Juhlatunnelmiin heti siirtyillään, sillä Mardi Gras vuosimallia 2001 on hyvässä vauhdissa ja neljä ystävää riehakkaana menossa mukana hyörii sekä pyörii. Autotie vie kuitenkin New Orleansin keskustasta hivenen syrjäisemmille seuduille. Kotivideokuvaus käy auton menopelin kiitäessä öisiä teitä. Äkkistoppia matkaohjelmaan lyhyellä aikataululla tarjoillaan, kun itsensä yön kuninkaaksi julistanut Declan (Jerry O'Connell) näkee keskellä tietä naisen seisomassa. Jarrua painellaan, mutta sittenpä tämä näky onkin jo tiessään. Lieköhän sillä jotakin tekemistä asian kanssa, että juurikin samoilla kohdilla sijaitsee sata vuotta asumattomana ollut kartano pahalla karmalla varustettuna?
Tilannettahan täytyy tietenkin tutkailla lähempää ja niinpä Declan kaverinsa öiseen autioon pihaan johdattelee. Samalla tyypin päässä napsahtaa ajatus kartanon ostamisesta ja tahtoopa heti tietää, minne sopisi shekkiä laittaa menemään. Aavemaisten tunnelmien vahvistamiseksi jostakin lähtee selittämättömästi musiikki soimaan ja onpa parvella ihmishahmojakin havaittavissa. Ehkei siis ainakaan hermoherkimpien unelmataloksi oikein kelpaisi. Declankaan ei aivan tuosta vain lähde päähänpistoaan toteuttamaan, vaan ajatus vaatii kypsyttelyä ja sopivaa tilaisuutta. Aivan heti näitä ei ole näköpiirissä, vaan joudutaan loikkaamaan kahdeksan vuotta ajassa eteenpäin.
Aaveet vaihdetaan ainakin hetkiseksi ravintolan vilinään. Kyseistä paikkaa pyörittävä Lena Simone (Lauren Stamile) saa tietää isoäitinsä Odetten (Faye Dunaway) kautta, että Manet Hallin kartano on pitkän ajan jälkeen viimeinkin löytänyt uuden omistajan. Muuttaja tietysti on Declan ja jostakin syystä Odette alkaa välittömästi kuvittelemaan kaikenlaisia mahdollisuuksia pohjoisemmasta saapuvan Declanin ja Lenan välille. 1+1+1 voisi olla vaikka mitä, kunhan oikein yhdistellään ja toivotaan kaikenlaista. No, ehkei kannata aivan asioiden edelle karkailla, sillä tämä pari ei ole vielä edes toisiaan nähnyt. Maissikakkua on toki hyvä käydä tervetuliaistoivotuksena uudelle asukkaalle toimittelemassa. Pikkuisen kummallista on se, että jostakin syystä Declan tuumii, että onkohan sittenkin tullut Lena aiemminkin nähtyä...
Ystäväpiirinsä kautta Lena saa tietynlaista tietoa Declanista, kuten vaikkapa, että tämä on kolmisen viikkoa sitten purkanut kihlauksensa, vieläpä vain pari päivää ennen suunniteltuja häitään. Lieköhän sitten poistunut entisistä ympyröistään sillat roihuten, sillä työpaikka on samalla jäänyt taakse ja ilmeisesti vähintään kourallinen ihmisiä, jotka eivät kovin tyytyväisiä tyypin ratkaisuihin ole. Toinen on vakaasti päättänyt, että on muutosten aika, eikä ole hänen juttunsa muutenkaan astella päällisin puolin järkevään avioliittoon, josta suuremmat tunteet kuitenkin uupuvat. Puuhaa pitkään tyhjillään olleen talon piirissä kyllä riittää, eli eipä tekeminen heti ole lopahtamassa.
Elely kummituskartanossa ei aivan täysin ilman outouksia suju, vaan esimerkiksi yksi huoneista on jostakin syystä kalustettu ja vieläpä näyttää siltä, että edellisestä asukkaasta on paljon vähemmän kuin vuosisata. Selittämättömiä ääniäkin kuuluu silloin tällöin ja ajan myötä Declanin kokemat tuntemukset vain vahvistuvat. Pian jo siirtyilläänkin varsin eläväisten näkyjen kautta menneisiin aikoihin 1800-luvun lopulle. Kaikesta päätellen taloon liittyy synkkää historiaa ja jokin sellainen mysteeri, joka edelleen odottaa oikeanlaisia käänteitä. Yli sadan vuoden taakse juontavat tapahtumat tuntuvat liittyvän keskenään kinastelevaankin veljeskaksikkoon, heidän äitiinsä ja talossa palvelijana toimivaan neitoon. Keitoksen osasina kiellettyä romanssia, mustasukkaisuutta, katkeruutta ja ahneutta. Näistä aineksistahan varsin katkera soppa saadaan, eikä monikaan sitä vapaaehtoisesti kurkustaan kulauttaisi, mutta Declanin kohtalona tuntuu olevan näiden tapahtumien eläminen uudelleen.
Näihin samoihin koukeroihin vähitellen Lenakin vedetään mukaan, vaikka hän tahtoisikin kovasti pyristellä vastaan. Ennustajanakin toimiva Odette ilmeisesti on jonkin verran perillä siitä, että Lenan ja Declanin polut ainakin hetken matkaa liittyvät ja kulkevat yhdessä, mutta onkohan se sittenkään hyvä juttu? Menneisyyden synkähkö tapahtumaketju vaikuttaisi olevan näissä ympäristöissä halukas itsensä toistamaan. Nähtäväksi jää, että voiko asialle mitään. Parastako jättää tämä kohtalon kortti kääntämättä ja suunnata muihin maisemiin? Yhtenä vaihtoehtona nimittäin on, että uusi kierros pelataan ja kumpainenkin uhreina haukataan...
Jo alkuminuuteilla sitä tietenkin miettii, että onkohan tämä nyt se Nora Roberts -elokuvien virallinen kurkkaus kauhuelokuvien tai vähintään yliluonnollisten jännitysnäytelmien maailmaan. Jälkimmäiseen tulkintani mukaan jämähdetään, sillä vaikka niitä haamunkaltaisia sekä muutakin mystistä mukana on, niin enpä usko, että tässä mitään erityisen pelottavaa on tavoiteltu. Tai jos onkin, niin sepä ei aivan putkeen mennyt. Vanha kartano ääntelyineen ja aavevieraineen ei ainakaan vähän hurjempaakin menoa nähneessä katsojassa onnistu kummoisiakaan säpsähdyksiä tai väristyksiä nostattelemaan.
Aivan omanlaisensa erikoinen epeli Midnight Bayou ei ole, vaan jos tahtoisi menneitä muistella, niin sieltäpä voisi nostella esiin elokuvan Tribute, johon yhteneväisyyksiä löytyy. Siinähän Brittany Murphyn esittämä nuori nainen muuttaa pitkään tyhjillä olleeseen vanhaan kartanoon ja päivä päivältä yhteys menneisiin vahvistuu. Robertsin teoksiin pohjaavalle elokuvalle tietysti tyypillisesti menneisyyden hirveydet tunkevat nykyhetkeen ratkottaviksi. Sanoisin kuitenkin, että Tribute pitää koipensa paremmin arkitodellisuudessa kiinni heittäen vaikeammin selitettävät seikat enemmän unimaailman ongelmaksi. Midnight Bayou taas marssittaa henget kainostelematta kuviin ja vieläpä niinkin vahvasti, että nämä voivat ottaa haltuunsa eläväisempiä hahmoja. Tämä taitaa siis olla vihoviimeinen Nora Roberts -elokuva suositeltavaksi jollekin, joka realistisempaa otetta kaipailee.
Haamumaailman ulkopuolella Midnight Bayou ei aivan ihmeellisyyksiä esittele, vaan samansuuntaista romantiikan ja jännityksen yhdistelyä kuin melko moni aiemmin nähty Roberts-elokuva. Mitenkään epätavallista ei ole se, että menneisyyttä enemmänkin kaivellaan. Lähinnä tässä seurassa olisi poikkeus, jos nykyisiä tapahtumia voimakkaammin painoteltaisiin. Yllätyksiä ei siis tässä mielessä pääse silmille syöksähtelemään. Valitettavaa taas on se, että yleisesti ottaen vähemmän vetävää kertomusta tässä ollaan tarinoimassa, eivätkä toismaailmalliset mausteet riittävästi potkua lisää.
Muistaakseni olen aiemminkin marissut näiden elokuvien yhteydessä, ettei juurikaan hyvällä hengellä päästä juhlistelemaan ja samaa parkua tässäkin ilmoille saa hyvällä syyllä päästää. Alkupuolellakaan ei niillä ilonpilkahduksilla juurikaan riemuita, mutta tunnin kohdilla lähdetään päättäväisin askelin harppomaan kohti tummempia tunnelmia. Mielialatiedotus lupailee siitä eteenpäin synkkiä pilviä ja ikävien ihmisten inhottavuusryöpsähdyksiä tihenevään tahtiin. Tympivän kaavamaista uhittelua sekä uhkailua sieltä tuleekin ja sitten vaihdellaan sanoista tekoihin. Näitä ankeita juonitteluja seuraillessa katse pariin otteeseen harhautuu ihmettelemään, että milloinkohan minuuttilaskuri päätepisteensä löytää ja näistä näytelmistä armahtelee. Viimeiset koukerot ovat sen verran hölmöä huttua, ettei niitä lainkaan tosissaan kykene ottamaan, mutta toisaalta samaan aikaan kovin puisevaa, joten tahattomat viihdearvotkin jäävät vähiin.
Sitäkin on tullut pohdiskeltua, että olenkohan vain liian herkkä, kun nämä Roberts-elokuvien loppupuolet tahtovat monesti jokseenkin vastenmielisinä näyttäytyä, mutta tuskinpa niinkään. Paljon pahempaa ja ilkeämpääkin tulee säännöllisesti tiirailtua ilman mainittavia kiemurteluja. Luultavasti kyse on ennemmin väkinäisen pahistelun, tympivän arvattavuuden ja yleisesti heikon jännitysrakentelun yhdistelmästä, joka ei juuri minkäänlaisia tuntemuksia tuottele. Siinä ei kädet täristen jännitysten huippuvuorilla seikkailla tai piinasta vapauttavia tunnelmia pääse kokemaan. Ennemmin yleensä käy niin, että aatokset ovat suuntaan: "Jaahas, vai niin ja olikohan se sitten siinä..."
Syistä näistäkin saa julistella, ettei oikeastaan yksikään kahdeksasta katsellusta Nora Roberts -elokuvasta ole sellainen, että suurempia uusintakatseluhaluja herättelisi. Kaikkihan ei toki kuonaa ole, mutta taso ei parhaimmillaankaan korkeuksiin pinkaise, vaan "ihan hyvä" edustaa sitä, minne loikka enimmillään kantaa. Näiden lisäksi menetteleviäkin löytyy, mutta keskinkertaisuuksia sekä sitäkin heikompaa antia edustavat tuotokset ovat valitettavasti vahvasti mukana. Jos pikaisesti tahtoisi nämä paremmuusjärjestykseen muistikuvien pohjalta raapaista, niin voisipa se summailu seuraavanlaiselta näyttää:
Montana Sky
Northern Lights
Tribute
Carolina Moon
Midnight Bayou
Angels Fall
High Noon
Blue Smoke
Nämä kahden niputukset menevät jotenkin näin: ihan hyvät, menettelevät, keskinkertaiset ja kehnot. Niinpä vain Ralph Hemeckerin pari tarjokasta tähän sarjaan muodostavat keskinkertaisuuksien kerhon. Kummallekin tahtoisin vähän maisemalisää livauttaa, mutta noin muuten laimeaa on meno näissä. Kärkikaksikko saa hieman enemmän kauniiden kuvien plussaa ensimmäisen esitellessä vihreitä tasankoja ja jälkimmäisen taas hehkutellessa pohjoisia näkymiä. Muutenkin näissä meno on suhteellisen sujuvaa. Seuraava parivaljakko tosiaan tarjoilee menettelevyyttä kertakatseluun. Jälkijoukot taas ovat sitä sarjaa, ettei tarvitse paljoakaan kehuja naputella. Viimeiseksi päätynyt Blue Smoke on lähinnä töksähtelevä ja luokaton räpellys.
Yksi elokuvaurakka siis jälleen takana, mutta eipä se nyt suuri saavutus ole, että vajaan puolen vuoden aikana katselee tällaisen laadultaan vaihtelevan lajitelman lyhyehköjä jännitysviritelmiä. Vuoden elokuvaelämysten joukkoon näistä ei oikein ole, ellei tahdo sitä nurjempaa puolta tarkastella. Laadukkaan jännitysviihteen taitajat löytyvät pääsääntöisesti muualta, eikä se sydänkään näissä nähdyn ruuturomantiikan ansiosta mahdottomasti innostu takomaan. Viimeisimpänä Robertsin kirjasta ruudulle on siirretty Carnal Innocence vuonna 2011, mutta lienee ymmärrettävää, ettei tässä sitä olla intoa puhkuen hankkimassa. Tuottajien joukosta löytyy Stephanie Germain ja kumppaneita, jotka näiden kahdeksan televisioelokuvankin taustalla ovat hääräilleet ja tässä vaiheessa tuntuu siltä, että heidän näyttönsä on ainakin hetkiseksi katsastettu ja monin paikoin toivottavaa jättäviksi todettu.
Mainittua tulikin jo, että Midnight Bayou pientä maisemalisää ansaitsisi ja kyllähän niissä rämeisemmissäkin näkymissä oma viehätyksensä on. Enemmänkin voisi istuskella siellä Odetten asumuksen lähistöllä vanhojen naavapeitteisten puiden alla tunnelmoimassa kuin tympivyyksiä seurailemassa. Moottoripyöräkyytiä toki on luvassa, mutta kuumemmat kipinöinnit jäävät Declanin sekä Lenan välillä kokematta, sillä aavemaiselle juonittelulle ja tragedialle tahdotaan enemmän tilaa antaa. Sepä taas ei mikään täysosuma ole. Kirousko päähahmojen kohtaloita armotta vaanii, kysellä yritellään, mutta katsojaa ei jaksa kiinnostaa. Odette näkee uutta toivoa ympärillään, mutta nekin epäilemättä elähdyttävät tuntemukset jäävät ruudun toisella puolella kokematta. Kolmas huti hutkaistaan, kun ei saada edes kummituspöllöilystä mitään huvittavaa irti. Se onkin jo palon paikka, eikä näillä eväillä kovin pitkälle jatkoon mennä.
Midnight Bayou (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti