Olipa kerran kuuluisa sheriffi, joka alkoi tulla virkatiensä päähän ja eläkepäivät kovin houkuttelevina silmissä häilyivät. Kukahan sellainen heppu mahtaisikaan olla...ehkäpä tiukoissa takaa-ajoissakin kunnostautunut rautainen lainvartija Buford T. Justice (Jackie Gleason). Ensin vähäsen kertaillaan vauhtipaloja ja muita mukavuuksia ensimmäisistä elokuvista, mutta niiden jälkeen sheriffimme mahtipontisesti astelee eräästä kenraalista muistutellen jättilipun eteen aikeistaan ilmoittelemaan. Kyllä se nyt vain on niin, että tarpeeksi on tarpeeksi ja kaahailut maanteillä saavat jäädä muiden hoidettaviksi, sillä tätä kaveria odottelevat rauhallisemmat päivät Floridan lämmössä. Mukaan lähtee tietysti poika (Mike Henry), mutta muuten tutuille kuvioille poliisipiireissä olisi tarkoitus sanoa hyvästit.
Big Enos Burdette (Pat McCormick) ja Little Enos Burdette (Paul Williams) ovat kuitenkin asioista toista mieltä. Selvästi on tylsistyminen tyyppien kimppuun käymässä ja jotakin piristystä pitäisi keksiä. Siitäpä kumpuaa ajatus heittää Justicelle viimeinen julkinen haaste ja ärsytyksenä yritetään käyttää hävittyjä taistoja Konnan kanssa. Buford ei kuitenkaan lähde suunnitelmiaan muuttelemaan, vaikka noloista epäonnistumisista muistutellaankin, eikä sekään auta, että neljännesmiljoona lupaillaan tehtävän onnistuneesta suorittamisesta. Kyllä se nyt vain on niin, että kohti etelää lähdetään muuttokuorman kanssa painelemaan. Bufordkin saa totutella toisenlaiseen arkeen, mikä ei aina ole juurikaan vähemmän hermoja riepovaa kuin lainsuojattomien kanssa kamppailu.
Yhtenä kauniina päivänä pojan kanssa kalareissulla se kuuluisa viimeinen korsi poikki napsahtaa. Toinen kovasti viuhtoo virvelillään ja siinä vaiheessa, kun vallaton vaappu on käymässä etumuksen kimppuun, on parempi laittaa kalapuuhat paussille. Eläkeriennot loppuvat lyhyeen ja sitten otetaankin jo koppia Enosten haasteesta. Nämä kaksi järjestävätkin kunnollisen avajaistilaisuuden kaahaussaagan käynnistelyä varten, jotta sheriffin tuleva nöyryytys olisi mahdollisimman julkinen. Piruilevalla Enos-kaksikolla on sheriffin suhteen mielessä tietysti sellaista jäynää, johon liittyy pitkähkö taival ja kovat nopeudet. Miamista pitäisi kurvailla Teksasiin tyyppien kotitilalle. Aikaa on niinkin paljon, että seuraavana iltapäivänä pitäisi olla se 2250 kilometriä ajeltuna. Viimeisenä pikkuisena jippona vielä ajelun mainostarkoituksellisuus, eli poliisiauton katolle kiinnitellään kalakyltti, jonka olisi tarkoitus tiedotella Enosten omistamasta ravintolasta.
Vihreää lippua heilutellaan ja sitten onkin jo hyvä painella kaasua lattiaan ja lähteä kilometrejä kuluttamaan. Isä Justice tuumailee, ettei lainkaan haitaksi olisi oikotien kautta pinkaista heti alkuun aikataulun edelle. Hiukkasen heikompi homma taas on se, että näillä oikopoluilla tuhritaan tunti ja toinen silti edelleen saman kaupungin keskustassa harhaillessa. Kun ei kartanluku toimi, eikä muutenkaan kirkkaasti sytyttele, niin tässä on tulos ja sitä vielä Enokset huonompaan suuntaan jekuillaan tuuppivat. Junior ei tietenkään aiemmissa osissakaan ole kakkoskuskin paikalla päässyt loistamaan, mutta onpa tainnut elokuvien välillä tulla taas pari kovaa kopsausta kuuppaan, koska tyhmempään suuntaanhan jatkuvasti tunnutaan menevän...
Keskustan sekoilujen jäädessä taakse saadaan siihen nopeusmittariinkin toivottua värinää ja lennokkaasti kaara kiitelee. Enokset tosin tahtovat voittonsa jo alkutaipaleilla varmistella ja ovathan keljuilevat jäynät irrottamaton osa tätä leikkiä. Näitä kisoja käydään omilla olemattomilla säännöillä ja jos valitettavaa epäreiluuksista löytyy, niin se on voi-voi. Big Enos pelin hengestä muistutteleekin ja kun Bufordin rökäletappio ei vielä aivan kiveen naputeltu ole, niin onkin aika kiskaista hihasta se pakan ylimääräinen ässä, eli konnaa kehiin. Sitä kautta hypätäänkin jälleen erään rekan hyttiin, jossa Cledus (Jerry Reed) uskolliselle kuormurihauvalleen höpöttelee. Tilanne on se, että aito Konna on kadonnut teilleen, joten tilapäiskorviketta kaipaillaan ja kukapa parempi vaihtoehto olisi kuin tämän alkuperäisen velmun kakkosmies.
Cledus onkin kovin tohkeissaan, kun tällainen yllättävä ylennys pääsi tapahtumaan. Ei tarvitse Konnan varjossa kärvistellä ja vähemmän hohdokkaasti rekan ratissa roikkua, vaan menopeli vaihtuu vauhdikkaampaan. Kovasti pomppuiselta autolta tosin vaikuttaa, sillä ei oikein tahdo tiellä pysyä, mutta se kai lienee ihan hyväkin homma. Cledusin tehtävänä on paikantaa Justicet ja tietysti jekkuillen heittää viimeiset kapulat rattaisiin. Samoilla seuduilla automainosta pomonsa kanssa kuvaava Dusty (Colleen Camp) polttaa lopullisesti päreensä ja päättää, että autohuijaukset ja pomon sikailut saavat nyt riittää. Sopivasti Cledus osuu paikalle ja näinpä saadaan alkuperäisen elokuvan tapaan yllättävä vierailija etupenkille. Justicen kiitävä kalaravintolamainos nopsasti löydetään ja sitten onkin aika koetella sheriffiparan jo kerran eläköityneitä hermoja sekä pumppua. Mitä kivaa sitä keksitäänkään, vaiko vain väsähtäneisyyttä silmille lapioidaan...?
Millaisella huumoripensselillä sitten on haluttu lähteä roiskimaan? Hmmm...hmmm...mitään erityisen ylevää sanottavaa ei aivan äkkiseltään mieleen kirmaa näitä kohtauksia kertaillessa, vaan melkeinpä tahtoisi aivan toisensuuntaisia mietteitä tilitellä. Muotoillaan vaikkapa siten, että alkupuolelta löytyvä virveliviuhtominenkin tahtoo viestiä, ettei läheskään aina ole ollut halua napapiirin yläpuolelle nousta. Näiden vitsien väsäilyyn ei oletettavasti aivan mahdottoman rankkaa aivoraadantaa ole vaadittu kuullusta päätellen. Voisi samalla veikkailla, että ne aivot on jo tekovaiheessa viskattu sinne narikkaan, joten katsomossa voi huoletta samaisen operaation suoritella. Muuten voi olla kohtalaisen kova koettelemus, sillä höpöttelystä tosiaan huokuu, että vähän kaikki on kelvannut, eikä mitään ideaa liian tyhmänä ole tahdottu tyrmäillä.
Tavallaan tähän kolmosluokan pöllöilyyn ja tohelointiin sopii se, että Reynolds korvataan vähän päättömästikin puhistelevalla halpajäljitelmällä. Hattu löytyy, auto samantapainen on ja viiksetkin nenän alle ovat ilmestyneet, mutta suunnilleen siihen Cledusin muovautuminen jääkin. Viesti kuitenkin on selkeä alusta lähtien, ettei tästä touhottajasta kovinkaan kaksista Konnaa olla kääräisemässä. Halpiskonnan hassuttelut ovat suunnilleen järjestään alekorista kaapattua tavaraa. Mitään riemukasta naurukimaraa niillä heitoilla ja huitaisuilla ei saada aikaan, vaikka kuinka yrittäisi hölmöilyihin hypätä mukaan. Aivan ilman Reynoldsia ei elokuvaa läpi viedä, vaan siellähän alkumuisteloissa se Burt tuttuun tapaansa naureskelee. Vanhojen kertailun lisäksi kaveri käy lyhyesti loppupuolella näyttäytymässä, mutta eipä tällä käväisyllä suurempaa lisäarvoa ole.
Ehkä osan Reedin tönköstä säheltelystä voisi selittää sillä, että hänen mukaan pyytäminen taisi olla viime hetken päätöksiä, koska alkuperäisenä ajatuksena oli hoitaa elokuva ilman kyseistä hahmoa. Suunnitelmissa oli sellainen pöhkö kuvio, että Jackie Gleason olisi hoitanut sekä Konnan että Koukun osat ja nimenä silloin olikin Smokey Is the Bandit Part 3. Ilmeisesti elokuva ehdittiin pitkälti tässä muodossa kuvaamaankin, mutta yleisö ei lainkaan innostunut Justicen tuplahenkilöllisyydestä ja niinpä niin uusintakuvaukset käyntiin. Näin jälkikäteen mietiskellessä alkuperäinen suunnitelma voisi olla ihan mielenkiintoista nähtävää. Etenkin, kun ei se Cledusin tyhmäily erityisen huvittavaa onnistu olemaan.
Justicea esittävä Gleason onkin pääporukasta se, joka parhaiten tästä sekoilu-urakasta selviää. Soipahan sinnikkäälle sheriffille alkupuolella oma laulunsakin ja epäilemättä hän toivottomilla takaa-ajoillaan sellaisen ansaitseekin. Viimeiseen kelmijahtiinsa Justice lähtee samalla innolla, etenkin olettaessaan, että pääsisi viimein makselemaan vanhoja velkoja aidolle Konnalle. Toistuvat toheloinnit ja jonnekin horisonttiin karkaava mainoskyltti saavat toki Justicenkin pohtimaan, että aivanko toivoton tämä kalaralli lie. Näinkö mollivoittoisesti viimeinen suuri kaahauskin joudutaan lopettelemaan? No, hetkelliseksi aallonpohjaksi sellaiset aatokset osoittautuvat. Kaasua uudelleen pohjaan ja kohti mainetta, kunniaa ja mahtavaa rahapalkkiota!
Hutiloiva henki näkyy kyllä hahmokokoelmassakin, sillä vähän kaikenlaista seikkailijaa kuviin heitellään välillä vailla sen suurempaa ajatusta. Välillä ilmestyy joukko kaaputyyppejä riehumaan ja muutenkin paikoin tuntuu, että näkemys on ollut: mitä äänekkäämpi = sitä hauskempi. Sehän on selvää, ettei tämä noin huumorimielessä aivan putkeen mene, vaan karsia olisi saanut älyttömyyden ja toisenkin. Enokset on selvästi haluttu tuoda mukaan toimintaan kahta aiempaa näkyvämmin. Siinähän johdattelevat idioottikaksikkoa harhaan, mutta jokseenkin väsähtänyttä sekin puuhastelu on. Cledusin kyytiin hyppäävä Dusty on vallan mielikuvitukseton toisto edellisten osien Sally Fieldin hahmosta. Tosin vieläpä siten, että kaikenlainen riemu tuntuu puuttuvan. Camp tuntuu olevan täysin hukassa yrittäessään hihkua ja kun menee tokaisemaan, että onneksi lähdin matkaasi, niin reaktio on suuntaan joopa-joo... Toisella puoliskolla saadaankin käänteen ja toisen kautta rasittavien hahmojen kokoontumisajot vauhtiin. Samaahan edellisessä osassakin harrasteltiin, mutta eipä se seikka asiasta lainkaan hauskempaa tee.
Jos selkeitä plussia toiseen osaan vertaillessa haluaa etsiä ja löytää, niin sellaiseksi kelpaa tietenkin, että vauhtia ja toimintaa on selvästi enemmän. Myös kestosta on nipsaistu edelliseen verrattuna yli kymmenen minuuttia, mikä tekee tästä kolmikon selvästi lyhykäisimmän kaasuttelun, eikä se lainkaan huono homma ole. Hurlumhei-sekoilu ei aivan innostavinta seurailtavaa ole, mutta jos muistelee toisen osan tylsää jumittelua ja ankeaakin henkeä, niin vaikea näistä on voittaja arpoa. Sen uskaltaa turvallisesti julistaa, ettei kumpaisellakaan ole mitään asiaa samaan sarjaan kamppailemaan ensimmäisen elokuvan kanssa. Kaikki näistä jossakin määrin sairastelevat irrallisen sekamelskan oireyhtymää, mutta kolmannen kohdalla tauti on edennyt jo melkoisen pitkälle, eikä selvästikään ole jaksettu mitään mittavampia kuvioita rakennella. Kunhan jotakin heitellään minuutteja täyttelemään, eikä tosiaan niin väliä, onko idea jostakin hylättyjen sketsien romukopasta revitty.
Toiminnanpuutteesta tätä repäisyä ei siis tee mieli syytellä. Minuutteja toki joutavuuksiin tuhlaillaan, mutta pääsääntöisesti vauhdikkaisiin turhuuksiin. Jo muuttokuorman kanssa kaahailu on varsin pompukasta ja lennokkaammaksi kyyti käy, kun haasteeseen tartutaan. Maitoautonkin läpi voidaan tuosta vain loikata ja seuraavassa hetkessä höykytyksessä pahasti romuttunut auto onkin taianomaisesti kuin juuri kaupasta haettu. Kätevää, eiköstä vain... Hulivilisemmäksi menee, kunhan valekonna kyytiin ehtii ja alkaa lassoilla mainosvonkaletta toisten katolta parempaan talteen. Vaikka sitten ihan huvin ja yleisen typeryyden vuoksi. Justicen menopeli tietysti asteittain romuttuu reissun edetessä, eikä se mikään ihmekään, koska kaikenlaisissa hiekkaesteissäkin sitä pyöritään, eikä monikaan ole halukas jarrua painelemaan.
Kunhan takaa-ajo saadaan käyntiin, niin mittavat taukohetket alkavat olla mennyttä elämää ja ihan hyvä niin. Voltteja ja muita ilmavia suorituksia matkalle mahtuu, mutta noin yleisesti ottaen homman henki on, että määrä menee näyttävyyden edelle. Useinhan harrastellaan pikkunäppärää pyörähtelyä tai muuta tarkoituksetonta revittelyä, jolla ei autostunttien kärkikerhoa edes lähennellä. Nelipyöräinen kaahailu ei tässä tapauksessa riitä, vaan vauhdikkaat konnailut pitää siirtää hetkeksi vesille. Loppuhuipennuksena toimikoon lavastettu taistelutanner lukuisine räjähdyksineen, eli vauhtia, ryminää, räiskettä, pauketta ja ties mitä remuamista kyllä riittää.
Jossakin toisessa yhteydessä vastaavasta toiminnallisemmasta menosta saattaisi helposti enemmänkin innostua, mutta tässä torveloinnissa se onkin jo selvästi hankalampaa. Tosiasiat on hyvä tunnustaa ja niiden joukkoon kuuluu, että Smokey and the Bandit Part 3 on lähes äärettömän typerä elokuva. Pitkälti varmaan ihan tahallisestikin näin, mutta eipä se rasittavimpia tuokioita viihteellisiksi muuntele. Edelliset pari ohjannut Hal Needham oli päätähtensä Reynoldsin kanssa samana vuonna väkertämässä elokuvaa Stroker Ace, mutta eipä heidän peräänsäkään oikein osaa haikailla, kun edellistä seikkailua muistelee. Needham toki palaili runsaat kymmenen vuotta myöhemmin aiheeseen ohjaamalla televisiolle neljä uutta Konna-elokuvaa. Hiukkasen ristiriitainen tapaus tämä alkuperäisen elokuvasarjan kolmas tarjokas on. Toisaalta tekee mieli vauhdikkuutta kehaista, mutta rasittava typeröinti monin paikoin hakkaa hyvän hengen niin syvälle suohon, ettei oikein innosta ylistellä. Jos oikein tarkoituksella puupäistä pöllöilyä kaipailee, niin sitten ehdottomasti kiekkoa pyörimään. Satunnaisempaa vauhtiviihdettä etsiviä voisi taas neuvoa, että ensimmäisen voi hyvinkin hankkia ja näiden parin jatko-osan olemassaolon kokonaan unohdella.
Smokey and the Bandit Part 3 (1983) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti