Ensimmäinen jakso lähtee liikkeelle suoraan venesatamasta, jossa matkustajat hiljalleen paattiin kapuavat ja samalla tavaraa tarpeellista kyytiin lastaillaan. Tutulta vaikuttava perhekin kurvailee paikalle ja onhan lähtöön vielä ruhtinaalliset kymmenen minuuttia. Hyvästeihin ei paljoa jää aikaa tuhlailtavaksi, eikä Tomi (Paavo Westerberg) taida mitään pitkitettyjä niiskutuksia olla kaipaamassakaan. Kesäsuunnitelmiin kuuluu, että Tomi ja Roi lähtisivät pariksi viikoksi saareen serkkupoikien Jaskan ja Paulin kanssa. Isä siinä tuumailee, että eivätköhän kaverit pärjää ihan hyvin, sillä ovathan serkut selvästi vanhempaa ikäluokkaa. Merikyyti onkin piakkoin lähdössä, joten poika koirineen matkustajajoukon sekaan suuntaa.
Tomilta tosin on kaikessa matkatohinassa päässyt "unohtumaan" kertoa vanhemmilleen serkuilta saadusta sähkeestä, jossa tiedotellaan, ettei kumpikaan ole saarelle mökkeilemään saapumassa. Tomi on sitä mieltä, että koirakaverin kanssa pärjätään ihan kahdestaankin, joten mitäpä sitä suunnitelmia muuttelemaan. Vähän ennen ankkurien nostoa laiturilla isompien kantamusten kanssa kamppailee Rane (Miza Oinonen), jolle ilmeisesti pari tuttua poikaa vähän tylyjäkin terveisiä huutelee. Karilla (Ilmari Tuori) ja Mölsällä (Ville Kestilä) on selvästikin jotakin hampaankolossa kaivelemassa, mitä tulee Raneen, eikä näitä huuteluja lainkaan ujostella. Tomi kuitenkin ponnahtaa auttamaan toista matkatavaroiden kanssa. Näinhän sitä saadaan pikkuilkimyksiä esiteltyä jo viiden minuutin kohdilla, joten näinkin nopeasti saadaan kallisteltua sinne pelätylle kurssille ensimmäisen sarjan pöllöilyjä toistelemaan ja jäljittämään. Jee-jee, juuri tätä huttua sitä ensimmäisen seikkailun jälkeen kaipailikin...
Matkatovereihin tutustuminen ei ota sujuakseen, sillä Ranen isä Raski (Pekka Laiho) kaunistelematta tiedottelee Tomille, ettei saarelle mitään kaupunkilaisrakkeja kaivata. Ei neljällä jalalla kulkevia, eikä kahdellakaan askeltavia. Ennakkoluuloja ei hämärän peittoon jätetä ja siihen samaan sekoiluun on hyvä heittää kömpelösti verhoiltu tappouhkaus Roin suuntaan. Vähemmän aurinkoisissa tunnelmissa tämä venekyyti siis etenee. Aiemmin suutaan soittaneet pojat kertovat Tomille, että Raski pitää itseään suurenakin pomona. Siinä kolmikko vähän kuulumisia vaihtelee ja samalle saarelle matkataan. Kari ja Mölsä vähän naureskelevat, kun selviää, että Tomi saa viikkonsa viettää Raskin perheen naapurissa. Lohduttelevat kuitenkin, että Tomin uudet naapurit ovat kovinkin pitkälti omissa oloissaan pysyttelevää väkeä. Erään vastahakoisen heppasen saatteleminen kannelle osoittautuu haasteelliseksi hommaksi ja siitä seuranneen sähellyksen jälkitunnelmissa Raski suoraan sanoo Tomille tappavansa Roin. Vielä ei olla edes perillä ja naapurisopu alkaa olla pisteessä, jossa aikuinen mies uhkailee toistuvasti nuorta poikaa koirasurmalla.
Vene lipuu verkkaisesti satamaansa ja Tomilla olisi pari kilometriä käpsyteltävää. Uhkaava sade saa seuramiehet kaikkoamaan rinnalta, mutta kyllä Tomi yksinkin löytää määränpäänä olevan punaisen mökin. Harmittavasti avain on teillään ja Tomin ensimmäinen ajatus ongelman ratkaisemiseksi on viskaista kiveä ikkunaan. Harkintaa ehditään kuitenkin harrastelemaan ja hienovaraisemmin sisään pyrkimään. Tosin lopputulos kovasti samaan suuntaan menee. Paljoa ei kotiutumispuuhia ehdi harrastella, kun jo ilta vieraaksi saapuu. Ensimmäinen yö ei ihan mukavin ole, sillä pimeinä tunteina joku kutsumaton vieras pyrkii sisälle ja hieman myöhemmin kuuluu, miten vene poistuu rannasta. Kovasti tämä käänne muistuttelee ensimmäisen sarjan jaksosta Yölliset vieraat. Seuraavana päivänä Tomi pääsee toppuuttelemaan Ranen, Karin ja Mölsän välille kehkeytyvää tappelua, eikä sekaantumisesta tunnu kukaan tykkäävän. Ranekin julistelee, ettei todellakaan ala kenenkään kaveriksi. Vähän myöhemmin Tomille selkenee, että isän antama 500 markan matkakassa on jäänyt kotiin, mutta tomerasti hän Roille juttelee, että pärjätään sitä ilmankin pari viikkoa.
Toisen jakson alussa päästään heti takaisin asioiden ytimeen, eli louskuttamaan koirista ja niiden kurjista omistajista. Jonkinlaista vaivoin tukahdutettua vihaa sekä raivoa tihkuen Raski unelmoi Roin kuoliaaksi repimisestä. Tomi yrittää kekseliäästi todistella Roin tottelevaisuutta ja osoittaa, ettei se ole lainkaan vaarallinen hauva. Tämä episodi saa aikaan ainakin pienen kaveruuden kipinän Ranen ja Tomin välille. Rane alkaakin vierailemaan naapurimökissä ja kertoileepa samalla, että Tomin rohkeus on isäänkin omanlaisensa vaikutuksen onnistunut tekemään. Nurkissa öisin kummittelevat oliot ovat edelleen mysteeri, mutta Ranella on vahva epäilys näiden henkilöllisyydestä. Päästäänkin siis virittelemään vähäsen ansajekkuja yöllisille kujeilijoille. Rane kuitenkin tahtoo pitää tiukasta linjastaan kiinni ja yhteisiä puuhastellessa toistaa tokaisunsa kaverittomuudesta. Toki lupaa kuitenkin palailla vieraisille.
Yöllinen vaaniminen näyttää jäävän laihaksi, kunnes juuri ennen väsyn viemistä pari lakanoitua kaapujunioria kuviin hipsuttelee. Siinä saavat vierailijat niskaansa yllätystä ja Ranekin oikein liikuttuu tunnelmoimaan "vihamiesten" kokemalla pelolla. Öisin tosin tapahtuu paljon vakavampiakin juttuja ja pian päästäänkin selvittelemään, mikä on koitunut Raskin sian kuolemaksi. Siinä on kovia kokeneelta perheeltä jälleen tempaistu yksi matto jalkojen alta ja tästä toivottomuudesta toinen naapuri Tomille murheisin mielin jutteleekin. Raatelujäljet saavat syyttelevät sormet osoittamaan varsin arvattavaan suuntaan, eikä Tomikaan pysty lemmikkinsä syyttömyyttä takaamaan, sillä tekohetkinä se jossakin omilla teillään taivalsi. Siispä siis iso pala nousee yhden ja toisenkin kurkkuun.
Raski on muutenkin taloudellisesti kituuttelevan perheen varoja sijoittanut sikaan parikin tuhatta markkaa ja tämä vaikuttaa kovalta iskulta. Tomi kokee velvollisuudekseen lähteä sovittelemaan asiaa Raskin kanssa. Yhtään hän ei tiedä, miten Roin väitetyn verityön korvaisi, mutta yrittää pitää. Jälleen saadaan jutut käänneltyä tappamiseen, repimiseen, hautoihin ja vankilaan. No, Raski tuntuu kuitenkin olevan hengeltään murrettu ja valmis luovuttamaan. Tomi ehdottelee, että voisi korvata menetyksen töitä tekemällä, mutta Raski väsyneesti vinoillen tahtoo sanoa, ettei tältä taida löytyä mitään hyödyllisiä taitoja. Päähän kuitenkin pälkähtää mahdollisuus auttaa opinnoissa Ranea, joka on nuorella iällä vannonut vetäytyvänsä kaikenlaisten opetussuunnitelmien otteesta. Ensimmäisessä sarjassa tuli selväksi, että Tomin omatkin opiskelut vähän töksähdellen etenivät, mutta siitä huolimatta tämä ottaa homman vastaan. Rane ei kuitenkaan ole asiasta yhtään innostunut ja huutoa, riitaa sekä parkua järjestyykin isän ja pojan välille. Jälleen saadaan jakson loppuminuuteilla tunnelmat vietyä synkistelyn ja surun suuntaan.
Tarkemmat juoniselostukset stoppaillaan sarjan puoliväliin, jotta niitä yksityiskohtia hieman hämäräänkin jäisi. Ensimmäisen tapaan tämä seuraavana vuonna ilmestynyt jatko sisältää neljä jaksoa, mutta kellottelee pikkuisen kauemmas, eli mittaa löytyy noin 130 minuuttia. Nämä ilman suurempia tympääntymisen tuskasteluja tai muita ylivoimaisia rasittumisia menevät yhtenä pötkönäkin. Kävipä vain mielessä, että saarieväiden ollessa näinkin kevyttä tavaraa, voisi silti olla parempi idea annostella jaksot vähän löyhempään aikatauluun.
Ehkä turhankin hätäisesti on tässä tapauksessa lähdetty jatkoa Tomin ja Roin seikkailuille vääntämään, sillä monin paikoin tuntuu siltä, että edellisiä koitoksia kierrätetään häpeilemättä, mitä nyt vaihdetaan saaristotaustat taakse pyörimään. Kovinkaan suurella kuumotuksella idealamput eivät näissä käänteissä ole hehkuneet. Roin niskaan saadaan lisää kavaluuksia, välit ovat tulehtumaan päin paikallisten poikien kanssa ja lopussa alkaa kuvioihin tulla sen verran vakavampaakin "keppostelua", että pitää poliisiveneen vieraisilla käväistä. Nämä toistelut eivät niin paljoa haittaa kuin sen saman etäämmälle tuuppivan hengen tarkoituksellinen monistaminen jatkoonkin.
Pitäähän ne samat pahuudet sinne aurinkoiseen saaristoonkin tuoda, ettei vahingossakaan onnelliseksi pääsisi lipsahtelemaan. Ensimmäistä jaksoa ei tosiaan ehditä pitkälle pötkimään, kun jo tykitellään menemään uhitteluja ja katsomossa pohditaan, että kaipa joku piakkoin alkaa niitä haulikkojakin kaivelemaan, niin saadaan sitten heti kunnolla otetta vastenmielisyyksistä. Aiemman sarjan kohdalla ehti tosiaan ihmettelemään, että tässäkö on se, mihin pystytään, ja ilmeisesti runsaat pari tuntia sopii tekijöiden mielestä samaa uuvahtanutta ja tympivää tappo-, repimis- ja hakkausuhkailua huudella. No, eihän kokonaisuus näistä pelkästään koostu, mutta harmittavan tiuhaan tahtiin korville näitä tahdotaan kuulutella ja jossakin määrin ärsyyntymäänkin siinä ehtii. Etenkin pari ensimmäistä jaksoa tuntuvat näissä jutuissa kunnostautuvan ja siitä rapsahtaa rapsakasti miinuksia.
Raski poikineen raakkuu enemmän kuin kuulla tahtoisikaan ja usein tyypin tullessa kuviin höpöttelyt menevät tappamisen sekä repimisen suuntaan. Samainen sankari ottaakin melko pitkälti ensimmäisen sarjan mieltä vailla viilettäneen haulikkohepun paikan. Samanlaista jännittävää kohtaamistakin on luvassa ja lisäksi leppymisetkin tuttuun tapaan hoidetaan. Ongelma vain on, että on kovin vaikea aidosti herkistyä tyypin kiltemmistä sanoista enää siinä vaiheessa, kun tämä on monta kertaa aiemmin pienelle lapselle hekumoinut aiotuilla surmatöillä. Vähän tuossa tuli tykiteltyä puolimielisiä tappouhkailuja, ja oikeastaan vielä ennen kuin oli toiseen minuuttiakaan tutustunut, mutta hei, ihan hyvä tyyppi pohjimmiltaan, jolla on ollut vaikeaa. Jos jotakin onnistuneesti nirhataan, niin kyllä kyse sitten on siitä koskettavuudesta, joka ei valitettavasti sarjan aikana pääse missään välissä sydäntä lämmittelemään.
Edellisessä tarinassa Tomi oli selvemmin kiusatun asemassa ja sai sympatiat helpommin puolelleen, mutta jatkotarina tuo tyypistä uusia piirteitä esille ja muutenkin korostelee vähemmän kivoja ominaisuuksia. Jostakin syystä Westerberg tavallaan puolihuutaa tarpeettomasti monet vuorosanat, mikä alkaa korvia rasittelemaan. ON KAI SE SITTEN VARHAISMIEHEKKÄÄMPÄÄ, KUN JATKUVASTI KUULUVASTI HUUTELEE! Kun tähän lisätään tietynlainen pomotteleva sävy, niin se pikkuisen sitä pidettävyyttä pihistelee. Tomilla tuntuu myös kiehahtelevan aiempaa herkemmin. Toki voidaan muiden erimielisyyksiä erotuomaroida ja tappeluja toppuutella "kai kaikki kavereita olla voitaisiin"-lepyttelyin, mutta omakohtaisemmissa pulmissa syytökset alkavatkin lennellä herkemmin. Tuskinpa vähän yli kymmenvuotiaalta täydellistä johdonmukaisuutta voikaan vaatia, mutta onhan se hiukkasen huvittavaa, kun kaveri hermostuu toisen ilmoittaessa "lukuvuoden" päättymisestä. Siinä se turpiinveto nousee Tominkin ratkaisuvaihtoehtojen ykköseksi. Kaveria suoraan kasvoihin ja toisen maatessa maassa voikin väkivaltaisuuksiensa perään huikkailla avointa halveksuntaa. Mutta kuten tarina tahtoo elämän oppitunteja luennoida, niin veristen nenujen kautta se kaveruus vain vahvistuu, eli turpaanvetokin on ihan hyvä homma. Ainakin Tomin harrastelemana, muiden sopisi tietenkin muksimisista pidättäytyä. Niin, ja naapurin viatonta pässiä sopii myös käydä kiusimassa huvikseen, jos siltä tuntuu...
Sanotaan nyt, ettei turpiinvetohuutelu mahdottoman piukalle pipoa saa kiristymään. Välillä se melkein synnyttelee surkuhupaisaa naurahtelua, josta esimerkkinä vaikkapa "mee nyt pois Enska"-episodi. Tappelua ollaan jälleen kehittämässä ja yllyttämässä hiprakkaisia mukilointituokioon. Tietenkin isompi mies hakkaisi Roin (kovin suosittu ajatus tämä tuntuu olevan) ja pienemmät vekkulit voisivat pojan pahoinpidellä. Nämä humalaisen huuruiset sankartyöt tietenkin jorpakkoon pulahtelevat. Uholla, uhkailulla ja pehmokiroilulla varmaan nuoria poikia on aikoinaan yritetty miellyttää, eli kielenkäyttö voi olla läpi sarjan hieman karkeaa pienimpien korville. Vähän halpana keinona tällainen tympivä sanailu näyttäytyy, ja etenkin, kun sitä samaa jankkausta toistetaan, toistetaan ja toistetaan.
Vaikuttaa myös siltä, että iloiset ja kepeän höttöiset hetket alkavat nopeasti polttelemaan näpeissä ja niistä täytyy töksähdellen ja pikaisesti hankkiutua eroon. Leppoisa loikoilu sammalkalliolla vesistön kimaltaessa kauniisti vieressä ei saa pitkään jatkua, kun onkin jo aivan toisenlaisten tunnelmointien aika. Mikään leikki tai lenkkeily ei kovin pitkälle pääse venähtämään ennen kuin joku tulee muistuttelemaan, että irtokoirat ammutaan tai jotakin muuta vastaavaa. Mukavia saaristokuvia nähdään jonkin verran, muttei niistäkään tässä yhteydessä pysty suuremmin innostumaan. Sama ongelmahan vaivaa ensimmäistäkin sarjaa, jota katsellessa välillä tuntui siltä, että muutaman minuutin "kivailu" on pahimpia uhkia, ja joka pitää jollakin väkinäisellä pahistelulla laittaa pikaisesti poikki. Ehkä on tullut herkistyttyä liikaa sokeristen höttöjen seurauksena, mutta en itse osaa pitää kumpaakaan näistä sarjoista oikeastaan lainkaan lämminhenkisinä tai sydämellisinä. Ennemmin ne näyttäytyvät pikkuisen vihamielisinä ja sovitteluyrityksissään kömpelöinä ja hieman epäaitoinakin. Molempien tarjoamat tunne-elämykset jäävät, jos eivät nyt täysin jäätäviksi, niin varsin viileiksi kuitenkin.
Tiedä sitten, onkohan minulla sittenkin jäänyt jotakin jäytämään hampaankoloon liittyen näihin Roi-sarjoihin, sillä jäkäti-jäk-jäk-purkausta taas kovasti kirpoilee tylyjenkin tuhahtelujen muodossa. Sen voineekin ilman peittelyjä huikkailla, etten kummankaan suurempiin ystäviin lukeudu, mutta samalla myös sen, etteivät nämä mitään perheviihteen painajaisiakaan missään nimessä edusta. Onhan sitä tullut todistettua paljonkin rasittavampaa sekä vaivaannuttavaa menoa, mutta sepä ei vielä näitä mestarien kerhoon pelastele, että muuallakin kehnoillaan. Yksi syy nihkeään suhtautumiseen löytyy tosiaan siitä, että näissä kovin voimakkaasti ontohkot uhot ovat mukana kuvioissa ja sitä toistoa olisi voinut vähän karsia. Eheytymistä ja ystävystymistä voisi varmaan kokeilla muustakin kulmasta lähestyä ja niitä tappopuheita vähennellä. Kovinkaan kaksisia jännityksen riekaleita ei näin raadella, joten omalla kohdalla nämä vaaratilanteet eivät saa sydäntä takomaan.
Suurempi murhe on kuitenkin koskettavuuden ja lämpimän hengen paha puutostila, ja kun jälkikäteen yrittää niitä herkistäviä hyviä hetkiä muistella, niin täysin tyhjää päässä lyövät rattaat pienet sekä suuret. Varsin laihaksi saalis siis siinä mielessä jää, mikä varmaan selittää osaltaan, miksei näiden ensinäkemisistä ole paljoakaan muistikuvia. Vaikea sitä keskinkertaisuudesta mitään arvokkaita lapsuusmuistoja lähteä kultailemaan. Rauhallista ja leppoisaa kesäilyä olisi tähän parituntiseen enemmän toivoillut kuin pyssyjen kohottelua ja hauvan tappamisen tarpeellisuudesta huutelua. Vähän puhditonta seikkailua tämä saariretkeily valitettavasti edustaa, ja on hieman vaikea uskoa, että enää tulisi mielihaluja laittaa uusintakierrosta käyntiin.
Susikoira Roi - seikkailu saaristossa (1988) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti