Hayao Miyazaki ei muutenkaan ole tullut tutuksi pitkiä ohjauksia liukuhihnatyönä puskevana tyyppinä. Princess Mononoke ilmestyi, kun edellisestä ohjauksesta (Porco Rosso) ehti kulua noin viisi vuotta. Aivan tuulesta ei tähän uuteenkaan aihetta temmattu, vaan perusajatus tarinasta ja teemasta oli ehtinyt pyöriä Miyazakin mielessä jo 1970-luvulta lähtien. Pikkuisen se jälleen vaati aikaa ennen kuin pääsi päästä kankaalle karkaamaan.
Alunperin Princess Mononoke oli suunniteltu Miyazakin viimeiseksi ohjaukseksi. Katsojien onneksi hän kuitenkin teki paluun muutamaa vuotta myöhemmin toisella mestariteoksella, hienolla animaatiolla Spirited Away, joka on aivan kärkikamppailuissa, mitä herran parhaimpiin saavutuksiin tulee. Eikä niitä tuonkaan jälkeen ilmestyneitä ohjauksia ole sen suurempaa syytä alkaa haukkumaan, vaikka uusin on omalta kohdalta näkemättä. Tuo The Wind Rises onkin korkealla omalla odotuslistalla. Voisi jopa yrittää vähän ryhdistäytyä, ja valua kohti elokuvateatteria noin parin kuukauden kuluttua, kun tätä aletaan Suomessa esittämään.
Erään aiemman kirjoituksen yhteydessä tulikin jo surkuteltua Miyazakin uusinta ilmoitusta vetäytymisestä pois ainakin pitkien elokuvien ohjaushommista. Ainakaan tällä hetkellä hänelle ei ole merkitty tulevia projekteja oikein millään osa-alueella, joten voi olla, että tällä kerralla päätös tosiaan pitää. Voihan toki aina uusia vanhempia teoksia, jotka onneksi tuntuvat kestävän erinomaisesti toistuvaakin silmäilyä.
"Kauan sitten metsät peittivät maat. Metsissä asuivat muinaiset jumalat."
On taas aika astua ajassa reippaasti taaksepäin ja samalla vähän tämän todellisuuden toiselle puolen. Miyazaki esittelee Japanin historiallista menoa, mutta ei ole antanut sen rajoittaa liikaa, vaan yhdistelee mukaan rohkeasti fantasiamaailmaa. Muutenkaan kovin pikkutarkasti ei ole ilmeisesti lähdetty menneitä aikakausia toistamaan, vaan siinäkin suhteessa mielikuvitus on päästetty siivilleen.
Tarina lähtee liikkeelle vauhdikkaasti jonkin olennon kaataessa puita matalaksi tieltään. Pienen kylän laitamilla ratsunsa kanssa partioiva prinssi Ashitaka huomaa, että jotakin uhkaavaa ja ikävää on saapumassa, vieläpä varsin vastustamattomalla voimalla. Hävityksen takaa paljastuu kauempaa lännestä vaeltanut riivauskirouksen kannettavakseen saanut villisikajumala. Ashitaka onnistuu estämään kirotun jumalan matkan kyläänsä, mutta tämä toinen taas jättää pysyvän ja vaarallisen jäljen prinssiin.
Nuoren prinssin käteen siirtyy osa kirouksesta. Hoitokeinoa ei paikallisten tietäjien mukaan ole. Vähitellen kirous tulisi ponnistamaan pinnalle vieden ensin mielen ja lopulta hengen. Prinssiä kuitenkin kannustetaan suuntaamaan länteen kohti pahan alkulähdettä. Ei ole mitään syytä istua odottelemassa synkkää kohtaloa. Voisihan jopa olla, että jonkin ihmeen kautta löytyisikin parannus vaivaan...
Niinpä Ashitaka joutuu heittämään haikeat hyvästit kotiseuduille ja lähtemään pitkälle matkalleen kohti tuntemattomia paikkoja. Kovin pitkää aikaa ei Ashitaka ehdi reissuaan jatkamaan, kun hän joutuu erään taistelun reunamaille saaden sotilaat peräänsä. Tässä vaiheessa kättä piinaavat pahat voimat näyttävät käytännölliset puolensa. Vimmaiset nuolet löytävät poikkeuksetta maalinsa pitkänkin matkan takaa raajojen lennellessä.
Taistelun laineiden laskeuduttua Ashitaka kohtaa toisen salaperäisen matkamiehen, joka kertoo kaukana lännessä sijaitsevasta peurajumalan metsästä. Siellä asuu joukko muinaisia jumalia sekä suuria eläimiä, ja voisi hyvinkin olla, että myös Ashitaka löytäisi seudulla vallitsevista voimista helpotusta tilaansa. Tämän neuvokkaan retkeilijän omat tavoitteet jäävät hämärän peittoon.
Vaikuttaa myös siltä, ettei se kaukainen ja joskus aikoinaan ihmisen ulottumattomissa ollut lumottu metsä olekaan enää ihan niin suojassa. Metsän reunamille on kohonnut esiteollinen rautamalmin louhintaan ja jalostukseen suuntautunut yhteisö. Valtiatar Eboshin johtama kylä käykin sotaansa tätä metsää sekä sen asukkaita vastaan. Puuta tarvitaan paljon, jotta alkeellisella tekniikalla saataisiin rauta taipumaan omiin tarkoitusperiin.
Ashitaka saapuu tämän hivenen ongelmallisen tilanteen keskelle. Eboshi joukkoineen hyödyntää uusia aseitaan, kun taas toisen puolen eturintamassa on suuri susiäiti Moro kahden lapsensa kanssa. Lisäksi samoissa joukoissa on aikaa sitten villiintynyt San-tyttö, jolta ei enää juurikaan löydy uskoa ihmisen hyvyyteen. Ashitaka huomaa nopeasti, että näiden puoliväliin asettuminen on erittäin haastava paikka, kenties jopa mahdoton pulma ratkaistavaksi. Voi olla, että pitää vain luottaa siihen, että ihmistä suuremmat voimat ottavat tilanteen haltuunsa, kun sen aika koittaa.
"Eivätkö ihmiset ja metsä voi elää sovussa?"
Miyazakin teoksia seuranneille luvassa onkin tuttuja teemoja. Vaikka esimerkiksi aiemmassa elokuvassa Nausicaä of the Valley of the Wind on havaittavissa vahvaakin luonnonsuojelusanomaa, niin silti väittäisin, että Princess Mononoke on se Miyazakin elokuva, jossa huoli luonnosta on voimakkaimmin esillä. Määrätietoisin askelin eteenpäin marssiva kehitys jättää jälkeensä paikoin varsin karua jälkeä. Apinaheimo harrastaa öisin hiljaisempaa vastarintaa yrittäen pimeyden suojissa istuttaa kaadettujen puiden tilalle uusia taimia. Niinpä vain hekin ovat heittämässä hanskoja tiskiin, sillä tilanne alkaa näyttää toivottomalta. Aukea lähenee hiljalleen, mutta varsin varmasti.
Princess Mononoke vaikuttaakin tietyssä mielessä Miyazakin kyynisimmältä elokuvalta. Loppu toki jättää toivoa vihertävästä huomisesta ja ihmisen sekä ympäristön sopuisammasta yhteiselosta. Minkäänlaista varmuutta tällaisesta kestävämmästä tulevaisuudesta ei kuitenkaan katsojalle suoda, vaan jälkeen jää epäilys siitä, että hetken hiljaisemman jakson jälkeen kaikki lähtee kulkemaan samoja uria pitkin kohti väistämätöntä tuhoa.
"Ihmisiä kannattaa pelätä enemmän kuin jumalia."
Itseäni viehättää mukaan sekoitettu metsämytologia uskomuksineen. Aivan samanlaiseen jumalkirjoon ei päästä kuin vaikkapa Miyazakin seuraavassa ohjauksessa Spirited Away. Kuitenkin varsin mielikuvituksellisiakin olentoja mahtuu mukaan. Ehkäpä sieltä sympaattisemmasta päästä ovat pienet ja kalpeat komodot, jotka läsnäolollaan kertovat siitä, että metsä voi hyvin ja samalla valppaina vartioivat epäilyttäviä vierailijoita. Metsää hallitsevan peurajumalan sorkkien kopsetta taas seuraavat elämä ja kuolema. Yleisestikin ottaen on mukava siirtyä välillä taistelukentiltä vuorien ja järvien ympäröimän ikimetsän rauhaan, jossa leijuu maagisempi tunnelma. Siellähän sitä ihastelee mielellään tassunjälkiä sammaleilla sekä yleistä lajirikkautta. Miyazaki kävi etsimässä innoitusta näihin maisemiin Japanin ikimetsistä. Tämän katselu muistutteli myös siitä, että pitäisi viimeinkin etsiä se Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon valokuvapainotteinen metsäkirja selailtavaksi:
"Puiden Kansa on kuvaus suomalaisesta puihin ja metsiin liittyvästä uskomusperinteestä, sekä tuon perinteen jättämistä jäljistä. Se on kertomus suomalaisen luonnonuskonnonon pyhistä paikoista, riiteistä ja myyteistä. Kuvat entisistä pyhistä lehdoista, yhä pystyssä olevista uhripuista ja karhunkallohongista tuovat kaukaiselta tuntuvan mytologian 2000 luvulle. Suomen kansan vanhat runot, kansatieteelliset keräelämät sekä nykypäivän ihmisten tarinat luovat kuvan vahvasta vallinneesta henkisestä luonnonyhteydestä."
Puiden kansa
"Ajat ja ihmisten sydämet ovat kovat."
Niitä taistelukenttiäkin kyllä nähdään valitettavankin paljon. Uusi aseteknologia tarjoaa Eboshin joukoille paremmat mahdollisuudet käydä taistoon ympäristöään vastaan. Maan syvyyksistä kovalla hinnalla louhitut rikkaudet kelpaavat jalostuksen kautta tuhoaseiksi suojelijoita vastaan. Näiltä tantereilta on jokseenkin turha etsiä kunniaa tai sankaruutta. Jälkeen jää silmitöntä hävitystä ja murhetta loputtomien raatojen "kaunistaessa" maisemia. Toipuva luonto niitä hiljalleen siivoilee pois näkyvistä, minkä sitten ehtii ja pystyy.
"Tarkastelen asiaa vihan sumentamattomin silmin."
Mitään älytöntä ihmisvihaa Miyazaki ei tietenkään lähde lietsomaan Sanin näennäisestä ehdottomuudesta huolimatta. Siitä pitää osittain huolen jo näiden kahden sotivan osapuolen väliin tahtomattaan heitetty nuori Ashitaka. Toivoa paremmasta huomisesta löytyy ainakin niin kauan kuin sydän ja järki ovat paikoillaan. Kaukokatseisuuden perään tässä ennemmin ollaan vetoamassa. Vaikeissakin paikoissa on yleensä olemassa se parempi tai ainakin vähemmän haitallinen valinta, joka tosin saattaa kadota horisontista vihan ja/tai ahneuden sumentaessa näkökentän. Kunhan se järjen lamppu ei aivan jokaisesta nurkasta poksahtaisi pois... Muita ihmisiä kohtaan lähinnä vihaa ja katkeruutta tuntevan Saninkin taistelujen kovettama ulkokuori alkaa repeilemään, ja ilmenee merkkejä siitä, ettei hänkään välttämättä kokonaan ole uskoaan menettänyt.
Hyvin linjaan sopii sekin, ettei Eboshista ole tehty mitään tuosta vain helposti vihattavaa pahista. Toki hän on varsin piittaamaton siitä, mitä ympäristölle tapahtuu sekä on valmis kurittamaan rankemminkin puustoa, jotta materiaaliset unelmat toteutuisivat. Hän kuitenkin pitää huolta yhteisönsä ihmisistä, eikä ole kohottanut itseään tyranniksi muiden yläpuolelle, vaan on joukkojensa eturintamassa taistelun keskelläkin ja huolehtii "kirotuistakin" omakätisesti. Armottomien aikojen vallitessa tätä voinee pitää poikkeuksellisena. Lisäksi Eboshi tuntuu olevan varsin sinut senkin kanssa, että oma loppukin saattaa olla seuraavan kulman takana odottelemassa.
Ilmestyessään vuonna 1997 Princess Mononoke kuului kestoltaan mittavimpien animaatioelokuvien joukkoon, sillä kello tikittelee selvästi kahden tunnin tuolla puolen. Tämä poikkeuksellisen pitkä kesto tuntuukin olevan monelle suurimpia aiheita valituksille tämän elokuvan kohdalla, minkä toisaalta ymmärtää. Eipä yllätä yhtään, että Yhdysvaltojen puolella levityksestä vastannut yhtiö olisi halunnut laittaa sakset viuhumaan, mutta Ghibli kielsi ehdottomasti tällaisen toiminnan. Ainakin omasta mielestä olisi vaikea löytää sellaisia kohtia, jotka voisi nipsaista pois.
Kestonsa lisäksi Princess Mononoke hätyytteli ennätyksiä myös käytetyn rahamäärän suhteen, mitä animaatioihin tulee. Pitkä ja huolellisesti toteutettu projekti vaati yli 20 miljoonan dollarin budjetin. Kyllähän niille sijoituksille sitten vastinettakin kertyi, sillä Princess Mononoke oli suuri kaupallinen menestys tuottaen nämä rahat moninkertaisena takaisin. Samalla sen eräänlaiseksi ansioksi voitaneen laskea, että se vauhditti Ghiblin maailmanlaajuista voittokulkua raivaten tietä studion vanhempien ja tulevien elokuvien menestykselle. Jos tuli taloudellista menestystä, niin saihan elokuva osakseen myös kehuja katsojien ja kriitikkojen tahoilta sekä reilun palkintokasankin. Princess Mononoke keikkuukin yleensä siellä listojen kärkipaikoilla, kun tämän studion parhaita laitetaan järjestykseen, mikä on täysin ansaittua.
Princess Mononoke ei todellakaan ole Miyazakin söpöilevin, kevytmielisin tai viihdyttävinkään elokuva. Sen verran on synkempiä ja alakuloisempia tunnelmia tarjolla. Samaan hengenvetoon pitää todeta, ettei kyseessä kuitenkaan ole mikään lohduttomuuden ylistys. Jos kaipaa Miyazakilta kepeää ja toiminnallista seikkailua, niin itse aloittelisin ennemmin vaikkapa elokuvalla Laputa: Castle in the Sky. Kyllähän tässäkin toki välillä seikkailuhenkisempiäkin hetkiä nostatellaan ja Joe Hisaishin musiikkikin siihen suuntaan vaeltelee. Yleisesti ottaen painottaa kuitenkin vahvasti draamaan ja siihen luonnonsuojelusanomaan.
Miyazakin filmografiassa Princess Mononoke erottuu jossakin määrin muista vimmaisemmalla väkivallallaan. Irtoilevat päät sekä muut ruumiinosat eivät välttämättä ole sellaista kuvastoa, mitä häneltä yleensä odotetaan. Kun mukaan lisätään tietyt mahdollisesti pelottavatkin elementit, niin voi miettiä, onko Suomessa elokuvalle asetettu seitsemän vuoden ikäsuositus liian alhainen. Itse en osaa tätä erityisen rankkana pitää, kun ei verellä sen enempää herkutella tai muutakaan vastaavaa, mutta tuntuu kuitenkin siltä, että usein se suositus on 11 vuoteenkin pompsahtanut heppoisemmalla menollakin.
Aikoinaan, kun katselin elokuvan ensimmäisen kerran, niin se singahti samalla suurimmaksi Miyazaki-suosikikseni. Nyt arpominen menee jo hankalaksi, eikä kärkipaikka enää olekaan selvä. Tässä vaiheessa en lähde näiden paremmuutta listailemaan. Ehkä sitten, kun kaikki herran elokuvat on tullut nähtyä, niin voisi jonkinlaista summausta niistä laittaa.
Vaikka vaikutus ei uusinnalla ollutkaan yhtä suuri, niin onhan Princess Mononoke aivan mahtava elokuva silti. Animaatioiden parhaimmistoa ehdottomasti. Kauniit ja rauhalliset suvantovaiheet tuovat kaivattua lepoa kaiken vauhdikkaamman menon keskellä. Kestostaan huolimatta ainakaan itsellä ei ilmene mitään vaikeuksia tällaisen seuraamisessa ja ihailemisessa. Kun omaa sydäntä lähellä olevia juttuja pyöritellään tällaisen toteutuksen puitteissa, niin suurempikin ylistys on aiheellista.
Voisi vielä tässä yhteydessä nostaa esille sen lopetuksen, joka epävarmuudessaankin herättelee toivoa. Kyllähän se kaiken koetun jälkeen onnistuu jättämään jälkeensä varsin mukavat väristykset. Pienikin lupaus paremmista ajoista on sen verran tervetullut, ettei ilonkyyneleitä voi välttää. Saahan toki muutenkin siinä matkan varrella parikin kertaa silmiä pyyhkäistä. Loistava elokuva, jonka pariin tulee varmasti vielä jossakin vaiheessa palattua. Princess Mononoke sisältää niin paljon ihmeteltävää sielulle ja sydämelle, ettei sitä välttämättä kerralla saakaan sulateltua. Herkuteltavaa riittää uusinnoillekin. Suosittelen lämpimästi Miyazakista pitäville ja miksei muillekin.
Myös loppulaulu jatkaa Ghibli-elokuvista tuttua linjaa. Haikea kappale sopii hyvin niihin tunnelmiin, mitä aiempien parin tunnin aikana on ehtinyt heräilemään. Hieman alakuloisiakin sanoja tulkitsee uskomattoman kauniilla äänellään Yoshikazu Mera. Tämä ei kuitenkaan omiin suurimpiin suosikkeihin kuulu, mitä Ghibli-lauluihin tulee, vaikka toki onkin osuva valinta tähän hetkeen:
"Sydämesi värisi kuin viritetty jousiKoskettaessani sinua kuu taivaalle nousi
Kauneus teroitetun teränPiirteesi kuin kärki veitsen ketteränKaikki tuskasi ja huolesiKätkee paljas sydämesiVain metsän henget sen tuntea voiVain Mononoke sen tuntea voiVain Mononoke sen tuntea voi"
Princess Mononoke (1997) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti