Alkuun vähän taustaa. Colbert aloitteli tämän projektin toteuttamisen jo 1990-luvun alkupuolella. Liikkuvaa kuvaa ja valokuvia yhdistäväksi taidenäyttelyksi se valmistui viimein vuonna 2002. Colbert lähti kierrättämään tätä näyttelyään ympäri maailmaa, jossa se onnistuikin houkuttamaan miljoonia ihailijoita. Enemmän projektista voi lukea vaikka tuolta:
Ashes and Snow
Itse en ole valitettavasti päässyt tätä näyttelyä kokemaan, joten tässä tekstissä keskitytään lähinnä runsaan tunnin kestävään elokuvaversioon. Colbertin töihin voi lähteä tutustumaan hänen sivustonsa kautta:
Gregory Colbert
Sieltä löytyy myös pari mittavampaa näytettä tästä elokuvasta. Samoin lyhyt kuvaus siitä, mitä hän töillään yrittää saavuttaa:
"Colbert believes that there is a shared desire for all species to participate in one universal conversation. He sees nature as the greatest storyteller of all and himself as an apprentice to nature. His works are collaborations between humans and other animals that express the shared poetic sensibilities of all species.Scientists can help us understand the nature world by giving us the “how.” Colbert believes it is the role of artists in all creative disciplines to try to inspire a transformational “why.” He offers a non-hierarchical vision of the natural world, one that celebrates the whole of nature’s orchestra.Just at the moment we are burning down what remains of nature’s living library, Colbert is creating an intangible library of the wonder of the natural world that reminds us of what is being lost. He began his thirty-year project two decades ago and he continues to work with animals on every continent, making his works the most comprehensive interspecies collaboration ever created."
Paljon ympäriltämme siis löytyy kaunista ja suojelemisen sekä säästämisen arvoista. Itse en pidä elokuvaa yhtään saarnaavana, mutta eipä näitäkään juttuja voi olla oikein miettimättä sitä katsellessa.
Jotkut määrittelevät elokuvan dokumentiksi, joka omalla kohdalla vähän tökkii, sillä mielestäni se ei välttämättä kaikilta osiltaan kuvaa maailman tämänhetkistä todellisuutta, ja suurin osa kuvatuista hetkistä lienee täysin lavastettuja. Kyseessä on mielestäni ennemmin kaunis unelma kuvien virtana toteutettuna. Itse pitäisin tätä ennemmin sukulaisteoksena sellaisille elokuville kuin vaikka Koyaanisqatsi tai Powaqqatsi.
Ilmeisesti hengeltään ja toteutukseltaan samankaltaisia teoksia löytyy enemmänkin, mutta oma tutustuminen niihin on toistaiseksi vielä vaiheessa, vaikka kiinnostusta löytyykin paljon. Erityisesti Ron Fricken teoksia on suositeltu katseltavaksi, jos tällainen tyyli innostaa. Omalle katselulistalle ovat päätyneet häneltä ainakin elokuvat Baraka ja Samsara. Nämä kaksi on ainakin julkaistu tuplana, joka tulee varmasti lähitulevaisuudessa hankittua. Kiinnostuneille kummastakin löytyy mukavasti näytteitä YouTubesta.
Varsinaista selkeästi etenevää tarinaa elokuvasta ei löydy, vaan se tavoittelee lähinnä erilaisia tunnetiloja. Colbert on kiinnostunut tuomaan kuvissaan esille ihmisen suhdetta muihin eläimiin sekä luontoon. Vaikka tilanteet ovatkin lavastettuja, niin ainakin niistä tuntuu löytyvän mukavasti läheisyyttä, herkkyyttä ja omaperäisyyttä.
Kun elokuva alkaa veneen lipuessa hiljalleen vedestä nousevien norsujen ohi, on tämä katsoja jo täysin kiskaistu mukaan menoon. Kuvat lähtevät siitä vain paranemaan elokuvan edetessä omaan leppoisaan tahtiinsa. Kiireetön kuvavirta antaa hyvän mahdollisuuden uppoutua kunnolla näihin näkymiin. Tämä tarkoittaa samalla myös sitä, että keskittymiskyvyltään vähän rajoittuneemmille yksilöille tätä ei kannata varmaan lähteä sen enempää hehkuttamaan.
Katsomassani versiossa kertojana toimii Laurence Fishburne, joka tekee osassaan loistavaa työtä. Varsinkin elokuvan alkupuolella kertojaa käytetään suhteellisen säästeliäästi, eikä hän lopussakaan jatkuvasti höpöttele. Parhaimmillaan jutut ovat sellaisia, että tekee vain mieli sulkea silmät ja kuunnella.
Muutenkin Colbert on onnistunut monin paikoin yhdistämään kuvan, musiikin ja kerronnan sellaiseksi keitokseksi, että sen kutsuminen maagiseksi ei mielestäni mene liioittelun puolelle. Näitä minuutteja seuratessa mukavia väristyksiä sitten riittääkin, vaikka ennakkoon vähän pelottikin, että onkohan tehosta jo ehtinyt pikkuisen haihtumaan. Turhaa huolta sellainen onneksi oli.
Musiikki ansaitsee myös maininnan, sillä se sopii monesti harvinaisen hyvin kuviin. Ymmärtääkseni sitä on ollut säveltämässä useampiakin henkilöitä, yhtenä heidän joukossaan Lisa Gerrard, jonka tekemisistä huomaan pitäväni vuosi vuodelta enemmän. Musiikki toimii mukavasti myös ilman kuvia, ja muutamana yönä onkin tullut jätettyä se soimaan unimusiikiksi. Näin tuli jälleen toimittua illan päätteeksi. Kaunista ja rauhoittavaa kuunneltavaa, joka vielä kohottaa mielialaakin.
"Feather to fire, fire to blood, blood to bone, bone to marrow, marrow to ashes, ashes to snow..."
Suosikkijaksoa on vähän vaikea lähteä valitsemaan, sillä niin moni näistä mukaan päätyneistä hetkistä loistaa omalla tavallaan. Norsuista pidän paljon muutenkin, ja tässä elokuvassa ne pääsevät hienosti esille useissa kohtauksissa. Myös alku- ja loppupuolen sukellusjaksot ovat ihmeellistä katseltavaa. Ehkäpä näistä huolimatta päädyn kuitenkin nostamaan muiden yläpuolelle tällä kerralla sen aavikolle sijoittuvan jakson. Se kyllä onnistui herkistämään täysin, eikä vesisilmäisyyttä voinut välttää. Tosin ilonkyyneliä aiheutti pari muutakin jaksoa.
Jos taas mietitään heikompia hetkiä, niin kovinkaan montaa ei tule mieleen. No, se tanssi vedessä norsujen edessä oli ehkä vähän turhan pitkään venytetty. Samoin loppupuolelta löytyvä sukellus valaiden kanssa meni myös vähän pitkäksi. Pieniä puutteita kuitenkin, ja epäilen, että muun elokuvan loistavuus saa nämä jaksot tuntumaan vähän heikommilta. Muussa yhteydessä saattaisivat hyvinkin näyttäytyä toisella tavalla.
Näyttelyn tapaan myös elokuvaversio on kerännyt runsaasti ystäviä, mutta ainahan löytyy myös niitä, jotka eivät innostu. Jotkut pitävät elokuvaa tylsänä ja päämäärättömänä haahuiluna. Toisia taas vaivaa se, että kohtaukset näyttävät turhan epäaidoilta. Ei minun ole vaikea nähdä sitä, miksi jotkut päätyvät tällaisiin näkemyksiin, eikä Ashes and Snow todellakaan ole edes sellainen teos, että se kaikkia miellyttäisi.
Kuvakaappauksia valitessa ongelmana oli lähinnä potentiaalisten ehdokkaiden käsittämätön runsaus. Jotta ei juttu riistäytyisi täysin käsistä, tuli sitten harrastettua rankkaakin karsintaa. Näitä harmoniaa, positiivisuutta ja arvokkuutta huokuvia hetkiä kyllä jaksaa edelleen ihastella. Parhaimmillaan päästään varsin satumaisiin tunnelmiin. Näitä kuvia kyllä muistelee mielellään vaikkapa jonakin vähän ikävämpänä päivänä piristykseksi. Colbert itse on joutunut vaarallisiinkin tilanteisiin kuviaan etsiessään, mutta ei ainakaan toistaiseksi ole antanut näiden sattumien estää tavoitteensa saavuttamista:
"I have been tusked by an elephant, almost eaten by a sperm whale, knocked off my feet by a rhinoceros, embraced by a jaguar, given a haircut by a tiger shark, chased by a hippo and a black mamba, brought to my knees by malaria and dengue. But I was able to avoid the greatest danger of all. Never stop exploring the things that open you, or that you love."“When I started Ashes and Snow in 1992, I set out to explore the relationship between man and animals from the inside out. In discovering the shared language and poetic sensibilities of all animals, I am working towards restoring the common ground that once existed when people lived in harmony with animals.”
Gregory Colbert
Ashes and Snow onkin tavallaan voimauttavaakin katseltavaa, ja ehkäpä laittaisin sen siihen pieneen elokuvajoukkoon, jolla on mahdollisuus muuttaa maailmaa ainakin pikkuisen paremmaksi. Ashes and Snow on samalla yksi niistä elokuvista, jonka yhteydessä voin helposti käyttää sanaa rakastan kokematta sitä vähääkään liioitteluksi.
Varsinkin eläinrakkaan ihmisen sydäntä tällainen näkemys onnistuu miellyttämään suuresti. Se on edelleen kuin kaunis uni, josta ei haluaisi herätä. Tunnin ajaksi siihen maailmaan uppoutuu täysin. Ei tule paljoa kelloa vilkuiltua tai muutakaan oheistoimintaa harjoitettua. Pari, kolme lasillista viiniä vielä paransi luultavasti rakkauden ja läheisyyden tunnelmaa pikkuisen. Kun viimeiset kauniit sukellukset hitaasti etenevät ja loppusanat saattelevat pimeyteen, huomaa kyllä olevansa erittäin hyvällä mielellä.
Ashes and Snow saattaa olla vähän riskialtis suositeltava, mutta silti neuvoisin ainakin antamaan mahdollisuuden sille. Tunti ei lopulta ole kovinkaan pitkä aika ja siinä saattaa kokea jotakin aivan unohtumatonta. Jos taas jollekin lukijalle tulee mieleen samankaltaisia elokuvia, niin suosituksia kuulisin mielelläni.
Ainakin tällä hetkellä elokuva löytyy kokonaisuudessaan YouTubesta:
Ashes and Snow (2005) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti