Eräänlaisilla enneunilla taidetaan aloitella, mutta toistaiseksi ahdistava pakomatka päättyy nopeasti ja Eric Desmond (Dylan Walsh) saa huokaista helpotuksesta ja jatkaa lämpimän peiton alla pötköttelyä. Kylmien kyytien aika ei aivan vielä ole. Aamulla pitää kuitenkin töihin venyä ja Ericin kohdalla se tarkoittaa Alaskan maisemia halkovien öljyputkien kunnon tarkkailua ja raportointia. Ilmateitse yleissilmäys syntyy ja paikoin pitää laskeutua tarkempia havaintoja suorittamaan. Työnantajana tietysti on seuduilla operoiva öljy-yhtiö ja työparina naisystävä Anne (Rya Kihlstedt). Anne ehdotteleekin, että jospa velvollisuudet sikseen ja otettaisiin vähän vapaa-aikaa, mutta tunnollinen Eric lähtee hommiaan hoitelemaan ja siinä samalla alustavasti sotkee itsensä eräiden surkeiden sattumusten sarjaan.
Pientä vuotoa on eräällä tarkistuspisteellä havaittavissa, ja osoittaapa tämä reissu, että tehtävää toisenlaistakin saattaa vastaan tulla. Eric onkin samalla jonkinlainen ympäristön yleismies, kun hän kumppaninsa kanssa lähtee auttelemaan jalastaan ansaan kiinni jäänyttä susihukkasta. Toista täytyy tietysti ennen vähän nukutella kuin kannattaa läheisempää tuttavuutta tehdä. Hoitotoimenpiteen ja yleistilan arvioinnin jälkeen kaksikko uskaltaa päästä potilaan matkoilleen. Tämä episodi tarkoittaa tietenkin sitä, että seuduilla näillä liikkuu metsästäjiä, joille lait ovat vain joutavaa sanahelinää ja syrjäisissä metsissä oman luvan oikeutus vallitsee. Eric on sitä mieltä, että ansoittaja luultavasti luuhailee edelleen lähistöllä, joten silmät ja korvat sopii tarkkoina pitää.
Erityisen yllättävää ei ole, että kolmen kovapintaisen ja karkeankin salametsästäjän porukka löytyy hetkistä myöhemmin. Joukkoa johtaa Ben Corbett (Rutger Hauer), joka ei kavereineen lainkaan arastele tai yritä selitellä tekosiaan, mistään katumuksesta puhumattakaan. Asenne on ennemmin se, että tehdään niin kuin oma mieli käskee, eikä paljoakaan muiden ohjeistuksia kuunnella. Yksi porukasta on muita innokkaampi uhmakkaasti kivääriään kohottelemaan ja puolihuolimattomasti kysäisee pomoltaan, että sopisiko kiusankappale paukauttaa pois päiviltä. Järkeä kuitenkin kaivellaan sen verran, ettei selkkausta heti päästetä surmatyöksi karkaamaan. Eric vetäytyy vaarallisesta tilanteesta huikkaamalla perään, että sopii sitten olle viimeinen kerta näiden kolttosten kanssa.
Kaukana kaikesta voi siis hieman yleisiä sääntöjä venytellä ja se tuntuukin olevan toimintatapana muillakin, sillä lyhyen välimatkan päässä toinen kolmikko ammuskelee kaloja ja on muutenkin luvattomissa metsästyspuuhissa. Ben ja kumppanit seisahtuvat jututtamaan apajille tunkeutuneita tyyppejä. Muistuttelevat siitä, että kiintiö taitaa olla ylitetty, josta sanomista seuraa ja sitten jo kierrokset nousevatkin. Tunteet kuumenevat siinä määrin, että pian yksi onneton ottaa yläruumiillaan kopin Benin suuresta puukosta, mikä samalla tarkoittaa hänelle viimeistä mätkähdystä maahan. Siinä sitä ollaan Alaskan kovaa pintaa vasten kuolonkylmetystä keräämässä, mutta tilanne ei todellakaan ole ohi. Jälleen samainen liipasinherkkä heppu on ottamassa loputkin kaksi hengiltä, kun kerran on alkuun päästy. Ajankulukseen singahtelee skalpeeraamaan kuolleen ja sitten kiehahtaa Benilläkin. Kaikkea on tullut nähtyä, mutta ehkei sentään aleta puukoilla niitä päänahkoja nitkuttelemaan muistoesineiksi. Sellainen kompromissi keksitään, että pari järkyttynyttä jätetään rikki räiskityn autonsa kanssa oman onnensa nojaan rötöstelijöiden painellessa lähimpään pikkukaupunkiin.
Devil's Cauldron onkin näiden vähemmän mukavien miesten pysähdyspaikka. Sheriffin tiedustellessa Beniltä kuulumisia, tämä vain leppoisasti ohikulkuseisahduksesta höpöttelee, vaikka hetkeä aiemmin miestä murhattiin ja tukkakin lähti matkaan. Suunnitelmana on hajaannuttaa porukka hetkeksi, jospa sillä tavalla jäisivät kohut nousematta. Sheriffi taas tuumailee, että talvi on tulossa ja sen mukana ihmisten sisällä ilkeys jälleen kohottelee päätään. Jostakin kaukaa hätäkutsu napataan ja sheriffi tarvitsee apulaisikseen Ericin ja Annen. Kutsun lähettäjät löytyvät aiemmin mainitusta rikotusta autosta, mutta eivät hekään enää elävien kirjoissa ole. Sheriffi kiroilee, ettei vielä ollut edes kylmää ja nuotiotakin on poltettu, joten miten ihmeessä onnistuu itsensä kuoliaaksi palelluttamaan. Auton takaosasta löytyy ennen pitkää vähemmän luonnollisista syistä henkensä heittänyt kaveri. Jonkun ansiolistalle olisi tarjolla pari kuolemantuottamusta ja yksi tappo. Kappas vain, kun sopivasti löytyykin kannattoman saappaan jälki auton läheltä ja juurikin sellaisen vian omaavaa jalkinetta eräs Ben Corbett esitteli.
Lainvartija itse tuntuu olevan kovin nihkeä virkatehtäviään hoitamaan ja jotenkin puhelee Ericin itselleen apumieheksi. Tämä taas laittaa itsensä sen suuremmin vastustelematta vaaranpaikkaan lähtiessään pidätysavuksi. No, ehkä onni tässä kaikessa on siinä, että Ben on tilanteessa riisuttu kirjaimellisesti melkein kaikesta. Operaatio sujuu rauhallisesti ja Ben saadaan putkaan talteen korjailtua, mutta sepä ei vielä mitään onnistumista tarkoita. Tällä on paljon omanlaisiaan oikeuskäsityksiä omaavia kavereita ja sukulaisia lähistöllä. Tulenaraksi juttu alkaa mennä, kun erään kömmähdyksen kautta näille selviää, että kaveri on häkitetty. Ilmakyyti suurempaan kaupunkiin ei järjesty ihan heti, eikä sheriffin mielestä oikein voi pysyä näissä asemissa odottelemassa kovaotteista vapautusryhmittymää. Jälleen hän katsoo, että voi tempaista Ericin ja Annen mahdolliseen hengenvaaraankin tuuppautumalla keskellä yötä vankeineen näiden harmiksi. Kyseisestä yöstä ei mitään kauniiden unien täyttämää pötköttelyä ole luvassa, vaan synkkä käänne ja toinenkin seuraa. Niinpä päästään sinne ensimmäisten minuuttien ennustamalle pakomatkalle...
Arctic Blue asettelee lähtökohtansa kenties vähemmän omaperäisesti, eikä lähde niistä mitään mieltä vinksauttavia kuvioita tai yllätyksiä väkertelemään. Sehän ei sinänsä haittaa, onhan näitä nähty ja lisääkin katsellaan, kunhan vastaan otollisia tarjokkaita tulee. Harmistuksen aiheet enimmäkseen siltä suunnalta löytyvät, että sinänsä kelvolliset mahdollisuudet jätetään käyttämättä tai ainakaan niistä ei kovin tiukasti yritetä puristella jännitysviihdettä irti. Vähän sellaisin "no joo, meneehän tämä tässä"-tuntemuksin yhteentörmäyksiä ja vääntöjä seurailee, eli puhtaasti toiminnallisena jännityselokuvana tarkasteltuna Arctic Blue on monin paikoin lössö elämys, eikä sitä kaipailtua tuiminta tuijotusta saada kasvoille sitten millään.
Aiemmat muistot olivat tosiaan päässeet pikkuisen haalistumaan ja yllätyksenä tuli, että tyypit niinkin nopeasti ottavat varsin tylyt otteet käyttöönsä. Siihen nähden toiminta menee alkuvaiheen jälkeen lepsumpaan suuntaan ja jutun tiivistyessä kahdenkeskeiseksi nämä muut sankarit käyvät kuvissa silloin tällöin lähinnä haahuilemassa. Lopettelussa päästään toki taas kokeilemaan, että kuka mihinkin on valmis. Hauerkaan ei joukkion johtajana kylmintä kyytiä tarjoile, sillä häneltä on tullut silmäiltyä paljonkin häijympää pahistelua. Toisaalta eipä tässä kai ole tarkoituskaan piirtää Benistä mitään yltiöjulmaa ja tunteetonta tyyppiä, vaan ennemmin ilkeilyyn luontevasti taipuvaa hahmoa, joka kokee elämäntapansa joutuneen ahtaalle asioista ymmärtämättömien toimesta. Oman elintilan puolesta kamppaillessa sopii sitten mennä ääripään tekoihinkin tai jotenkin niin tämä soppa näyttäytyy. Häikäilemättömän hahmon nahkoihin Hauer on siis aiemminkin sujahtanut, mutta tässä koitoksessa heilutaan enemmän rutiinilla. Alkupuolella Benillä on aikaa tarinoida vähän taustoistaan ja myöhemminkin tahdotaan sanoa, että hänellä olisi ainakin puoliymmärrettäviä syitä valita ne synkähköt polkunsa, joiden varrelle ruumiita voidaan jättää.
Loppuselvittelyjä seuraillessa taidetaan tekijöiden puolelta toivoa, että pahojen setien väkivaltainen poistuminen kuvioista edes vähäsen katsomossa riipaisisi, mutta tällaisella pohjustuksella vaikutus on olematon. Siinä ei paljon auta, jos pikaisesti tokaistaan, ettei tyyppi ollut käytännössä paljoakaan pahaa muille tehnyt, jos nämä samaiset sankarit ovat varsin vastenmielisesti aiemmissa kohtauksissa hääräilleet. Lähinnä hetkellinen typertyneen huvittunut henkäys mielin läpi ujeltelee ja vetoomus joutavaksi höpöttelyksi kirjautuu. Rajalinjoja tahdotaan siis hiukkasen harmauttaa, mikä sinänsä on ihan kannatettava juttu. Toteutus vain ontuu ja sympatian pyytäminen vielä vähän aikaa sitten muiden henkiin avoimen halveksivasti ja vihamielisesti suhtautuneille kiväärimiehille on aivan liikaa toivottu. Rintamalinjojen rankempi puoli kylläkin tekemisillään enemmän kiinnostaa, sillä sankariosasto esiintyy vaisuna ja kohtalaisen ilmeettömänä, eli keskinkertaisuutta ollaan taputtelemassa puolin ja toisin. Kumpikin tavoillaan.
Jos anti tähän jäisi, niin kehujen lista olisi varsin suppea. Onneksi elokuvan keskimmäinen kolmannes nostaa sen ainakin omissa silmissä pari pykälää täysturhaa ja unohdettavaa tusinatemmellystä ylemmäs. Asian ydintä aletaan lähestyä, kun Ben hieman keppostelee ja menee tipauttamaan kohti vankeutta vievän koneen jonnekin korpeen. Asetelma kääntyilee kokeneen erämiehen eduksi, kun tilanne järjestellään siten, että Eric on pitkälti tämän taitojen varassa. Luonnonsuojeluun taipuvaiselle miehelle onkin luvassa pikainen ja selviytymishenkinenkin käytännöllinen kurssitus Alaskan armottomuudesta. Mitään erityisen perusteellista ja yksityiskohtaista perehdyttämistä arktiseen selviytymiseen ei ole toteutuslistalla, mutta pientä askarrusta päästään puurtamaan olosuhteiden mennessä ankarampaan suuntaan. Tuiskutus yltyy auringon karkaillessa pilvien taakse ja vastahakoinen parivaljakko joutuu yhteiseen nuotioon hönkimään. Eipä muuta kuin kuivaa klapia etsiskelemään ja liekkien leimuun tarinaa iskemään!
Siinä seikkailun sivussa Ben pääsee elementtiinsä ja lievää huumorivivahdettakin juttuihin ilmenee. Lisäksi kaveri heittäytyy melkein runolliseksi kertoillessaan villin armottomuuden karusta viehätyksestä. Pikaisten eräneuvojen ohessa on varsin luontevaa tunnelmoiden tarinoida seikkailusta, yksinäisyydestä ja vaikkapa jääkenttien kimalluksesta, joka joidenkin sielusia tavallista enemmän värähdyttelee. Välillä toki lohduttomuuksiakin sivuten pohditaan sitä, että tällainen syrjäinen pakopaikka saattaa harhaiseksi toiveeksi osoittautua, sillä maailman laidalla joutuu yksi ja toinenkin viimeinkin kohtaamaan sen, mitä on aikoinaan pakoon pinkaissut. Ehkei niitä sanoja ole houkuttelevimpaan muotoon naputeltu, mutta kaipa ainakin osa katsojista pystyy lyhyesti tähän makusteluun mukaan heittäytymään.
Jos kerran arktisen erämaaelelyn karuista ihanuuksista paasaillaan, niin lienee ihan hyvä idea kuvittaa näitä juttuja. Aivan Alaskaan saakka tekijät eivät ole seikkailleet, vaan Arctic Blue on pitkälti taltioitu hieman etelämmässä, eli Kanadan puolella Brittiläisessä Kolumbiassa. Väittäisinpä, että saavutetaanhan se maisemataika näinkin. Minua varten ei niitä pohjoisen lumisia havumetsiä tarvitse hirmuisesti lähteä ylimääräisellä kimalluksella koristelemaan, vaan kuvissa kaunistelemattakin helposti silmät ja sielu lepäävät. Aivan täyttä ihastusta ei Arctic Blue valitettavasti patikointipotentiaalistaan onnistu irrottelemaan visuaalisen ilmeen edustaessa enemmän hätäistä ja harkitsematonta räpsimistä kuin viimeisteltyä tyylittelyä. Kuka mistäkin tykkäilee, mutta itselle ei tästä yhtään erityisen värisyttävää kuvaa käteen jää. Valitettavasti käypi niinkin, että juuri kun ollaan saatu kiinni hyvistä jutuista, tuleekin jo aika alkaa valmistella rutiinimaisia loppuräiskintöjä. Hivenen töksähtäen laitetaan metsäosuus poikki, eivätkä ainakaan omalla kohdalla viimeiset kohtaukset onnistu enää kohottamaan innostusta samalle tasolle.
Nuorempana Arctic Blue tosiaan nihkeämmin maistui, eikä toimintasuosikkeja edes hätyytellyt, mutta uusinnan myötä pisteet hieman kohoilemaan pääsevät. Eipä sillä, että yht'äkkiä se mitään erityisen vauhdikasta ja villiä tykittelyä edustaisi, vaan lisääntynyt viehätys selittyy pitkälti sillä arktisella ulottuvuudella, joka tuo mukanaan lumiset kuvansa ja karut hahmonsa, jotka eivät nykyajan hömpötysten tai mukavuuksien perään ole vinkumassa. Pimeät kuukaudet ovat laskeutumassa ja niiden vanavedessä synkkiä ratkaisuja seuraamuksineen saadaan. Jos haluaa samansuuntaisissa syövereissä sekä maisemissa seikkailevaa, mutta tiukempaa jännitystä sekä kovempaa toimintaa sisältävää elokuvaviihdettä ihastella, niin suosittelisin mieluummin vaikkapa Charles Bronsonin ja Lee Marvinin tähdittämää teosta Death Hunt. Niissä paikoissa, joissa Arctic Blue lässähtelee tai jättää muuten vain turhan viileää vaikutelmaa, niin Death Hunt potkii huomattavasti paremmin kaivellessaan ihmisluonteiden ihmeellisyyksistä tuimempiakin tuntemuksia.
Onhan tässä pikkuisen tuoreemmassakin tekeleessä sellaista "rakas viholliseni"-henkeä havaittavissa, kun vaikkapa kokeneen (jää)ketun askelen harhaan hipsaistessa toinen osapuoli ei niin vain suostukaan luovuttamaan "kaveria" kalman kylmiin kouriin. Välillä taas neuvottelut aidosti ympäristön huomioon ottavasta elämästä päätellään kovakouraisemmin nyrkeillä, mikä myös sävyyn sopii. Jos viimeksi kommentoitu Orca tarjoilee satunnaisempia väläyksiä sekä kiinnostavia ajatuksia keskinkertaisessa kokonaisuudessa, niin samoin voisi tämän tylyjäkin tuntoja hapuilevan selviytymisseikkailun summailla. Alalajin ystäville varmaan välipalaksi kelpaa, mutta jos ensisijaisesti näyttävää sekä vimmaista toimintaa haikailee, niin muiden kiekkojen pariin suosiolla suuntailemaan.
Arctic Blue (1993) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti