Kaikella rakkaudella

Harvakseltaan tulee kotimaisia elokuvia katseltua, koska niihin on vuosien vieriessä päässyt muodostumaan vähintään lievähkö allergia. Kaupunkiympäristöön sijoittuvat ankeusdraamat alkavat olla nykyään sitä osastoa, että yleensä ajatuskin puistattaa. Kurjuuden kasipallot ja muut sellaiset pyöriköön ihan rauhassa muissa soittimissa. Silloin tällöin vastaan tulee kuitenkin sellaisiakin teoksia, jotka vaikuttavat ainakin mielenkiintoisilta ja vähintään kokeilemisen ansaitsevilta. Yksi sellainen on Matti Ijäksen noin vuosi sitten ilmestynyt Kaikella rakkaudella.

Etukäteen ei tullut tälläkään kerralla enempiä lueskeltua, mutta lyhyen tutustumisen perusteella ajattelin, että saattaapi olla, että ympäristön ja tunnelmien puolesta suunnataan samoille seuduille kuin elokuvassa Umur. Kaikella rakkaudella ei mikään sen toisinto lopulta ole, mutta yhteneviäkin polkuja kyllä matkalta löytyy. Lähdetäänpä katselemaan, mitä sinne reitille on kertynyt.

Elokuva käynnistyy lupaavasti, kun hiljalleen kuviin ilmestyvä Toivo Vaarala (Sampo Sarkola) raahaa selässään penkkiä kohti jonkin kukkulan tai pienemmän tunturin huippua. Hän on Lapin maisemiin töiden merkeissä hetkeksi lähtenyt valokuvaaja, jonka tarkoituksena olisi ikuistaa muutama postikortteihin kelpaava maisemaotos. Toivo ei vielä tiedä, että reissusta tuleekin aivan toisenlainen kuin mitä hän on alunperin suunnitellut.

Matka kohti uusia kuvauskohteita jumittuu, kun kulkuväline ei selviä virtaavan puron haasteesta. Niinpä Toivo joutuu jäämään aloilleen, eikä hinausautoja aivan lähimaastossa sattuneesta syystä ole. Paikalle vaeltaa kuitenkin Ismo (Tommi Korpela), joka auttaa Toivon pinteestä. Kiitokseksi Toivo kuljettaa Ismoa vähän matkaa, mutta tämä ei kaipaile kyytiä perille asti.

Penkkiä ollaan virittelemässä levähdyspaikalle valmiiksi odottelemaan ilta-auringon kuvauksellisia säteitä. Niinpä vain asetelmat menevät pieleen, kun erään auton kyydistä poistuu hieman sekavalta ja aggressiiviselta vaikuttava Ansa (Krista Kosonen). Tämä istuutuu penkille polttelemaan, eikä lainkaan halua ymmärtää, että Toivon kuvaukset menevät pieleen. Kireän sananvaihdon jälkeen kumpikin erkanee omille teilleen.

Korpelan esittämä Ismo taas on vuosien vähän pakotetun poissaolon jälkeen saapunut vanhoille kotiseuduille. Veli ja hänen vaimonsa (Hannu-Pekka Björkman ja Minna Puolanto) ottavat Ismon vähän vastahakoisesti väliaikaismajoitukseen. Rinkasta putoava pistooli kiristää tunnelmia entisestään. Eipä tämän perheen yhteiselo muutenkaan aivan onnellisimmalta vaikuta, sillä pariskunnan nuori poika lukitaan yöksi piharakennuksen sisällä olevaan kaappiin. No, Ismo on kuitenkin päättänyt, että keskeneräiset asiat käsitellään ennen loppuun kuin matka saa jatkua.

Toisaalla Toivon ja Ansan polut kohtaavat toisen kerran, kun Ansan Suvi-tyttärelle (Aurora Kuusisto) kyydin luvannut Toivo jysäyttää oman autonsa Ansan kulkupeliä päin. Korvaukseksi Toivo kuljettaa Ansan puutavaraa hankkimaan. Jääpä hän sitten enemmänkin auttelemaan Ansaa remontissa ja muissa pienissä hommissa. Lienee kohtalaisen helppo arvata, ettei suhde kaksikon välillä jää pelkäksi nikkaroinniksi...

Hieman hissukkamaisen Toivon ja räväkämmän Ansan romanssi vaikuttaa jo melkein alusta asti olevan matkalla kohti tuhoa. Kaukana ongelmattomasta tämä suhde onkin. Tiettyjen paljastusten myötä jo entisestään pienet piirit tiivistyvät lisää. Kaikista välien selvittelemisistä ei enää ilman väkivaltaa selvitäkään. Entuudestaankin jokseenkin rikkinäisiä perheitä revitään ja riepotellaan lisää sekä muutakin höykytystä on luvassa useammankin hahmon kärsittäväksi.

Korpela ja Björkman kohtasivat muutamaa vuotta aiemmin huomattavasti mukavammissa merkeissä elokuvassa Havukka-ahon ajattelija. Tässä vastaavia onnellisia ja hilpeitä hetkiä näiden välillä ei kannata odotella. Voi vain toivoa, ettei kaikille ainakaan ihan onnettomasti kävisi ja että edes vähän niitä toivonkipinöitäkin jäisi jonnekin nurkkiin kytemään.

Kaikella rakkaudella toki liikkuu tuttujen juttujen parissa, mutta eipä tarinaa ja juonenkäänteitä oikein tavallisiksi tai helposti ennalta-arvattaviksi osaa haukkua. Sen verran erikoisiin ratkaisuihin paikoin päädytään. Esimerkiksi Toivon ja Ismon myöhempi kohtaaminen toisenlaisissa olosuhteissa, jolle pelkää vähän tyypillisempää ratkaisua, mutta lopulta päädytäänkin jokseenkin outoon yhteistyöhön. Epävarmaan sellaiseen, mutta kuitenkin...

Toivon ja Ansan romanssi taas tuo nopeasti mieleen tekstin alkupuolella mainitun elokuvan Umur. Sen verran epätasaisesta parista on kyse, että yhteiselle taipaleelle osaa odottaa kivikkoja. Ansan levoton sielu repii milloin minnekin, kun taas vähän reppanamainen Toivo tuntuu pitävän päänsä kylmänä tilanteessa kuin tilanteessa. Siinä ei voi välttyä ajatukselta, että nyt kaveri meni onnettomasti rakastumaan aivan väärään naiseen...vai menikö sittenkään?

Ainakin omalla kohdalla Toivoon samaistuminen on ehkä häiritsevänkin ongelmatonta. Miehen toteamus siitä, että ihmiset putosivat kuvista jo vuosia sitten kaikuilee haikeastikin. Toivo toki selittää asian siten, että näin katsojalla on enemmän tilaa katsoa ja nähdä enemmän, mutta saattaapi olla, että nämä autionoloiset näkymät ja harteilla heiluva taakka kertovat vähän enemmän kaverista itsestään.

Muutenkin tietyt piirteet Toivossa tulevat kovin lähelle. Eräänlainen hyväuskoisuus, sitten se reppanamaisuus ja liiallinen innokkuus muiden neuvomiseen tuntuvat tutuilta. Kun nämä kaikki heitetään samaan keitokseen, jota Vaarala melko luontevasti tulkitsee, niin ainakin omiin silmiin Toivo näyttää varsin sympaattiselta tyypiltä, jolle toivoo niitä hyviä juttuja. Jos hyvin käy, niin ehkä se penkkikään ei ajasta iäisyyteen tyhjänä tule pysymään...

"Ei ole kiirettä...perille...minnekään."

Välillä toivo on kuitenkin karata jonnekin kauemmas, ja alkaa pelätä, että niinkö vain tässäkin päädytään vain ankeudessa ja murheissa rypemään. Pahoinvointi säteilee ympärilleen. Onneksi omalaatuinen huumori keventää paikoin menoa ja lisäksi vastapainoksi on tarjolla mukavampiakin tunnelmia. Etsitäänpä sitten sovitusta, rakkautta, kumpaakin tai jotakin aivan muuta, niin tässä teoksessa se ei aivan helposti käykään, vaan mutkia ja kuoppia mahtuu tielle enemmänkin. Mukavasti elokuva ei oikein missään vaiheessa kadota kokonaan toiveikkuutta siitä, että näiden löytäminen kuitenkin on mahdollista.

Pienille ja riepotelluille sydämille jätetään edes kohtalainen toipumisennuste, mikä ainakin tätä katsojaa miellyttää. Synkkää loppua pelkäsin, mutta varsin positiivisia tunnelmia viimeiset kuvat herättelevät. Se ei välttämättä ole onnellinen loppu sokerisessa mielessä. Aidonoloinen ja inhimillinen väljä päätös kuitenkin. Joidenkin tiet vievät epävarmaan suuntaan, kun taas toiset alkavat jättää vähän varjojen mailla vietettyjä vuosia taakseen. Sellaista se ihmiselely taitaa välillä olla. Ei tähän tarinaan oikein osaa kaivatakaan mitään kaikille selvät ja utopistisen hyvät päätökset tarjoavaa viimeistelyä. Hyvä näin.

Uudemmissa kotimaisissa elokuvissa minua on huvittanut jonkinlainen tarve kohautella semiuskaliailla seksikohtauksilla ja paljaalla pinnalla. Tässäkin tapauksessa kansi herätteli pienoista pelkoa, että eihän vain mitään väkinäistä "hurjastelua" sillä osastolla. No, vaatteet toki lentelevät pariin otteeseen pois, mutta eipä siitä kuitenkaan jää sellaista jälkimakua, että yritettäisiin kalastella mediahuomiota paljasteluilla. Näkisin, että aivan muita juttuja tässä painotetaan ja ne vähäiset vaatteetomat hetket on hyvällä maulla ja luontevasti toteutettu.

Lapin maisemia ei tietenkään sovi unohtaa, koska ne ovat jatkuvasti läsnä. Pelkiksi taustoiksi ne eivät jää, vaan sulautuvat jylhyydessään varsin hyvin tarinaankin. Itsehän ihastuin jo ensimmäisiin kuviin, eikä Kaikella rakkaudella myöhemminkään lähde jarruttelemaan, mitä näkymiin tulee.

Veteraanikuvaaja Rauno Ronkaisen otokset ovat rauhallista ja kaunista katseltavaa ja sopivat loistavasti elokuvan verkkaiseen tunnelmaan. Näihin on niin helppo uppoutua ja antaa vain kuvien virrata silmien ohi. Viimeksi tuli ihasteltua Ronkaisen työtä elokuvan Kid Svensk parissa. Kaikella rakkaudella kyllä on vielä miellyttävämpi näyte kaverin osaamisesta.

Siitäkään en lähde valittamaan, että välillä poistutaan seikkailemaan Norjan puolellekin. Näin saadaan taustoille vielä mahtavampaa kiviainesta ja näkyyhän siellä sitä ranta-asutustakin. Myös vaihtuvat vuodenajat tuovat mukanaan visuaalista iloa. Pohjoiseen mieli vie nopeasti, katsotaan josko tulevana kesänä myös tiet...edes hetkeksi. Hieman harmillinen juttu, että vaelluskuume käy kimppuun jo näin varhaisessa vaiheessa, koska lääkettä siihen ei lähikuukausina ole luvassa...

Enemmän television puolella työskennellyt Ijäs on jäänyt minulle vieraammaksi, mutta Kaikella rakkaudella kyllä innostaa tutustumaan muihinkin tuotoksiin. Pitää nyt miettiä, mitäköhän sieltä yrittäisi jossakin vaiheessa hankkia katseltavaksi. Jos ehdotuksia löytyy, niin niitä saa tietysti laittaa.

Verkkainen meno vie hyvien näyttelijöiden ja kauniiden kuvien kera lähelle pientä ihmistä iloineen ja suruineen. Kaikenlaisia kohtaloita mahtuu matkalle, ja ainakin osa niistä onnistuu mukavasti koskettamaankin. Kaikella rakkaudella ja aiemmin mainittu Umur sopivat siinä määrin napakasti omaan sielunmaisemaan, että niistä on helppo pitää enemmänkin ja suositella muillekin. Tällaiset innostavat osaltaan seuraamaan kotimaista elokuvaa tarkemmin. Pienoisista ennakkopeloista huolimatta Kaikella rakkaudella osoittautui erittäin positiiviseksi elämykseksi.

Kirjoittelumusiikiksi tuli tällä kerralla väsäiltyä soimaan sekalainen Mokoma-kooste yhtyeen uudemmilta levyiltä. Senkin takia näin, koska katselun aikana tietyt kappaleet yrittivät alkaa väkisinkin soimaan päässä. Kyllähän ne näitä jälkimietteitäkin mukavasti vauhdittivat ja kappaleissa esiintyvät teematkin osuivat paikoitellen varsin hyvin niihin tunnelmiin joita elokuvaa katsellessa koin. Mainitaan nyt nimeltä seuraavat: Nujerra ihminen, Sydänjuuret, Sinä riität, Marras, Kuu saa valtansa auringolta, Täyttä ymmärrystä vailla, Ihmisenpyörä ja Vapaa. Eivät nämä välttämättä elokuvaan taustamusiikiksi kovinkaan hyvin sopisi, mutta omalla kohdalla toimii näin muistellessa varsin hyvin. Kiitokset vain Annalalle ja kumppaneille. Lopetellaanpa pyöräyttämällä viimeinen noista listatuista soimaan:

"Sydän valmis, valmis avamaan

Syliin valmis sulkemaan

Tahto vapaa, vapaa tuntemaan

Mieli vapaa kulkemaan..."

Kaikella rakkaudella (2013) (IMDB)

Käsilaukku

Tavallista nopeampi paluu! Samalta DVD-levyltä löytyy Mikko Myllylahden 27-minuuttinen lyhytelokuva käsilaukku, joka tuli myös vilkaistua, joten kommentoidaan sitäkin parilla sanalla tässä yhteydessä, sillä omaa kirjoitusta se ei mielestäni ansaitse.

Hotellissa siivoojana työskentelevä Hanna (Sinna Virtanen) löytää sängyn alta käsilaukun, eikä aio palauttaa sitä. Laukusta löytyy rakkauskirje, jonka Hanna lukaisee läpi. Myöhemmin omatunto alkaa kolkuttelemaan, ja niinpä laukku palautuu omistajalleen, mutta kirje ei. Oman rakkauselämänsä kanssa tuskaileva Hanna päättää sekaantua hänelle tuntemattoman parin väleihin.

Sinänsä kiva juttu, että lyhytelokuvia laitetaan näin bonuksiksi levyille, mutta tässä tapauksessa lisäarvo on vähän niin ja näin. Ainakaan itse en tästä pienestä tarinasta saanut paljoakaan irti. Siinä kun seurailee puolituntisen verran tökkivää suhdesotkuilua, ihmeellistä pälyilyä ja hermostuneesti nitkuttelevaa kuvausta, niin väistämättä tulee mieleen, että nämä minuutit olisi voinut käyttää paremminkin. Kun ei toimi, niin ei toimi. Mukana menossa myös tuossa toisessa elokuvassa esiintyvä Hannu-Pekka Björkman jostakin ihmeellisestä syystä. Eipä tässä oikein mitään sellaista ole, mikä innostaisi suosittelemaan.

Käsilaukku (2013) (IMDB)