Melkoisen samansuuntaisia kuvia alkuun järjestellään ja siinä sivussa pyörivä nimilistakin on kertovinaan, että ensimmäisestä tuttuja kasvoja on mukaan houkuteltu. Teillä taas naljaillaan puolin ja toisin, eikä pitkää aikaa menekään, kun onkin kohtalaisen selvää, mikä sellaisia sutkautuksia innostelee. Suurempaa porukkaa on kerääntymässä mätkintärinkiin kannustusjoukkoihin ja mikä ehkäpä tärkeämpää, ansaitsemaan rahaa suosikkinsa mahdollisella voitokkuudella. Yleisömäärästä päätellen pienet piirit ovat hiukkasen kasvaneet, eikä virkavallaltakaan enää yritetä piilossa pysytellä, sillä merkittävä osa katsojakunnasta on näitä samaisia heppuja.
Philo (Clint Eastwood) on ilmeisesti kasvattanut mainettaan reippaasti näissä nujakointipiireissä ja siksipä poliisit ovat vastaan marssittamassa varsin kovaa kaveria. Toiseen kulmaukseen saapasteleekin entinen merijalkaväen mies, joka aikoinaan ilmeisesti kehissä lähetteli vastustajansa unten maille. Sotapoika-Joen huimasta tyrmäyssaldosta huolimatta Orville (Geoffrey Lewis) heittää pottiin tuhat dollaria veljensä menestyksen puolesta. Kohta koitos jo käynnistyykin ja paremmuutta lähdetään selvittelemään. Tällä kerralla veljekset ovat ottaneet kannustusjoukkoihin myös Clyde-orangin, jota ei mäiske selvästikään kiinnosta. Näkeepähän veijari muiden silmäparien kiinnittyessä ottelijoihin hyvän tilaisuuden karkailla teilleen haisevia pahuuksia harrastelemaan, eli jonkun penkiltä saattaa ikävä yllätys löytyä...
Joen kovissa kourissa on monen virkaveljen lähitulevaisuus, sillä esimerkiksi johtoportaan rahojen hävittäminen ei välttämättä kovinkaan nousujohteiseksi uraa kiepauttaisi. No, näistä Philo ei paljoakaan välittele, vaan tuttuun tapaansa laittaa Joen lukua ottamaan. Ymmärrettävistä syistä poliisit tahtoisivat edustajansa jatkavan niin kauan kuin jalat jotenkin kantavat, mutta Philo on sitä mieltä, että lopetellaanpa kuitenkin, koska toinen aivan muissa maailmoissa seikkailee ja ennen kuin kaduttavaa kertyy. Aivan hilpeällä mielellä rahoja ei olla häviämässä, mutta katkeran kalkin nielaisua ei oikein välttääkään enää voi. Philoakin tappelupiirit ovat alkaneet mietityttää siinä määrin, että eläköitymispäätös suusta pääsee ilmoille. Orvillen ihmetellessä asioiden tilaa toinen selvittelee, että kipu on alkanut vähän liiankin nautinnolliselta tuntumaan ja se on kovin vaarallista.
Kaupungissa kaukaisemmassa hiukkasen kovemmilla panoksilla pelaava vedonlyöntiporukka on kerääntymässä. Sikarien savutessa rahapinot kasvavat ja jälkijutusteluissa pohditaan mahdollista ottelua omalle edustajalle. Philonkin nimi on näihin korviin kiirinyt ja joku osaa ehdottaa, että siitä voitaisiin ihan hyvä mätkintä saada aikaan. Jack Wilson (William Smith) on omalla urallaan tehnyt sen verran ikävääkin jälkeä, että kykenevien ja halukkaiden vastustajien jono on minimaalinen. Ajatuksesta kuitenkin innostutaan ja ottelujärjestelyt on hyvä käynnistellä sen suurempia aikailematta. Miestä siis matkaan ja Philolle tarjousta viemään.
Philo ja Orville ovat Clyden kanssa päättäneet miesten kesken istuskella ja olustella paikallisessa baarissa, mikä näille herroille tyypillistä iltahuvitusta lienee. Esiintymislavalta löytyy yllättäen tuttuja, eikä Philo osaa juurikaan tästä jälleennäkemisestä iloita. Lynn (Sondra Locke) kuitenkin haluaisi korjailla välejä, mutta Philo taas tahtoisi vanhojen muistelut jättää lyhyeen. Ehkä on muutenkin hyvä lähteä muihin maisemiin, koska näyttää siltä, että Clyde on kulautellut tuopposen liikaa, mikä tarkoittaa, että meno on karkaamassa liiankin riehakkaaksi. Tölkkiä rutistuu ja rautakaiteetkin väännellään uuteen malliin. Porukka pillinsä pussiin sujauttelee ennen kuin vahinkoa ehtii kertymään. Jospa rähistelyiltamaa kokeiltaisiin joskus toiste...
Ensimmäisestä osasta tuttu pilipalityyppien pärinäporukka on kasailemassa rivejään. Aiemmin koettuja nöyryytyksiä ei noin vain tahdota unohtaa, vaikka varmaan parasta olisi. Mitään ei ole opittu tai ymmärretty, joten tie vie kohti uusia kivuliaita nolauksia. Philo taas on vetäytynyt korjailemaan autoaan, kun kaukainen vieras tulee rahakasta tappelutarjousta esittämään. Äskettäin syntynyt eläkepäätös otetaan nopeasti uuteen arviointiin, sillä 15000 dollaria on Philon muihin tuloihin nähden kohtalainen nippu. Philokin on kuullut Wilsonista ja tämän otteista, mutta maksua lupaillaan hävitessäkin. Mitäpä sitä enempiä jahkailemaan, vaan homma hyväksyntään. Myöhemmin moottoripyörillä laukkaava ryhmittymäkin löytää Philon ja kovat uhittelut tietysti käyntiin pääsevät. Niistä ei taas montaakaan sekuntia ole häpeälliseen päätökseen, kun käytännössä lähes koko reppanalauma itseään asfaltista keräilee Clyden tyrmääminä.
Aikaa ei taida päiviäkään ehtiä rullailemaan, niin Philo ja Lynn ovatkin jo niitä viilenneitä välejä kovastikin lämmittelemässä ja riitoja sovittelemassa. Samoille seuduille ilmestyy myös kovinkin uteliaalta vaikuttava tyyppi Philon lenkkiseuraksi. Hän tahtoo kärkkäästi juoksukaverinsa kunnosta tiedustella ja käynnistelee baarikahakankin nähdäkseen, millaisilla otteilla toinen muksauttelee menemään. Eipä liene lainkaan vaikea arvailla, kuka tämä mystinen heppu on... Philon läheiset alkavat kuitenkin huolestua tulevasta ottelusta, koska Wilsonin maine kiirii korviin ja tietoon tulee, että tämä on vastustajiaan ruumisarkkuunkin toimitellut. Äänestys menee niin, että neljä kättä nousee yhtä vastaan, mikä tarkoittaa, että Philo ilmoittelee järjestäjille, ettei taidakaan mitään matsia tulla. Nämäpä taas eivät äänestyspäätöksistä innostu, vaan lähettävät joukon ikäviä ilkimyksiä kertomaan, että harkitsepa uudelleen tai pahoja asioita tapahtuu. Philo taas ei niitä muiden tahtoon taipuvaisimpia epeleitä ole, joten lälläreitä lähdetään lakoon laittamaan...!
Pari vuotta aiemmin ilmestynyt edeltäjä tuotti tosiaan varsin mahtavan kasan lippuluukuilla, joten olisihan se vähän hassua olla kokeilematta, että voisikohan samaisen tempun toistaa. Mitä uusiin ideoihin tulee, niin varsin vähissä ne ovat, eikä tekijöiden toimesta selvästikään ole nähty tarvetta paljolti poiketa tutuilta poluilta. Käytössä on siis se turvallinen lähestymistapa, eli lisää sitä samaa, mistä yleisöjen epäiltiin aiemminkin tykkäilevän. Taloudellisessa mielessä näillä vähän mielikuvituksettomilla ratkaisuilla ei ainakaan harhaan seikkailtu, sillä Any Which Way You Can keräili katsojia kiitettävissä määrin elokuvateattereihin. Täysin kopiokamaksi väittäminen ei kai aivan oikein olisi, mutta lähistöllä liikuskellaan.
Samaisena vuonna 1980 Eastwood ohjasi ja tähditti hengeltään kovin toisenlaistakin elokuvaa, eli kyseessä tietenkin Bronco Billy. Se toimikoon osoituksena siitä, ettei kaveri aivan täysin yhdentekevään pöllöilyyn ollut halukas hyppäämään, vaan hieman haikeampaakin sävyä omaavat projektit sekaan mahtuivat. Clintin 1980-luvun vähemmän arvostusta keränneistä teoksista tekisi mieli uusia pitkästä aikaa Heartbreak Ridge, mutta sepä on niitä harvinaisia tapauksia, että eipä löydy kokoelmasta. No, mikäli muistikuvat oikeassa ovat, niin melkoisen tyhmä elokuva sekin, mutta siinä armeijayrmyily öyhötyksineen viedään nautittavalla tavalla naurettavuuksiin.
Edellisen osan ohjannut James Fargo vaihtui toiseen Eastwood-elokuvien luottomieheen, joka on pitkän uran tehnyt Clintin alaisuudessa, erityisesti stuntpuolella. Any Which Way You Can tarjosi Buddy Van Hornille mahdollisuuden kokeilla ohjaushommia, eivätkä yritykset lopulta yhteen jääneet, vaan pari kertaa yritettiin myöhemmin. Buddy sai kunnian saatella Dirty Harryn elokuvalliset seikkailut maaliinsa teoksessa The Dead Pool. Vähemmän hohdokas homma taas on, että tämä viimeinen lisäys on elokuvasarjan heikoin, vaikka ei täysin kehno olekaan. Toistaiseksi viimeiseksi ohjaukseksi Buddyn kohdalla jäi vuoden 1989 Pink Cadillac, mikä on Eastwoodin huonoimpia mielestäni. Kamala, kamala elokuva, joka ei naurata, eikä viihdytä, vaan rasittaa ja jumittelee. Sittemmin Van Horn onkin jälleen ahertanut enemmän stuntkohtausten parissa.
Onneksi Any Which Way You Can rullailee huomattavasti sujuvammin sekä vauhdikkaammin kuin viimeisenä mainittu vaaleanpunainen menopeli, jonka kyyti jättää paljonkin toivottavaa. Huumorin suhteen jatketaan siellä matalien aitojen maisemissa edeltäjän tapaan. Oikeastaan tekee mieli huikata, että ehkä hölmöilyihin pinkaistaan rohkeammin ja paikoin hyvinkin sameisiin vesiin pää edelle loiskautetaan. Mitäpä sitä pidättelemään... Tahtikin on suunnilleen samanlainen, eli vieläkään ei mistään tiukasta huvituspaketista voi höpistä. Oikeastaan kestoa on venytelty minuutti lisää, kun ennemmin olisi ollut tarvetta toiseen suuntaan trimmailla. Mielellään alkuun vaikkapa parinumeroinen lukema nipsaista, sillä väittäisin, että etenkin loppua pitkitellään ihan turhaan kohti kahta tuntia, vaikka jutut ehtivät pahasti kulahtamaan.
Chollan (John Quade) johtamat mopoilijat edustavat edelleen näkyvintä (huumori)pahisosastoa, eivätkä suunnitelmat merkittävästi ole muuttumaan päässeet. Epäonnisen joukon johtaja tosin paikoin pohtii, että viskaisiko sen viimeisenkin toivonrippeen jonnekin syvään ja synkkään jorpakkoon, jonne ei ikinä päivä paistele. Ehkä niin olisikin parasta, sillä luvassa ei mitään erityisen nautinnollisia hetkiä näille hepuille ole. Niskaan kaadetaan kirjaimellisesti kuumottelevaa tavaraa, minkä jälkiselvittelyt pakottavat kivuliaaseen keritsemiseen. No, ehkä ne sileinä kiiltelevät kaljut noin aatteen kannalta paremmin sopivat. Nämä veijarit kuitenkin kiskovat peruukkia kupuun, mikä viimeisetkin uskottavuuden rippeet tuntuu romuttelevan. Cholla pohtii, että miksi ihmeessä tätä loputtomaan surkeuteen tuomittua toivotonta taivalta vain jatketaan ja jatketaan. Kai se kohtalo sitten vain tahtoo tyypeille viimeisetkin nolot nöyryytykset viskaista...
Tavallaan varsinaisen pahiksen osa on Wilsonille varailtu, sillä hän siellä viimeisessä tappelukehässä vastassa odottelee. Tokihan Wilsonille kyseenalaista mainetta heitetään harteille, mutta eipä selvästikään ole tahdottu liian ikäviä värähtelyjä elokuvaan tuoda. Wilson itsekin on halukas perumaan ottelun turhana ja näyttäisi olevan ennemmin olustelukaveriksi tunkemassa. Samallahan kyseinen kaveeraaminen tarkoittaa, ettei loppumäiskintään mitään hirmuista jännitettä voittajan suhteen tai muutenkaan saada aikaan. ...Tosin tuskinpa on tarkoituksenakaan ollut.
Viimeistä yhteenottoa lähdetään virittelemään suhteellisen varhaisessa vaiheessa, sillä mittari kertoo aikaa olevan jäljellä vielä puolisen tuntia. Katsojaa saapuu paikalle siinä määrin, että suurenkin urheilujuhlan humua alkaa ilmoilla olla. Harmi vain, että perumisen uhka leijuu tapahtuman yllä. Kummallakaan ottelijalla ei palavaa poltetta nujakointiin ole, mutta hyvähän paremmuusasia olisi selvitellä, vaikkapa sitten ihan kahden kesken. No, kohtaaminen ei pitkään salaisena pysy ja siitä rieha minuuteissa jo leviääkin. Väkijoukot mylvivät kaduilla kaksikon vaihdellessa iskuja. Selkoa ei tahdo tulla ja vetäytyväthän osapuolet välillä juomataukosellekin lisäpuhtia keräilemään. Onhan mukana tarkoituksellista venytystä ja liekö sitten ollut aikoinaan jokin pisimmän loppumäiskeen ennätyskin hakusessa. Valitettavasti tällainen melkoisen temppuilematon ja suoraviivainen vuorottainen huiskiminen ei oikein eeppisempiin mittoihin mielellään taipuisi. Kyllähän sekaan vähän muutakin yritetään ujutella, mutta siitä huolimatta meno kyllä hyytyy. Yleisen huvituksen ja typeryyden takia sekä jääräpäisyyden pyhällä hengellä jaksetaan viimeisiin tirvaisuihin saakka, eli miten sen nyt sanoisi...onhan niitä reippaampia ja sykähdyttävämpiä finaalitaistoja tullut nähtyä kymmenittäin ellei jopa sadottain.
Edellinen osa ainakin omiin silmiin painottelee enemmän kaverijuttuja, kun taas jatko-osassa lähdetään voimakkaammin romanssien poluille. Oikeassakin elämässä noihin aikoihin hyvin yhdessä viihtyneet Eastwood ja Locke vääntävät lämpötiloja kuumempaan suuntaan kuin ensimmäisessä, mutta eihän tämä mitään vuosisadan rakkaustarinaa millään ole. Ennemmin edustaa sitä samaa höpsöä sekä hölmöä linjaa kuin muutkin osaset elokuvasta. Orville jää tässä toisessa mielestäni selvemmin taka-alalle, mutta Clyde taas on saanut enemmän puuhasteltavaa. Jäynäilyn lisäksi orankikaverista on opetettu varsinainen romutusexpertti, joka purkaa auton vaikkapa puolivauhdissa.
Jos nämä kaksi elokuvaa kehään heitettäisiin, niin kumpi sieltä sitten voittajana pois astelisi? Sen ainakin voinee mainita, että kohtalaisen tasainen taisto käydään, ja paremmuus pisteillä selviäisi tyrmäyksen sijaan. Taidanpa kuitenkin kallistella tällä uusintakierroksella jatko-osan puolelle enimmäkseen sen takia, että toiminnassa on hiukkasen enemmän yritystä. Eihän se vieläkään mitään tyylitaiturointia ole, mutta välillä ihan kivaa myllytystä kuitenkin. Lisäksi tykkään siitä, että Any Which Way You Can heittää reilummin hulivilivaihteen päälle lopussa, kun taas Every Which Way But Loose yrittää lopetella hiukkasen epäonnistuneeseen puolivakavaan tussahdukseen. Edelleenkään kumpikaan ei edes puolivillaisina viihde-elokuvina täyskymppejä lähellekään osu, mutta olen ainakin itse ihan kiitollinen tästä Eastwoodin hömppäkaudesta. Näidenkin parin esimerkkitapauksen parissa on useampikin tunti mukavissa tunnelmissa päässyt vierähtelemään. Ohjeistus on suunnilleen sama kuin ensimmäisenkin kohdalla, eli kepeän ilmapiirin iltama ja pari tuoppostakin luultavasti tekee vain hyvää tälle elämykselle. Testattu on ja toimii!
Any Which Way You Can (1980) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti