Alkutekstien taustalla soiva kappale seikkailee sekä tunnelmoi vapauden ja sitä jossakin mielessä mahdollisesti rajoittavankin rakkauden epämääräisillä rajaseuduilla. Kadulla autovirrassa rekkailee myös eräs Philo Beddoe (Clint Eastwood), jonka työpäivä alkaa lähestyä viimeisiä minuuttejaan. Auto parkkiin varikolle ja vapaa-ajan vietto kutsuu. Baarin kauttahan sitä ollaan kotia kohti palailemassa, mutta ilman ongelmia lyhyt pysähdys ei suju. Syystä sattuneesta Philo intoutuu hamstrailemaan enemmänkin ilmaisina naposteltavina tarjoiltuja maapähkinöitä ja eräs tiskillä istuskeleva herrasmies menettää hermonsa Philon kaappaillessa viimeistä kourallista nenän alta. Tällaiseen rohmuamiseen tyyppi tahtoo poikkipuolisen sanansa lausahtaa ja Philo tuumaa, että ratkotaanpa kina loppuun nyrkein. Tämä lyhyt vääntö on osoittelevinaan Philon olevan vähän toisenlaisessakin tohinassa etevä heppu kuin vain ratinvääntelyssä.
Philo asustelee samassa taloudessa iäkkään äitinsä (Ruth Gordon) ja veljensä Orvillen (Geoffrey Lewis) kanssa. Orville hääräilee hinauspalvelun parissa, joten kumpikin veljeksistä ammatikseen autoilee. Tähän perheeseen kuuluu kolmikon lisäksi myös vähän erikoisempi epeli, joka pihavajassa Philoa hiukkasen kovakouraisestikin moikkailee. Joku herkkänahkaisempi saattaisi tämän heippailun tulkita vähintään lieväksi pahoinpitelyksi, mutta eiköhän Philo osaa kaverinsa jekkuihin varautua. Kyseessä siis on kohtalaisen kookas Clydeksi nimetty oranki ja siinäpä samalla selitys Philon maapähkinäpihistelylle. Pitäähän kaverille matkalta tuliaisia tuoda. Niitä Clyde mielellään mutusteleekin ja saapa kurkkuaan kostutella olusella, eli ihan hyvin on iltapäivä etenemässä.
Philon alkuilta ei aivan riippumatossa lötkötellen ole kulumassa, vaan lähdetäänpä selvittelemään, millaisissa puuhissa hän verovapaita lisäansioita kerryttelee. Jonnekin liian uteliaiden katseiden ulottumattomiin kerääntyy pelihaluisia lyömään vetoa hyvin epävirallisista nyrkkeilyotteluista. Tappelurinki laittaa dollarit liikkeelle ja tietysti Philo on yhtenä kehään astelemassa. Orville toimii eräänlaisena managerina ja/tai apumiehenä. Selvästikään tällä kerralla vastus ei erityisen kova pähkinä puraistavaksi ole, vaan Philo voi vähän leikitelläkin ennen kuin laittaa lopun kohtaamiselle. Onhan se vähän sellaista isojen kaverien rajumpaa ajanviettoa, mutta eipä näiden nujakointien päämääränä tunnu olevan vastustajan takominen hengenlähdön seutuville, vaan vähemmän vakavamielistä huvia ja urheilua taidetaan hakea.
Päivä ei tietenkään ole paketissa, vaan Philo ja Orville siirtyvät iltaviihteen pariin paikalliseen baariin. Olutta ja elävää musiikkia voittotunnelmien juhlistelu vaatii ja ehkä olisi mukava naisseuraakin löytää. Philon lähestymisyritys ei aivan putkeen mene, mutta mahtaisikohan vanha "tekohampaat sopassa"-kepponen lämmitellä välejä? Kuten arvata saattaa, niin pikaisesti tähän tempaukseen saadaan vastauksena odotettu eipä-ei. Orville on jo lähdössä kotiin, mutta samaan aikaan esiintymislavalle astelee Lynn Halsey-Taylor (Sondra Locke), jonka laulu vie Philon huomion, eikä tällä tunnu olevan mikään kiire kotiinpaluun suhteen. Parin käänteen jälkeen Philo ja Lynn istuvatkin samassa autossa, mutta asiat kehittyvät siihen suuntaan, että Philo katsoo parhaaksi vähäsen viilennellä ja jättää kuumemmat tuokiot mahdolliseen seuraavaan tapaamiseen.
Orankikaverinsa kanssa ajellessa Philo saa vähän kahnausta aikaan paikallisten varsin varttuneeseen fyysiseen ikään ehtineiden, mutta oletettavasti useammankin henkisen kasvun vuoden väliin jättäneen pärinäpoikien kanssa. Philo taitaa olla niitä tyyppejä, jotka eivät pitkää aikaa jaksa nälvimistä tai sekalaista päänaukomista kuunnella, vaan näissä tapauksissa loikka sanoista tekoihin tuntuu hänellä olevan nopsa ja lyhyt. Parin ilveilijän pinkoessa käpälämäkeen niin vauhdikkaasti kuin vain jalat kuljettavat, jää tämä palautepalaveri pahasti vaiheeseen. No, eipä hätää, sillä myöhemmin ravintolassa samaisen mopokerhon pari edustajaa ottaa asiakseen kerjätä hankaluuksia. Nolostihan se rehvastelu päättyy ja sitten alkaakin johtoportaassa höyryämään, sillä ei ole jonkinasteiseen uusnatsilarppaukseen taipuvaisen porukan maineelle lainkaan hyväksi, että Philo tuosta vain puolihuolimattomasti jäseniä nöyryyttelee kohdatessa. Kostoa siis pitäisi saada järjesteltyä!
Philo itsekään ei mikään mutkattomin ja helpoin heppu ole, vaan lanka palaa nopeasti loppuun ja sitten nyrkit räjähtelevät. Välillä kohdevalintaa kannattaisi oman edunkin nimissä pohtia, sillä esimerkiksi parin paikallisen poliisin pieksemisellä saattaa olla kauaskantoisempiakin seurauksia. Siitä soimaan lähtevä levy on se sama vanha, eli hyvitystä ja kostoa, kiitos! Vihamiehiä alkaa löytyä sekä virkavallan riveistä että kaidan tien karttajistakin. No, Philo ei näistä niin jaksa stressailla, vaan asenne tuntuu edelleen olevan, että jos on sanottavaa, niin selvitellään pois vain. Enemmän kaveria kiinnostaa jatkaa Lynnin tapailua, mutta sekään ei lainkaan kitkatta käyntiin lähde ja tuntuu vähän tahmealta tarvottavalta. Hyviä hetkiäkin on, mutta punertava ja pehmoinen suhdepolku tämä ei missään nimessä ole.
Asiat mutkistuvat entisestään Lynnin vaihtaessa maisemia ja jättäen vain lyhyen lippulappusen jälkeensä. Philo on jokseenkin sitä mieltä, ettei näitä juttuja ihan niin lyhykäisesti lopetella. Reissailemaan siis pitäisi lähteä ja vapaaehtoista seuraakin ilmenee, sillä Orville on innostunut ajatuksesta. Clyde mahtuu tietysti myös mukaan ja kohta on etupenkille enemmänkin tunkua, sillä matkan alkuvaiheessa Orville menee pikkuisen ihastumaan. Lynn pitäisi siis löytää ja tavoittaa sekä hieman höpötellä, että näinkö kaikki kasaan kuivuu. Jotta ei ajelu liian tylsäksi tai toimettomaksi kävisi, niin perässä tosiaan porhaltaa kerhollinen päristelijöitä ja pari kiukkuista poliisia, joista toinen uhittelee käyttävänsä reippaasti vapaa-aikaansakin, jotta tilejä saataisiin tasailtua. Philo taas kartuttelee matkakassaa tappelukehissä ja sitä kautta avautuu mahdollisuuksia suurempaankin kuuluisuuteen.
Aikoinaan Every Which Way But Loose oli Eastwoodille ensimmäinen selkeä loikka komedian puolelle, vaikka huumoria toki aiemmissakin elokuvissa oli vähemmissä määrin annosteltu. Nyt kuitenkin harpattiin hölmömmän hötön pariin, mikä käsittääkseni sai Clintin lähipiiriin vähän varoittelemaan, että kannattaakohan moiseen pöllöilyyn ollenkaan alkaa. Sinänsä ei ihmetytä, että tällaisiakin näkemyksiä ilmeni, koska luultavasti käsikirjoitus on kohtalaisen typerältä näyttänyt. Ainakin taloudellisessa mielessä riskinotto osoittautui kannattavaksi, sillä plussalle päädyttiin ja varsin rapsakasti. Elokuva oli aikoinaan ensimmäinen, joka kilisytti kassaa yli kymmenen miljoonan dollarin avajaisviikonlopulla. 1970-luvulla yleisöille kepeässä hengessä äijäilevät toimintakomediat tuntuivat kelpaavan, kuten kuukauden alussa kommentoitu vain vuotta aiemmin ilmestynyt Smokey and the Bandit tuloksellaan osoitti. Itse olen saanut kuvan, että Clintin talousvainu on yleensä melko terävä, joten sinänsä ymmärrettävää, että hän halusi haukata reilun palan tätäkin kakkua. IMDB:n triviapuoli vähäsen vihjailee, että Burt Reynoldsia oli alkujaan tähän tappeluelokuvaankin suunniteltu, mutta roolitukset toisin menivät. Samaisesta paikasta löytyy sellaistakin juttua, että Clint itse pyysi vähän vinkkejä Burtilta, sillä katsoi tämän kokeneeksi ketuksi näiden velmumpien elokuvien suhteen.
Aivan parhaaseen terään huumorihampaita ei ole viilailtu, eikä puraisu läheskään aina kovin tuntuva ole. Ensinnäkin näkisin, että lähemmäs kahta tuntia kiipusteleva kesto on hiukkasen liikaa siihen nähden, mitä elokuvalla on katsojalleen annettavana. Nipsauksille ja napsauksille olisi paikkoja löytynyt ja toistoa on mukana sen verran, että kierros vähemmän tietynlaista tarjontaa olisi hyvinkin riittänyt. Kymmenisen minuuttia olisi varmaan helposti saatu trimmailtua ja lopputulos olisi luultavasti pirteämpi. Kyllähän Every Which Way But Loose viihdyttelee, ei siinä mitään, mutta ainakin omiin silmiin ja korviin loppupuolella käyrä on laskusuuntainen, mikä jättää omaa tympivää sivumakuaan.
Periaatteessa varsin kaavamaistakin toiminnallista kaverikomediaa tässä harrastellaan, mutta Clintin olusteleva oranki on vähintään pienoinen poikkeus, jos tällaisia parivaljakkoja mietitään. Tätä epätavallista yhteistyötä mainonnassakin hyödynnettiin. Kuvista päätellen Clintilläkin on ollut kivaa näitä kohtauksia kuvaillessa, vaikka IMDB mainitseekin, että otteet saattoivat koviksikin käydä ja vastanäyttelijän kärsivällisyys oli paikoin kovin rajallinen. No, mukana on joitakin herttaisiksikin tulkittavia kuvia, joten päätyisin olettamaan, että hyvässä hengessä jutut pääsääntöisesti sujuivat.
Melkoisen suuri lohkare huvitteluista louhitaan surkuhupaisasta moottoripyöräkerhosta, josta varmaan voinee samalla päätellä, ettei Eastwoodilla ole paljoakaan sympatiaa hakaristiheppujen suuntaan. Samahan on tullut esille muissakin elokuvissa, esimerkkinä vaikkapa Pink Cadillac. Nyt käsittelyssä oleva nujakointi pilkallisemmalla sävyllä etenee ja mikäpä siinä seuraillessa. Ensitapaamisella päristelijöiden pakomatka saa vähäsen karkeastikin rapsuttelevaisen sivupolun. Toinen kohtaaminen on tavallaan tylympi, kun kameraa ei viitsitä edes kohdistaa tappelumelskeeseen, vaan seuraillaan Orvillen ja Lynnin murkinointia Philon hoitaessa kalavelat parkkipaikalla. Kerhotunnuksilla uhittelun tie on nopeasti loppuun katseltu ja sitten onkin luvassa tujumpaa lääkitystä. Ymmärrettävistä syistä tällainen pökkelöinti ei aiheuta Philossa minkäänlaista kunnioitusta, vaan aivan toisenlaista katsetta annostellaan.
Sankarimme tosiaan pari kertaa näyttää pöllöille paikkansa ja sitten onkin aika parahtaa, että kautta hakaristilipun, eihän tällainen käy, vaan jotakin pitää tehdä. Kaikki vaistot tosin viestivät, ettei tästä porukasta yksinkertaisesti ole minkäänlaiseen tilien tasailuun. Vaikka olisi kaksikymmentä yhtä vastaan, niin siitä huolimatta pahemmin pakkaselle päädytään sen saldon suhteen ja kotisohvalla hykerryttää. Antaa mennä vain, sillä kyllähän se itsensä toistuva ryvettäminen sekä nöyryyttäminen hölmöstä viihteestä käy. Keljusti käy keljuileville ja menopelikalustokin samassa romuttuu, mutta voi-voi, ei voi mitään. Kun mitään ei opita ja uudelleen pitää päätä muuriin takoa, niin tätähän se sitten on ajasta iäisyyteen. Nämä "kovat" kaverit kokeilevat kovistella Philon vanhaa äitiäkin joukolla, mutta eihän siitäkään mitään tule. Tappioksi tämäkin taisto kääntyy ja surkuhupaisuuden loppumaton saaga saa jälleen yhden nolon luvun lisää torveloiden törttöilyä.
Samainen typeryyden teillä kaasu pohjassa mieltä vailla kaahaileva pökkelöiden porukka pääsi mukaan menoon kolmisen vuotta myöhemmin, kun menestyksen innoittamana tekaistiin jatko-osa Any Which Way You Can. Moni muukin tuttu kasvo siinä pääsee roolinsa toistamaan, mutta ensimmäisen ohjauksesta vastaava James Fargo lähti kuitenkin muille teille. Tiedä sitten, tuliko välirikkoa Eastwoodin kanssa, mutta ymmärtääkseni Every Which Way But Loose oli herrojen viimeinen yhteinen elokuva. Debyyttiohjauksenaan Fargolla oli Eastwoodin tähdittämä kolmas osa Dirty Harry -elokuvien sarjaan, eli The Enforcer. Näitä ennen Fargo taas oli toiminut useamman Eastwoodin elokuvan apulaisohjaajana. No, jatko-osassa toinen Eastwood-elokuvien veteraani, eli Buddy Van Horn astui puikkoihin, mutta ehkäpä siihen lopputulokseen palaillaan tarkemmin myöhemmin.
Koska elokuvasta olen tässä toiminnallisena komediana höpötellyt, niin kaipa muksautteluistakin voisi tarkemminkin mainita. En lähtisi tätä teosta kellekään minään tappelujuhlana markkinoimaan, vaan selkeästi hassutteluun nojaillaan. Rahan motivoimat nujakoinnitkin unohtuvat pitkiksi toveiksi, eikä kokonaismääräkään niiden suhteen edes kouralliseen ehdi kasvaa. Toteutustapa näissä nyrkkeilyissä ei hirmuisen hurjilla tai mielikuvituksekkailla koreografioilla juhli, vaan suoraviivainen ja konstailematon mätke edustaa enemmän sitä suosittua linjaa. Väleihinkin sekalaista kärhämää toki viritellään, joten täysin kuivin suin ei tarvitse siinä mielessä kärvistellä. Esimerkiksi baarirähinä perinteisesti käynnistellään kevyestä kahakasta ja sinne sekaan innostuu yhtyekin kenkänsä potkimaan. Tahdonpa kuitenkin julistella, että jos ensisijaisesti kovaa tai näyttävää toimintaa himoitsee, niin eipä tämä hupailu sellaisia tarpeita taida täyttää. Loppunujakointikin on vähän niin ja näin, eikä huipentumana kovinkaan repäisevä.
Ymmärrän kyllä, ettei Every Which Way But Loose ole niitä arvokkaimpia hetkiä Eastwoodin pitkällä uralla, mutta keskimäärin viihdyttävän hölmöä höttöä kuitenkin. Eihän sellainenkaan läheskään automaattisesti toimi, kuten samaisen herran elokuvat City Heat ja hetki sitten mainitsemani Pink Cadillac hyvin osoittavat. Ensimmäinen on kamalan väkinäistä kaverikomediavääntöä Eastwoodin ja Burt Reynoldsin kesken ja jälkimmäinen taas pitkäveteistä ja kovin rasittavaa tavaraa suunnilleen kaikilta osiltaan. Noihin vertaillessa Every Which Way But Loose on olevinaan maukaskin mansikka, mutta ei auta liikoja innostua kehumaan. Satunnaiset Tarzan-karjahtelut ja oluthuuruiset tuokiot vähän vaihtelevasti hymyilyttävät ja tosiaan se rähistelypuoli jää vaisuksi, joten tahtoo vähän niin, näin ja noin arpoen elokuvan lopulta keskisarjan hupailuihin mätkäistä. Suositellaan nautittavaksi lämpimien sekä kevyttunnelmaisten kesäiltojen ja viileiden juomien kera.
Every Which Way But Loose (1978) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti