Tämä dokumentti ilmestyi jo vuonna 2002 ja Suomessakin levyjulkaisuna pari vuotta ensi-illan jälkeen. Niinpä vain kävi senkin kohdalla, että jonnekin "katso joskus"-listalle tuli raapusteltua nimi, eikä sittemmin ole tullut paljoakaan panostettua asiaan. No, näiltä listoilta löytyy tuhansia nimiä, joten ikuisuusprojektin hidas purkaminen lienee ymmärrettävääkin. Viimeinkin sain tämän dokumentin kokoelmaa rikastuttamaan kirpputoreja penkoessani. Yhtään ei tarvitse sitä hankintaa alkaa katumaan.
Heti ensimmäiset kuvat viestivät voimakkaasti siihen suuntaan, että tämä ei ole sopiva elokuva vilkkaampaa menoa kaipaavalle katsojalle. Talvisissa tunnelmissa aloitellaan. Lehmät ovat räntäsateessa laitumella koululuokan vielä tyhjänä odotellessa iloisia ja pieniä oppilaitaan. Tai ainakin lähes tyhjänä, sillä lattialla taapertelee omaan tahtiinsa pari kiireetöntä kilpikonnaa. Jossakin lähiseuduilla koulutaksi tekee kierrostaan keräillen lapsia kyytiin.
Ajatuksena on tutkailla tämän pienen koulun arkea yhden lukuvuoden ajan. Koska kyseinen alue on kohtalaisen harvaan asuttua, niin lapsiakin on vähän, eikä yhdelle luokalle välttämättä riitä montaakaan oppilasta. Niinpä koulussa asia on järjestetty siten, että 4-11-vuotiaat oppilaat on jaettu kolmeen ryhmään: ihan pieniin, pieniin ja isoihin. Kaikkia opettaa samassa tilassa yksi opettaja, jolle kertyy muitakin velvollisuuksia.
Tässä koulussa opettajana toimii vielä vähän aikaa Georges Lopez. Hän on ikääntynyt jo siinä määrin, että eläkeikä alkaa kolkutella. Vielä olisi alle pari vuotta jäljellä kellossa ennen kuin pitkä ura alkaa olla paketointia vaille valmis. Lopezin vastuulle kertyy muitakin koulun arkeen liittyviä velvollisuuksia. Työnkuva vaikuttaakin olevan varsin vaihteleva, ja ero esimerkiksi yhtä ainetta työkseen opettavaan virkaveljeen lienee varsin selkeä.
Kolmen eri ryhmän samanaikainen opettaminen yhdessä luokkahuoneessa on jo itsessään melkoinen temppu, mutta sitten pitää välillä ottaa toisenlaistakin roolia, kun koulussa ei tosiaan paljoakaan henkilökuntaa ole. Tiukkojakin paikkoja ilmenee, joista esimerkeiksi voisi nostaa keskustelun, jossa selvitellään toistuvan tappeluparin välejä ja ulkotiloissa kuvatun tuokion, jossa käsitellään yhden vanhemman oppilaan isän ilmeisen vakavaa sairastumista.
Sen verran kiitettävästi ainakin tämän dokumentin perusteella Lopez vaihtelevista ja pulmallisistakin haasteista selviää, ettei tarvitse enempiä ihmetellä sitä, että hän ilmeisesti elokuvan myötä sai paljon kehuja ja muuta myönteistä julkisuutta eräänlaisena ihannekasvattajana. Ymmärrystä ja kärsivällisyyttä tuntuu löytyvän lähes aina vähintään riittävästi. Toisaalta välillä pitää osata vaatia enemmän, ja olla tiukempi. Lempeällä tavalla kuitenkin.
Kertomansa ja ilmeidensä perusteella Lopez suhtautuu kohtalaisen haikeasti lähitulevaisuudessa odotteleviin eläkepäiviin. Varsinkin dokumentin loppupuolella nähtävät ilmeet kertovat tästä. Siinä lasten lähtiessä lomalle, alkaa Lopezilla valmistautuminen viimeiseen palvelusvuoteen. Ilmeisesti hän ei ainakaan heti ole ripustamassa hanskoja kokonaan ja lopullisesti naulaan, vaan kertoo lapsille, että voi myöhemminkin tarvittaessa toimia näiden tukena, jos jää samoihin maisemiin asustelemaan.
Vähän tahraa Lopezin kilpeen tuli sitten elokuvan jälkimainingeissa, kun hän päätti lähteä vetämään elokuvan tuottajan oikeuteen. Ilmeisesti Lopezin näkemys oli sellainen, että tuottajat johtivat pikkuisen harhaan, ja elokuvan keräämä taloudellinen menestys sekä näkyvyys olikin huomattavasti arvioitua ja luvattua suurempaa. Oikeus ei kuitenkaan nähnyt asiaa samalla tavalla, eikä Lopez saanut vaatimiaan korvauksia. Tästä väännöstä voi lukea vaikka Wikipedian puolelta:
To Be and to Have
Yhtenä perusteluna Lopez käytti myös sitä, että odotettua suurempi näkyvyys oli tuonut mukanaan myös kielteisiä seurauksia. Yllättävä tähteys olisi hänen mukaansa alkanut joitakin enemmänkin ahdistamaan. Tätä puolta tuli kyllä kieltämättä itsekin mietittyä dokumenttia katsellessa. Joukossa on muutama sellainen kohtaus, kuten ne pari hetki sitten mainittua, että väistämättä käy mielessä, että ollaankohan pikkuisen liian lähellä nuoria päähenkilöitä.
Dokumentin jälkeen katsellusta ohjaaja Nicolas Philibertin haastattelusta tulee selville, että miettimistä nämä pulmat aiheuttivat silläkin suunnalla. Omien sanojensa mukaan Philibert yritti jättää sellaiset kohtaukset pois elokuvasta, joissa lapset ilmeiden tai eleiden kautta osottaisivat tunnelman olevan heille epämukava. Tämän takia tiettyjä lapsia kuvattiinkin selkeästi muita vähemmän. Yhdeksi esimerkiksi nousee loppupuolella oleva keskustelu Lopezin ja Nathalien välillä. Vielä leikkausvaiheessa Philibert kertoo harkinneensa sitä, tulisiko tämä jättää pois elokuvasta.
Samasta haastattelusta voisi poimia taustatiedoiksi pari kohtaa. Philibert on sitä mieltä, ettei elokuvan tarvitse sisältää suuria tapahtumia tai seikkailuja, vaan sen voi ihan hyvin tehdä pienten juttujen varaan. Dokumenttiaan varten hän vieraili noin sadassa koulussa ennen valintaa. Vaatimukset olivat jokseenkin löyhiä. Sen hän kuitenkin mainitsee, että halusi pitää lasten määrän pienenä, jotta katsoja pystyy tunnistamaan jokaisen.
Kyllähän tällekin matkalle pikkuisen draamaakin mahtuu, mutta suurin osa ajasta on varsin leppoisaa ja ongelmatontakin menoa. Jos näyttää siltä, että tapahtumia kertyy enemmänkin, niin sitten on hyvä hetki jäähdytellä pitkien maisemakuvien parissa. Varsinkin kesää lähestyttäessä näitä alkaa esiintymään enemmän ruudulla. Samoin kesän lähestyessä myös luokkatilat voidaan siirtää osittain ulkoilmaan, mikä lisää viihtyisyyttä myös katsomossa.
Väkiluvultaan pienen haja-asutusalueen yhteisöllisyys tulee myös esille esimerkiksi keväisellä luokkaretkellä. Muutenkin tunnelmat dokumentin läpi pysyvät varsin korkealla. Pieniä iloja kuvissa riittää kyllä. Oli sitten kyse mäenlaskun riemusta, kokkailusta, onnistuneesta oppimisesta tai jostakin satunnaisesta kömmähdyksestä. Yleisilme jää vahvasti positiivisen puolelle, ja kyllä siinä katsomon puolellakin usein tyytyväinen hymy kohoaa kohti korvia.
To Be and to Have jättääkin jälkeensä mukavan olotilan. Se on eräänlainen kohauttavan ja sensaatiohakuisen dokumentin vastakohta. Ei ole tarvetta paisutella tai sen suuremmin elämöidä ja revitellä. Kotoisasta ja viihtyisästä ympäristöstä sekä miellyttävistä ihmisistä irtoaa niin paljon lämminhenkisyyttä, ettei ole tarvettakaan lähteä seikkailemaan kyseenalaisille reiteille. Voin kyllä myöntää, että tämä pieni kyläkoulu nostattelee omalla kohdalla osaltaan positiivisia muistoja sekä tuntemuksia jostakin vuosikymmenten takaa. Joka tapauksessa To Be and to Have on humaani ja lämpöinen pieni elokuvatuokioinen, jota kiireettömille rauhallisten tunnelmien sekä kauniiden kuvien metsästäjille uskaltaa suositella hyvinkin.
To Be and to Have (2002) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti