Vähän aikaa sitten tuli katseltua ikääntyneemmän vihaisen miehen purkauksia (Whatever Works), joten nyt sitten vuoro nuorelle turtuneelle miehelle, joka kotiinpaluunsa yhteydessä yrittää saada vähän selkeämpää suuntaa taipalelleen sekä otetta elämästä. Heh, ehkäpä sitten seuraavaksi on pitkästä aikaa vuorossa Fight Club -uusinta, ja välillä kiukkuiset nuoret miehet paikkoja rikkomaan...
Ohjaaja-kirjoittaja Zach Braffin esittämä Andrew Largeman saa kuulla, että hänen äitinsä on kuollut. Pitäisi siis lähes kymmenen vuoden jälkeen palata viimein kotikulmille hautajaisiin. Yli vuosikymmenen lääketokkurassa viettänyt Andrew on jo päässyt kohtalaisen kiitettävästi vieraantumaan tunteistaan, eivätkä hautajaisetkaan aiheuta oikein minkäänlaista reaktiota. Andrew kuitenkin yrittää kokeilla jotakin muuta vaihteluksi sanoen tilapäiset jäähyvästit varsin vaikuttavalle pillerivalikoimalleen.
Vierailun ei ole alunperin tarkoitus jatkua kuin kolme, neljä päivää. Pitäisi jutella vähän isän (Ian Holm) kanssa, koska kummankaan mielestä välit eivät ole aivan kohdillaan. Molempia vaivaa vielä vuosia myöhemmin Andrewn lapsuudessa sattunut järkyttävä tapaturma, jonka seurauksena koko perheen elämä muuttui pysyvästi, ja josta alkoi samalla lääkekierre.
Samalla tulee tilaisuus vaihtaa vähän kuulumisia lukioaikaisten kaverien kanssa, joihin ei ole vuosiin tullut pidettyä yhteyttä. Andrew lähteekin jo hautajaispäivän päätteeksi Markin (Peter Sarsgaard) kanssa äkkirikastumisen kokeneen vanhan tutun luo juhlimaan. Kevyt huumeilukaan ei saa Andrewta oikein innostumaan. Vaikuttaa lähinnä siltä, että kaveri on entistä enemmän pihalla kaikesta ympäröivästä.
Asiat kääntyvät huomattavasti lupaavampaan suuntaan, kun lääkärin odotushuoneessa Andrew törmää Samiin (Natalie Portman). Pienoisesta valehteluongelmasta kärsivä elämäniloinen nuori nainen on päähenkilöllemme piristävää seuraa. Vähitellen tämä alkaa päästä jälleen paremmin kosketuksiin oikean elämän kanssa.
Braff tuli aikoinaan suuremman yleisön tietoisuuteen Scrubs-sarjan kautta. Muutamaa vuotta myöhemmin hän päätti kokeilla pitkän elokuvan ohjaamista. Toistaiseksi Garden State onkin ainokainen tapaus siinä sarjassa hänen filmografiassaan. Ilmeisesti Braff on ammentanut käsikirjoitukseen vähän omasta lapsuudestaan sekä siitä vaiheesta, kun yritti luoda uraa aloittelevana näyttelijänä.
Braffin kynäilemää huumoria ei voi ainakaan kovin hillittömäksi luonnehtia. Aikoinaan sitä joissakin yhteyksissä arvosteltiin vähän outoiluksi outoilun vuoksi. No, ehkäpä silloin tällöin vähän sellaisillekin linjoille eksytään, mutta yleisesti jutut ovat kyllä ihan onnistuneita. Mitään tauotonta vitsien sarjatulta ei kannata odottaa, sillä meno on usein vähän viipyilevää ja jututkin aiheuttavat ennemmin hymähtelyä kuin varsinaista naurua. Häiritsevästi tökkivät hetket liittyvät mielestäni enemmän draamapuoleen kuin huumoriin, mutta eipä sellaisia kohtauksia lopulta montaakaan ole. Usein huumori on varsin omaperäistä, vaikka monet tilanteet sinänsä tavallisia ovatkin. Tästä voisi kyllä laittaa kiitosta Braffille.
Runsaat viisi vuotta sitten elokuva tuli katsottua kaksi tai kolme kertaa kohtalaisen lyhyen ajan sisällä. Silloin Largeman tuntui hyvinkin samaistuttavalta hahmolta. Nyt vuosia myöhemmin ei tyypin turtuneeseen ja kohtalaisen välinpitämättömään haahuiluun enää pääse samalla tavalla mukaan, mikä saattaa olla ihan hyvä merkki. Sarsgaardin hahmo on vienyt noiden vuosien aikana voiton tässä mielessä. Tiedä sitten, pitäisiköhän siitä huolestua vai laittaa suosiolla se Fight Club uusintaan, ja kokeilla, että olisikohan jälleen sen tunnelmiin paremmin sopiva vaihe menossa...
Vaikka Largeman ehkä jättääkin nykyään vähän viileämmän vaikutuksen kuin aiemmin, niin Sam tuo elokuvaan mukavasti sydäntä sekä elämäniloa. Natalie Portmania on myös alkanut arvostamaan enemmän ja erittäin mielellään häntä tässäkin katselee.
Nyt taisi siis kertyä mittariin neljäs katselu. Kyllähän Garden State edelleen viihdyttää ja onnistuu huvittamaan. Vähän ovat kyllä uusinnat ja vuodet onnistuneet viemään parasta terää pois. Hieman alakuloisesta yleisilmeestään huolimatta elokuva lopulta jättää katsojan hyvälle mielelle, joka johtuu varmaan paljon siitäkin, että edetessään elokuva onnistuu kasvattamaan itselleen pienen sydämen ja saa aidosti iloitsemaan hahmojen löytämistä onnellisista tuokioista.
Garden State (2004) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti