Elokuvahömppää: Flicka 2: Friends Forever (Tyttö ja villivarsa 2

Ystävänpäiväkin se tässä jo kolkuttelee vielä hetken, joten vaihteeksi sellaisiin tunnelmiin kohtalaisen hyvin sopivaa menoa. Ensimmäisen osan katselusta ei ehtinyt vierähtää kuin noin parin viikon verran, joten se on vielä kohtalaisen hyvin muistissa. Toisaalta voi olla, että liiankin hyvin, sillä tämä toinen on kohtalaisen selvä toisinto siitä.

Korjaillaanpa heti alkuun tuon ensimmäiseen liittyvän kirjoituksen yhteydessä esiteltyjä arvailuja siitä, ettei toinen liittyisi juuri millään tavalla ensimmäisen tapahtumiin. Onhan tähän jatko-osaan taiteiltu yhteys edeltäjään, mutta ainakin omasta mielestäni tämä on hoidettu jokseenkin kömpelösti. Flicka on edelleen se sama heppa, joka ensimmäisessä elokuvassa asusteli Katyn ja tämän perheen tiluksilla. Elokuvien välissä on kuitenkin päässyt käymään niin, että Katyn isä on laittanut lopun hevostilalleen ja myynyt Flickan veljensä Hankin (Patrick Warburton) tilalle. Lisäksi myöhemmin löytyy vielä Katyn päiväkirja, josta kerrataan tämän ajatuksia Flickasta ja elämästä. Käytännössä ensimmäisestä osasta tuttuja (ihmis)hahmoja ei siis nähdä, mutta onpahan nyt tällainen yhteys kuitenkin.

Aivan aluksi ennen kumpuilevampia näkymiä ja hevoslaumoja pudottaudutaan kuitenkin suuremman kaupungin vilskeeseen. Siellä Katyn serkku Carrie McLaughlin (Tammin Sursok) viilettelee menemään rullalaudallaan. Carrie toimii ruokalähettinä ja vauhti sekä vaara tuntuvat olevan lähellä sydäntä. Äiti on kuollut seitsemän vuotta sitten onnettomuudessa, joten nykyään 16-vuotias Carrie asustelee isoäitinsä luona.

Muutos odottelee kuitenkin jo nurkan takana. Eräänä iltapäivänä Carrien isoäiti on lähtenyt vaeltelemaan keskelle katuja. Myöhemmin sosiaaliviranomaiset saapuvat paikalle ja selittävät tilanteen Carrielle. Isoäidin ote todellisuudesta alkaa lipsumaan pahasti muistin pettäessä. Kun papereissa ei ole muita laillisia huoltajia, niin siirto sijaiskotiin uhkaa isoäidin lähtiessä hoitokotiin. Tämä ei miellytä Carrieta yhtään. Samalla tulee kuitenkin esille, että Hank on hänen isänsä. Niinpä ehdotus muuttuu siihen muotoon, että Carrie menisikin isänsä luo asumaan.

Tämäkään mahdollisuus ei paljon houkuttele, sillä kaupungin nopeatempoisempaan vilinään tottunut Carrie näkee asian siten, että Wyomingin vuoristoisella maaseudulla sijaitsevan hevostilan arki ei ole aivan hänen juttunsa. Varsinkin, kun pitäisi samalla alkaa asustelemaan isän kanssa, josta on vieraantunut siteiden katkettua täysin jo vuosia sitten. Niinpä sitä kuitenkin lähdetään suuntaamaan uudenlaisten haasteiden pariin.

"In the west there lives an animal that runs wild and free. Its strength and courage symbolize our pioneering spirit."

Ensimmäiset juttelut isän kanssa tökkivät, ja myös Hank huomaa nopeasti, ettei uusi yhteiselo tule olemaan lainkaan pulmatonta. Vanhoihin harrastuksiin Carriella ei ole paljoakaan mahdollisuuksia, sillä lähimpäänkin pikkukaupunkiin kertyy kohtalaisesti matkaa. Pitäisi siis keksiä uusia kiinnostuksen kohteita. Carrie lähteekin vaeltelemaan, ja törmää nopeasti mustaan hevoseen. Siinä sitten lyhyesti tutustutaan puolin ja toisin komean maiseman hehkuessa taustalla ja kukkien terälehtien pyöriessä tuulessa ympärillä, kuinkas muutenkaan.

Carrie kuitenkin päättää, ettei aio ystävystyä edes hevosen kanssa. Päätöstä on vaikea pitää, sillä Flickan loukkaantuessa jalastaan se joutuu lopetusuhan alle, ellei ala parantumaan. Niinpä Carrie ottaa tehtäväkseen saatella tämän takaisin laukkakuntoon. Tunnit kuluvat Flickaa hoivatessa, joten kyllä siinä samalla tietynlainen side syntyy ja vähitellen vahvistuu, vaikka sitten yrittäisikin sitä vastaan epätoivoisesti kamppailla.

Tilalta Carrielle etsitään myös muita hommia, jotka tämä päätyy usein hoitamaan vähemmän perinteisellä tavalla. Hankin ja Carrien välille tuntuu syntyvän kitkaa melko usein. Välillä olemattomista asioista, välillä suurempien ongelmien seurauksena. Kumpikin omaa tietynlaista jääräpäisyyttä, joten omia virheitä ei tietenkään myönnetä, vaan aina se on sen toisen vika. Vähitellen arki alkaa sujumaan vähemmän kuoppaisesti. Eikä sekään tunnu haittaavan, että Carrie alkaa tulla paremmin juttuun tilalla työskentelevän nuorukaisen kanssa. Onkin Flickan vuoro aiheuttaa päänvaivaa muille, ja samalla vaarantaa oma tulevaisuutensa.

Tämän osan käsikirjoituksesta vastaava Jennifer Robinson ei siis kovin omaperäisillä käänteillä katsojan mieltä muljauttele. Ensimmäiseen verrattuna kovin tutulta vaikuttaa. Yllätyksiä janoavat tulevat varmaan pettymään, enkä muitakaan suosittelisi näitä ihan peräkkäin katselemaan. Robinson on myös kynäillyt sen toistaiseksi viimeisimmän Flicka-elokuvankin. Ilmeisesti siinä suurempaan rooliin pääsee tässä toisessa enemmän taustalla vaikuttava Clint Blackin esittämä Toby.

Ohjaajana toimii minulle kohtalaisen vieras tyyppi Michael Damian. Hän vaikuttaa olevan selvissä pulmissa, mitä draamapuoleen tulee. Meno on paikoin selkeästi töksähtelevää, mutta osansa tässä lienee myös sillä käsikirjoituksella. Damian on ohjannut myös sen kolmannen osan. Voisihan senkin toki hankkia, sillä heikommista puolistaan huolimatta tämäkin elokuva on tietyssä mielessä oikein mukavaa katseltavaa.

Näyttelijöistä oikeastaan yksikään ei jää erityisen positiivisessa mielessä muistiin. Sursok tuntuu monesti yrittävän vähän liikaa tuittuiluissaan. Jos Alison Lohmania pidettiin yli-ikäisenä ensimmäisessä osassa Katyn rooliin, niin Sursokin kohdalla lienee sama ongelma. Hahmo on 16-vuotias, mutta esittäjä kymmenisen vuotta vanhempi. Itse en tässä nyt sen suurempaa ongelmaa näe. Olihan Ralph Macchiokin Karate Kid vielä melkein 30-vuotiaana... Seinfeld-sarjasta monille tutuksi tullutta Warburtonia kyllä näkee mielellään, vaikka ei hänkään mitään unohtumatonta suoritusta tee. Clint Black taas on sellainen perussympaattinen tapaus.

Elokuvan tarjoilema nuorisodraama on enimmäkseen jokseenkin yhdentekevältä vaikuttavaa hömppää. Kyllähän sitä nyt katselee, mutta eipä se suurempaa vaikutusta tee. Tässä tapauksessa nenäliinatarve on jokseenkin minimaalinen. Viimeisen kolmanneksen aikana kuitenkin alkaa tuntua siltä, että käänteet ja jännitteiden etsiminen menevät entistä väkinäisempään suuntaan. Siinä mielessä tämä kolmannes onkin elokuvan heikointa antia. Paikoin sitten tunnelmaa kevennellään kohtalaisen halvan huumorin avulla. No, kukapa ei nauraisi ilmavaivaiselle koiralle... Flicka 2 ei siis ole mikään A-luokan edustaja, mitä vitsailuun tulee.

Ensimmäisten minuuttien aikana katsojaa säikytellään kaupunkia levottomana kuvaavalla kameralla. Kuvatkin ovat melko ahtaita, mutta kohtalaisen helposti arvaa, että siinä ollaan luomassa jonkinlaista kontrastia lähitulevaisuudessa tapahtuvalle maisemanvaihdolle. Kun sitten näkymät avautuvat Wyomingin uskomattomaan vihreyteen, niin ero onkin selvä. Enää ruutua eivät täytä hätäiset otokset rullalaudoista tai jatkuvat lähikuvat. Silmien eteen avautuu laaja uusi maailma. Näiden kauniiden paikkojen esittely onkin omasta mielestäni parasta, mitä tällä elokuvalla on näyttää. Siksi se kolmas osakin kiinnostaa.

Ymmärrän kyllä, että Flicka 2 on tietyistä syistä haluttu pitää kohtalaisen nopeatempoisena, mutta silti minua muutamissa kohtauksissa kiirehtiminen harmittaa. Tuntuu vähintään hassulta, kun hyvinkin potentiaalinen hiljaisempi tunnelmatuokio pitää laittaa poikki muutaman sekunnin jälkeen, jotta ehdittäisiin nopeasti seuraavaan kliseiseen käänteeseen tai samantien unohdettavaan hassuun sutkautukseen.

Omasta mielestäni kumpikin katsomani Flicka-elokuva on varsin kaukana mistään laatudraamasta, mutta enhän sellaista odotellutkaan nämä hankkiessani. Vaikuttaisikin vähän hölmöltä alkaa tämän takia näitä maan uumeniin lyttäämään. Kauniita kuvia, kevyehköä hömppää ja mukavia ajatuksia mieleen olivat ennemmin toivelistalla. Näihin pyyntöihin kumpikin onnistuu vastaamaan, ensimmäinen toki pikkuisen paremmin, mutta eipä näillä lopulta kovinkaan suurta eroa ole. Toisen osan pienempi budjettikin pääsee peittymään monesti mahtavien maisemien ansiosta. Jos pitää ensimmäisestä, eikä haittaa vaikka sama tarina hieman erilaisilla sävyillä toistetaan, niin uskallan tätäkin suositella.