetää puoleensa.

Rantasen esittämä nuorukainen kuitenkin törmää pari kertaa hieman mystiseenkin naiseen, Umuriin (Minna Turunen), jota ei saa mielestään. Kun erään telttatestausoperaation jälkeen heidän katseensa lukittuvat hetkistä kauemmaksi, päätyvät he sitten yhdessä retkipoluille. Umur kuitenkin lähtee tämän lyhyen retken jälkeen pois. Vie siinä samalla nuorukaisen villapaidan ja vähän muutakin jääden kummittelemaan tämän mieleen. Vähitellen siitä sitten alkaakin kauemmin jatkuva tuttavuus, joka ei oikein tahdo taipua perinteisen parisuhteen muotoon.

"Olisi joku kenessä ajatus viipyisi..."

Vaikka yhteiselo ei aivan kitkatonta olekaan, niin sitä kuitenkin päädytään yrittämään pienien mutkien kautta. Niinpä pari vuokraa eräältä paikalliselta veljeskaksikolta autioksi jääneen talon kevääksi ja kesäksi. Ainakin hetkellisesti onni on löytynyt parin viettäessä mukavia hetkiä kahdestaan pohjoisen kauniin luonnon keskellä. Sitten Umurin salaisuus alkaa vainota parin onnea.

 Kyseessä ei siis ole aivan sellainen rakkaustarina, joita yleensä on tottunut näkemään. Toisaalta se on ehdottomasti yksi elokuvan positiivisista puolista, kun kaikki ei sitten menekään aivan kangistuneimpien kaavojen mukaan. Loppukaan ei ole kovin onnellinen aivan siinä perinteisessä mielessä, mutta ehkäpä osa katsojista siitä onnistuu löytämään tiettyä kauneutta ja lohtua, vaikka se kovin riipaiseekin. Ainakin minua tämä haikea päätös onnistui miellyttämään.

"En yhtään tiedä miten tässä käy, mutta elättelen pientä liekkiä sielussani."

Vähän aikaa sitten tuli luettua uudelleen Veikko Huovisen tarina Siintävät vuoret, jossa näen tiettyjä yhtäläisyyksiä tähän elokuvaan. Ensimmäisellä lukukerralla se onnistui myös jättämään samansuuntaisen katkeransuloisen tunteen, vaikka siinä parin suhde ei missään vaiheessa edes edennyt samalle tasolle. Yön herkkänä hetkenä katsottu Umur onnistui myös muistuttamaan siitä, miten lyhyiksi ne onnellisimmat hetket lopulta saattavatkaan tällä taipaleella jäädä. Voisi tähän väliin laittaa jo vuosia sitten kuopatun Sentencedin erinomaisen samoissa ajatuksissa liikkuvan kappaleen Brief Is the Light korostamaan sitä tunnelmaa:

Jos sattuu olemaan kovin herkkä paljaan ihon esittelylle, niin sitten tämä saattaa olla jokseenkin väärä elokuvavalinta. Vaatteet lentävät tuon tuostakin pois, eivätkä tekijät hirveästi ole arastelleet. Toisaalta mitään kovin rohkeita seksikohtauksia ei kannata odottaa. Muutenkin tämä puoli on toteutettu mielestäni hyvällä maulla. Tietyissä hetkissä on varsin onnistuneesti saavutettu aidolta vaikuttava läheisyyden tunne, jota ei läheskään aina tällaisissa tarinoissa koe. Tuntuukin siltä, että suuri osa kliseenomaisista repliikeistä on tietoisesti päädytty korvaamaan syleilyillä, katseilla ja eleillä. Tämä ratkaisu toimii ainakin omalla kohdalla erinomaisesti. Kyllä tähän ongelmalliseen romanssiin pääsee nopeasti tunteella mukaan.

Umur toki sisältää omat synkemmät hetkensä, mutta ei sitä oikein voi luonnehtia miksikään suomalaisen melankolian ruumiillistumaksi. Rantasen hahmo on sellaista tyyppiä, joka ei ihan pienistä vastoinkäymisistä masennu, ja jaksaa innolla odottaa seuraavaa päivää. Huumorikin on vahvasti elokuvassa mukana. Osa siitä on tosin vähän sellaista, että menee ainakin minulta pikkuisen ohi. Esimerkkinä vaikka aiemmin mainitut veljekset, heistä erityisesti Esko Nikkarin esittämä tyyppi, jonka jahkailut eivät ehkäpä onnistuneet aiheuttamaan haettua reaktiota.

Näyttelijänä paremmin tunnettu Kai Lehtinen ei ole kuvauksen suhteen lähtenyt aivan samoille linjoille kuin vaikkapa myös pohjoista luontoa esittelevät Raimo Niemen kotimaiset elokuvat Suden arvoitus ja Poika ja ilves. Tässä kuvat ovat enimmäkseen jollakin tavalla arkisempia sekä koruttomampia. Tämä lienee ihan tietoinen ratkaisu. Ymmärtääkseni Lehtinen on itsekin luontoihmisiä, eikä sitten ilmeisesti ole ollut innokas ikuistamaan niitä viimeistellyimpiä postikorttiotoksia. Tästä huolimatta elokuva onnistuu ainakin tässä katsojassa herättelemään pientä vaelluskuumeen tapaista.

 Katselin levyltä myös lyhyet haastattelut. Minna Turunen kertoo, että projekti sai alkunsa jo 1990-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun ohjaaja Lehtinen antoi hänelle luettavaksi Petter Sairasen kirjan Sähköllä valaistu talo. Kirja on minulta valitettavasti lukematta, mutta ehkäpä se jollakin kirjastoreissulla tarttuu kätöseen. Toistaiseksi en kuitenkaan osaa sanoa, miten hyvin elokuvaversiossa on onnistuttu tavoittamaan kirjan henkeä. Lehtinen kuitenkin työsti käsikirjoitusta yhdessä Sairasen kanssa. Ilmeisesti oli alusta lähtien selvää, että Umurin rooli kirjoitettiin Turunen mielessä. Toistaiseksi Umur onkin Lehtisen ainoa yritys, mitä tulee pitkien elokuvien ohjaamiseen ja kirjoittamiseen. Haastatteluista löytyy myös vahvistusta katselun aikana syntyneelle käsitykselle siitä, ettei lähdetty turhan varovaisesti esittämään näiden kahden lyhyttä romanssia.

Minua tämäkin elokuva onnistui miellyttämään suuresti. Varmaan melko oleellista tässä tapauksessa on sekin, ettei ollut juurikaan vaikeuksia samaistua Rantasen hahmoon. Elämänasenne ja unelmat ovat mukavasti samansuuntaisia. Kyllä siinä leuka alkoi jälleen värähtelemään, kun tämä nuorukainen loppupuolella yksin vieraili uudelleen niissä samoissa paikoissa, joissa vielä kaikuivat parempien aikojen äänet.

Kotimaisen julkaisun kannessa mainitaan, että kyseessä on 2000-luvun Valkoinen peura. Valitettavasti se on tullut katseltua niin kauan sitten, että en oikein osaa vahvistaa tätä näkemystä. No, siinä on varmaan ihan hyvä syy hankkia kyseinen teos jostakin katseltavaksi.

Ei tätäkään oikein tarinaelokuvana osaa pitää, vaan tärkeämpiä ovat ne pienet hetket. Muutenkin tiukkaa juonenkuljetusta toivovat saattavat pettyä verkkaisesti etenevän tunnelmoinnin äärellä. Hirveästi en valittamista jaksa keksiä. Päällimmäisinä mieleen jäi, että se onnellisten kesäpäivien jakso olisi saanut kestää vähän kauemminkin. Tuskinpa olisin ihan heti kyllästynyt. Myös musiikkia olisi voinut paikoitellen käyttää enemmänkin. Pääosin kyllä toimii hyvin. Kaunis elokuva tämäkin, johon uppoutuu mukavasti.

 "Jotakin sinusta jää minuun ja jotakin minusta jää sinuun..."

Umur (2002) (IMDB)