The Last Shot (Viimeinen otos)

Väsyneen mielen toiveena eräälle illalle oli, että tulkoon hömppä ja hömppä sitten tuli tällaisen kepeän komedian muodossa. Tunnustanpa kyseisen huvittelun aiemminkin nähneeni, mutta niinkin kauan sitten, että monilta kohdin on jo päässyt unohtumaan. Sopivan napakka kesto, kourallinen hyviä näyttelijöitä ja siihen vielä päälle elokuvamaailmaa sekä ammattirikollisuutta yhdistelevä jossakin määrin tosipohjainenkin tarina tuottanee ihan kelvollisen viihdetuokion. Tai näin ainakin muistikuvien pohjalta sopii arvailla.

Hieman pitää taas kelailla aikalaskuria taaksepäin, sillä tarina vie kolmisen vuosikymmentä menneisyyteen. Joulukuu 1985 on menossa, mutta ei erityisen hilpeissä talvisen juhlan merkeissä. Ilta vaikuttaa enemmän syksyiseltä pimeine katuineen ja sateineen. Erityisen jouluisiin tunnelmiin ei vie sekään, että pari heppua melkoisen armottomaan tyyliin teloitellaan katukiveykselle. Samalla tämä avauskohtaus tahtoo viestitellä, ettei The Last Shot pyri katsojaansa aivan kilteimmällä menolla viihdyttämään. Seuraavat hetket taas ovat kertovinaan, että huumorin sävykin paikoin tummempana tuikkii, eli jos näitä vierastaa, niin voinee katselunsa heti seisautella, sillä tyylilaji samansuuntaisena myöhemmissä vaiheissakin pidetään.

Seuraavaksi tiet vievät eteläisemmille seuduille ja parikin osavaltiota tässä siirtymässä loikataan yli. Teksasissa eräältä onnettomalta ollaan kovin käsin saatavia kiskomassa. Kaltoinkohtelun uhri kuitenkin sattuu olemaan FBI:n peiteagentti Joe Devine (Alec Baldwin). Työkaverit kameran takana arvuuttelevat, että mitenköhän pitkälle Joe tahtoo mennä tuomiot rötöstelijöille varmistellakseen. Eräs ehdotus kuuluu, että jos Joelta vaikka sormi nipsaistaisiin pois, niin eiköhän sitten mittavampikin vankilareissu olisi selviö. Eipä siis muuta kuin naps vain, jonka seurauksena leikkuriheput lähtevät "lomilleen" ja Joe pikkuisen paikkailtuna kotiutuu hetkeksi.

Kotona eivät mitkään ilouutiset odottele, vaan saapa Joe kuulla, että rakas lemmikkikoira on henkensä heittänyt tekemällä poreallasitsemurhan. Vaikea sitä on uskoa, mutta näin on päässyt käymään. Varsin yksinäiseen hautajaistilaisuuteen saapuu pomokin (Ray Liotta) käväisemään ja Joe käyttää mahdollisuuden hyödykseen pyytääkseen siirtoa mielekkäämpiin ympyröihin. Jack on ollut varajohtajana useammankin vuoden, muttei tahdo kaverinsa toiveita toteutella. Siirto Houstonista pois kyllä järjestyy, mutta määränpää olisikin Rhode Island. Sekään ei Joen korviin kovin kaksiselta kuulosta, mitä tulee uraa noususuuntaan potkiviin juttuihin. Kolmisen kuukautta myöhemmin tuttu porukka kuitenkin niillä kulmilla pakettiautossa peitetoimintaa harrastelee.

Paikallisilla gangstereilla on hämäriä yhteyksiä kuljetusalan liittoon, ja siltä pohjalta voisi yrittää lähteä näitä kavereita narauttelemaan. Vähän vaikeamman kautta summailtuna yksi ja yksi tarkoittaa, että voisi tempaista tuulesta olemattoman elokuvaprojektin ja sotkea kuorma-autoliikenteen kautta pahat pojat näihin ympyröihin mukaan. Sitten vain kalteriovia kiinni. No, tämä homma ei lähtökohtaisestikaan ole yksinkertaista, puhumattakaan varmuudesta onnistumisen suhteen. Joe saa kuitenkin seliteltyä asiat parhain päin johtoportaalle. Hiukkasen se vaatii perehdyttämistä, mutta toimivaltuudet ja kohtalainen budjettikin tähän peliin varsin vauhdikkaasti irtoaa.

Luonnollisesti Joe naamioituu tällä kerralla tuottajaksi, jolta löytyy miljoonabudjetti taskusta, mutta sopiva käsikirjoitus puuttuu. Rhode Island on ehkä väärä paikka kysellä sellaisia ja elokuva-alan ammattilaisia. Pieni työmatka on siis edessä, kun Joe Hollywoodiin hipsaisee. Siinä vaiheessa onkin otollinen hetki esitellä Steven (Matthew Broderick) ja tämän naisystävä Valerie (Calista Flockhart), jotka ovat elokuvakaupungin unelmia jahtailleet jo jonkin aikaa, mutta arkielämä kuitenkin aivan toista tarjoaa. Kennelin naapurissa haukunta ja räksytys alkaa hermoja jäytää siinä määrin, että Valeriella alkaa olla pinna jo aivan lopussa ja elämän suuntaa kovasti kyseenalaistetaan. Steven jaksaa kuitenkin pitää optimistisempaa katsontakantaa yllä, mutta voinee todeta, ettei ohjaajan ja kirjoittajan urasta haaveilevalla kaverillakaan kaikki ihan putkeen ole mennyt, kun oikeasti työnkuva on lipunmyyntihomma elokuvateatterissa...

"I'm gonna go home, Steven. That's right. I'm serious. Because of you, I'm gonna get gangbanged, Steven. Gangbanged in Woodland Hills." 

"A lot of great actresses started out in porn."

Hauva-asioiden jälkiselvittelyissä erinäiset polut kohtaavat ja taitaapa Joe ajatella, että siinäpä on pää pilvissä haihatteleva höynäytettävä juurikin tämän kulissioperaation kärkeen. Steven on aikoinaan sydänverellään raapustellut tarinan syöpään kuolevasta sisarestaan ja nyt sattumalta tavattu elokuvatuottaja suorastaan tuputtaa miljoonan rahoitusta ja täydellisiä vapauksia tarinan toteuttamiseksi. Nyt päästään viimein sitä unelmaa työstämään ja lähipiirikin kovasti innostuu. Joella ei suuriakaan vaikeuksia ole tätä sirkusta pyöräyttää käyntiin, vaan se tuntuu etenevän omalla painollaan siltä puolen. Tarvitseekin lähinnä panostaa pahojen poikien houkuttelemiseen ja omille pomoille raportoimiseen...

Tekstin alussa mainitsinkin, että tämäkin hiukkasen hassu operaatio löytää innoituksensa todellisista tapahtumista. Vaikka kuvio ei välttämättä mikään ihan jokapäiväisin ole, niin eipä silti vielä liikuta niissä korkeuksissa, että todellisuus olisi sepitettyä ihmeellisempää. Onhan niitä aikojen saatossa nähty kaikenlaisia peiteoperaatioita. Tässähän eniten huvittaa se, että on tavallaan lähdetty varsin rohkein mielin liikkeelle, sillä epäonnistumisen sattuessa ainakin olisi ollut luvassa isompaa ja näkyvämpää säröä vähintään julkisuuskuvaan. No, elokuvaversiossa jonkinlaisia kelvollisia tuloksiakin saavutetaan, vaikkakin sitten parin mutkan ja sotkuisen sekaannuksen kautta. Jos joku on kiinnostunut siitä, miten oikean elämän agenteilta nämä koitokset hoituivat, niin kotimainenkin levyjulkaisu antaa mahdollisuuden kurkistaa kulissien taakse.

12-minuuttinen dokumentti lähtee taustoittamaan seikkoja siten, että vuonna 1989 FBI-agentti Garland Schweickhardt osallistui Dramex-nimiseen operaatioon, jossa oli aikomuksena houkutella pari pahaa-aavistamatonta elokuvantekijää mukaan. Arpa osui Gary Levyyn ja Dan Lewkiin, jotka olivat tuolloin tehneet yhdessä lyhytelokuvan The Good Life ja pari vuotta myöhemmin elokuvan Raw Tunes. Ensimmäinen oli myös huomiota kerännyt ja jälkimmäinen päätyi Sundanceenkin. He olivat aikoinaan tavanneet opintojen yhteydessä, alkaneet yhdessä kirjoittamaan ja siitä ystävystyneet. Jälkimmäisen projektin jälkeen odotukset paremmasta olivat alkaneet nousta ja sitten ilmaantuikin Garland kuvioihin. Tosin nimellä David Rutter, jolla oli olevinaan tuotantoyhtiö David Rutter Productions.

FBI suunnitteli 1980-luvun lopulla kuljetusliiton suojissa toimivien pahojen tyyppien käräyttämistä ja muitakin vaihtoehtoja oli pohdittu. Esimerkiksi kuljetusfirman perustaminen vaikutti vaivalloiselta ja samalla katsottiin, että kuvitteellinen elokuvaprojekti vaatisi vain tuottajan ja pari tyyppiä. Kyseessä olikin ensimmäinen FBI:n operaatio Yhdysvalloissa, jossa merkittävissä osissa toimi homman hengestä tietämättömiä ulkopuolisia. Garland tosin kertoo kaksikolle, että sitäkin pohdittiin, pitäisikö jutun todellinen juoni kavereille kertoa, mutta päädyttiin siihen, että se olisi onnistumisen kannalta riskialtista. Garland oli ollut puoli vuotta elokuvakurssilla, ja katsoi sen tuoneen mukanaan kykyä toimia tuottajan roolissa uskottavasti.

Rutter halusi kaksikolta käsikirjoituksen vauhdikkaasti ja uuden idean työstäminen valmiiksi olisi kestänyt liian pitkään. Niinpä katse kääntyi jo viimeisteltyyn aiempaan työhön. Se taas sattuikin sijoittumaan keskikesäiseen Arizonaan ja vieläpä osittain intiaanireservaatteihin. Kuvauspaikka piti tietysti saada vaihdettua niille seuduille, jonne operaatio oli kartoitettu. David tarjosi selityksinä rahoittajien halukkuutta tarkkailla tiiviisti tilannetta ja sitä, että saisi luvat järjestymään helpommin. 5-6 viikossa piti saada juttu liikkeelle. Gary ja Dan alkoivat toki epäilemään, että oli pakko olla jokin muu syy, miksi niin nopeasti ja juuri New Englandiin. Gary kertoo, että he kävivätkin kartoittamassa mahdollisia kuvauspaikkoja ehdotetuilta alueilta, mutta se oli lähinnä surkuhupaisaa hommaa. Tapahtuma-aikakin vaihtui talveen, eli kaikki kääntyi vähän tillintallin. Vähitellen heräilivät arvailut hämärän rahoituksen osuudesta ja Rutterin taloudellisista vaikeuksista. Garland vakuuttelee, että tekijät eivät olleet oikeassa vaarassa ja että varmuuden vuoksi näyttelijättäriä suojeltiin mafiahepuilta. Oikeastihan ei päästy edes ensimmäiseen kuvauspäivään. Näyttelijät ja tekijäryhmä kuitenkin ehdittiin haalia kasaan, mutta piuhat nypättiin irti noin viikkoa ennen kuvauspuuhien alkua. Garland vain ilmoitti, että rahoitus peruuntui ja alkoi hoputtaa elokuvaväkeä poistumaan seudulta.

Garland summailee asian siten, että pikainen pysähdys oli lähinnä rahakysymys ja lisäksi olisi ollut kaikille nolompaa, jos juttua olisi venytetty pidemmälle. Kolmisen vuotta myöhemmin Gary ja Dan saivat uutisten kautta tietää epäonnistuneen projektinsa todellisen tarkoituksen. Sitä ei aivan kiukuitta nielaistukaan, mutta runsaat kymmenen vuotta myöhemmin osaavat kuitenkin nauraa asioille ja saatiinhan niitä pahiksiakin yhdessä nalkkiin. Dokumentti on kuvattu tämän elokuvan yhteydessä ja siinä vaiheessa Dan jatkoi edelleen kirjoittajana, mutta Gary oli siirtynyt rakennusalalle. IMDB tiedottelee, että kumpaisellakin oli pieni osa kameran edessä ja molemmat tuottajiksikin kirjailtiin tähän operaatiosta kertovaan komediaan. Jos herrojen filmografioita lisää lunttailee, niin Levyn kohdalla The Last Shot on jäänyt viimeiseksi merkinnäksi. Lewkille taas on kertynyt yksi näyttäytyminen myöhemmin televisiosarjassa, mutta enempää ei ole tulossa, sillä Lewk kuoli vuoden 2010 kesäkuussa.

Jos tahtoisi tarkemmin totta ja tarua vertailla, niin tämä lyhykäinen dokumentti ei anna siihen kovin hyviä valmiuksia. Elokuvaan on tehty myös kommenttiraita, joten sieltä voinee lisää tiedonjyviä yrittää kaivella, mutta itse en sille tielle tässä kirjoituksessa lähde. Näillä vaatimattomammilla eväillä yleisesti voinee todeta, ettei sepitetyissä osuuksissa hillittömään liioitteluun ole tarvinnut hypätä, vaikkakin muutoksiakin matkalle mahtuu. Näkyvimpänä ehkä elokuvan lopetus, joka poikkeaa kohtalaisesti siitä, miten dokumentissa kertoillaan asioiden edenneen. Onhan se ymmärrettävää, ettei katsomoissa varmaan sellainen töksähdys olisi hirveästi huvittanut, mutta käsikirjoitettu versiokaan ei kovin luontevalta vaikuta. On jotenkin vaikea uskoa, että Baldwinin esittämä Devine olisi kokeneena agenttina niinkin nopeasti asiasta innostunut tai höynäytettäviensä unelmista alkanut välittämään, että täysin harkitsematta ja ase kädessä sekoilisi menemään. Väittäisinpä, ettei tämä koukero mene oikein missään mielessä putkeen. Siksipä siis kirjailenkin viimeiset minuutit ennemmin lässähdykseksi kuin minkäänlaiseksi huipennukseksi. Vähän tietysti hymistellään, mutta samapa se.

Baldwinin hahmo jää hiukkasen etäiseksi, eikä vakuuta agenttina tai tuottajanakaan. Garlandia muutaman minuutin dokumentista katselleena tahtoisi arvailla, että elokuvaversiosta on tahdottu hieman hassumpaa ja irrottelevampaa veikkosta tehdä, mutta yhdistelmä ei parhaalla tavalla toimi. Hommaan höynäytetty Steven taas pitää päänsä pahemmin pilvissä kuin todellisen elämän vastineensa. Kellot eivät ala kaverilla kilkattelemaan, vaikka epäilyttäviä juttuja ilmenee ja epämiellyttäviä päätöksiä heitetään silmille aiemmista lupauksista huolimatta. No, Broderick omaa eräänlaisen sympaattisen hepun auran, mikä tässä hiukkasen epäkiitollisessa tilanteessa eduksi toimii. Tarkoituksena ei ole väittää, etteikö näiden tyyppien törmäilyistä hassuja hetkiä saataisi, vaan löytyyhän niitä ja ihan mukavasti 90-minuuttiseen komediaan vitsejä on kehitelty. Keitos kokonaisuudessaan ei vain mikään sujuvasti rullaava epeli ole, vaan hahmot ja erilaiset käänteet hieman irtonaisina sopassa kelluvat.

"After my nomination, I just... freaked out. Turned everything down that they sent. Then I had a late-term abortion, went into deep depression, got really into coke, moved to Florida for a year and made a bunch of B-movies for my Eurotrash boyfriend, who wrote and directed and made sure I got my tits out in every other scene. The truth is, I was blackballed in Hollywood, because the great Jed Walker claimed that the baby was his, that I had murdered his baby in the fifth month, which, if you had seen it, it clearly was not."

Aiemmin tuli varoiteltuakin, ettei huumori mitään erityisen kilttiä linjaa edusta. Mainitut herrat juttuineen edustavat vähemmän karskia höpöttelyä, kun taas tuottajaa esittävä Joan Cusack ja kuvitteellisen elokuvan tähteä esittävä Toni Collette pääsevät vapaammin räävittömyyksillä revittelemään. Epäilemättä hieman rivoiksikin yltyvillä jutuilla ja Emilyn (Collette) tempauksilla on osuutta siihen, että ikäsuositukseksi on Yhdysvaltojen puolella lätkäisty R. Alastomuus nyt on melkoisen olematonta ja väkivallankin suhteen kohtalaisen hillittynä paukuttelut ja muut mukiloinnit pidetään. Kielenkäytön karkeus pääsyynä taitaakin olla siihen, ettei tätä ihan pienimpien korville ole tarkoitettu.

"Can you help me find a script?" 

"This is Hollywood. Just go outside and ask anyone you see to give you a script. A gardener, a cripple, a child molester. They've all got 'em."

Tietysti tarina tarjoaa tilaisuuden vähän hupailla elokuvakaupungin ihmeellisyyksillä ja yleisemminkin elokuvamaailman älyttömyyksillä. Osumaprosentti ei näissäkään heitoissa lopulta miksikään kovin tarkaksi nouse, vaan huolettomia hutejakin hutkitaan. Aina ei näitä tuokioita oikein pysty kilttimieliseksi pilkaksi luonnehtimaan, vaan taitaapa kirjoittajien kynien kautta pienoista katkeruuttakin purkautua, kun päästään elokuvateollisuudelle vinoilemaan. Tilityksistä tylyimmät jätetään kuitenkin laukomatta, eikä missään vaiheessa mitään mielipahaakaan pääse syntymään. Turhahko uho naurettavine isotteluineen kuuluu toki näihin kuvioihin ja juttuihin.

"Here's the kicker. It's an election day. And he can't vote because he's got no head."

Hollywoodin kaduilta poimitaan kirjaimellisestikin päättömiä ideoita ja onhan se ihan huvittavaa seurailtavaa, miten Steven epätoivoisesti pähkäilee tilanteessaan. Hyvällä tahdollakaan ei tyypin päässä synny kuvaa, miten Colorado-joki näillä seuduin saataisiin virtailemaan, mahtava Grand Canyon lavastettaisiin lokkien ja jätekasojen joukkoon tai intiaanien pyhä luola väkerrettäisiin ahtaaseen tavaravarastoon. Nämä tällaiset toki saattavat olla kunnianhimoisempien pientuotantojen arkipulmia ja kyllähän ne katsomossa hymyä aiheuttavat, kun unelmoivalla ohjaajalla alkaa huumori loppumaan. Toiset vähäsen vihjailevat, että voisihan sitä sydänverellä tehtyä käsikirjoitusta ihan pikkuisen muutella ja rahallista kannustinta perään... Omasta lahjakkuudestaan tietoinen tähti taas yrittää pompotella aloittelijoita miten tahtoo ja muutakin hässäkkää kyllä olisi tarjolla, eli jos tällaiset taistot ja toheloinnit sattuvat hykerryttämään, niin katseluun vain.

Valitettavasti The Last Shot ei saa potentiaalistaan niin hyvin hassutuksia irti kuin voisi toivoa. Vaisuhko ja vähemmän istuva lopetus vielä laimentaa makua osaltaan, mutta eihän tässä muutenkaan riemastuttavien neronleimausten kanssa olla tekemisissä. Jos blogissa käsiteltyjä elokuvia elokuvissa -elokuvia muistelen, niin Woody Allenin Hollywood Ending on ainakin pykälää viihdyttävämpi tapaus, vaikkakin sekin väsähtämään pääsee. Jos sekaan heitetään vaikkapa American Movie, niin kyllähän se tästä valikoimasta voiton vie. Siinä se tekemisen palo vie aidosti mukanaan ja unelmien vuoristorata tarjoaa kaikenlaisia elämyksiä. Hetkellisiä huippuja ja sitten taas surkuhupaisaa tunarointia. Joka tapauksessa siinä missä The Last Shot on hymähdyttelevää pikkukivaa enimmiltä osiltaan, niin American Movie sympaattisine reppanoineen säheltelee pelkissä muistikuvissakin niinkin reippaasti, että alkaa naurattaa parhaita hetkiä muistellessa. Niin, ja siinä sivussa se onnistuu olemaan draamanakin koskettavampi kuin kumpikaan muista mainituista. Onhan elokuvamaailmasta tehty paljon muitakin hyviä (ja toki huonojakin) elokuvia, mutta näitä on tullut täälläkin kertailtua, joten siksipä tällainen poiminta. Kaikkiaan The Last Shot ei välttämättä useampaa uusintaa ansaitsisi, mutta omalla kohdalla se on helppo ja kiva kerrattava, joka osiltaan jaksaa siinä määrin innostaa, että 90 minuuttia on muutamaan kertaan tuntunut sopivalta hukattavalta.

"While we love the emotional journey that Charlotte takes in this script, we feel there are things that could make this story more accessible to a general audience. Number one; a high-speed motorcycle chase."

The Last Shot (2004) (IMDB)