Arthur Bishop (Charles Bronson) astelee katua pitkin ihan arkisena heppuna, ja päältä päin on vaikea, ellei mahdotonkin arvailla, millaisia hommia hän ammatikseen hoitelee. Ehkä tämä massaan sulautuminen onkin perusedellytys uran pitkälle ja häiriöttömälle jatkumiselle, kun kuolonkauppamiehenä kuljeskellaan. Laukku kädessään Arthur tyynesti kävelee motellihuoneeseen ja alkaa purkaa kimpsujaan. Kameraa siinä pikkuhiljaa kasaillaan ja kohde löytyy eräästä vastapäisen talon asunnosta. Silmä löytää sieltä sekä täältä pieniä ja mahdollisesti hyödyllisiä yksityiskohtia, joita filmille vähitellen taltioituu. Kun materiaalia on tarpeeksi kasassa, niin tavarat laukkuun ja voikin lähteä kotia kohti.
Kuvausreissun jälkeen voikin loikoilla piippua kärytellen, juomia nautiskellen ja klassista kuunnellen. Täydestä löhöilystä ei ole kyse, vaan Arthur ottaa hieman etäännytetyn silmäyksen taltioimaansa materiaaliin ja toisaalta saatuihin taustatietoihin. Selvästikään Bishop ei ole suinpäin syöksymässä tehtävänsä kimppuun, vaan tarkalla suunnittelulla ja pohdiskelulla on tämän herran harrasteluissa merkittävä osuus. Siinä vaiheessa, kun suunnitelma menee toteutukseen, niin kaikki on mietitty ja tiedetään, mitä tehdään. Ammattimies ei lukon kanssa montaa sekuntia kamppaile, ja hetkessä onkin tyyppi pahoin aikein toisen asunnossa hääräämässä. Kaasuhellan virittelyt eivät välttämättä kovin hyvää tulevaisuutta asukkaalle ennustele. Vielä pari pikaista toimenpidettä ja sitten onkin jo aika poistua toisaalle tarkkailemaan.
Kadun toiselta puolelta Bishop maltillisesti seuraa tilanteen kehittymistä ja kylmän viileästi odottelee, miten kohde tietämättään askeltaa kohti ennenaikaista loppuaan. Tämä epeli on epäilemättä varsin kylmähermoinen kaveri ja kärsivällisyyttäkin on siunaantunut samaan pakettiin, mitkä myös toimenkuvaa pohtien eduiksi laskettakoot. Yksi ainoa laukaus takaa leimuavan lopun. Liekit raivoavat ja hälytyssireenit ulisevat, mutta päättäväinen ilme pysyy posauttajan kasvoilla, eikä minkäänlaisia eleitä panikoinnin suuntaan ole havaittavissa. Tavarat harkitusti ja hallitusti kasaan ja sitä seuraava huomaamaton poistuminen omille teille muiden säntäillessä. Jälleen on yksi työ hoidettu tehokkaasti sekä tyylipuhtaasti.
Osaavalle ammattimiehelle löytyy kysyntää ja jälleen kerran puhelin pirisee. Ääni toisessa päässä kertoo, että asialla olisi kiire, joten Bishop lupaa tunnissa olla liikkeellä. Aivan ventovieraasta ei ole kyse, vaan Bishopilla on yhteistä historiaa Harry McKennan (Keenan Wynn) kanssa enemmänkin. Saman salaperäisen järjestön palveluksessa kumpainenkin on pitkään toiminut, mutta Harryn kohdalla tilanne on huonommaksi käynyt. Hän on sitä mieltä, että entiset ystävät suhtautuvat nykyään nyrpeästi ja Arthur voisi eräänlaisen myönteisen sanansaattajan viitan ottaa kannettavakseen. Menisi puhumaan yhteisille tutuille ennen kuin on Harryn kannalta liian myöhäistä. Näissä piireissä palkkamurhat ansiotyötä ovat, joten luultavasti sisäisiä ongelmiakin samoin keinoin ratkotaan. Rupatellessaan Bishop tapaa Harryn Steve-pojan (Jan-Michael Vincent), joka paikalla pistäytyy.
Yhdessä muistellaan "mukavia" lapsuuden uimatuokioita, mikä taitaa jälleen lätkäistä yhden palan lisää siihen kuvioon, mikä Bishopin kovaa luonnetta selittää. Tämä antaa ymmärtää auttelevansa ystäväänsä ja työtoveriaan vaikeuksissa, mutta jättääpä kertomatta, että pöydällä odotteleva tietopaketti uudesta kohteesta sattuu samaisen Harryn kasvokuvan sisällään pitävän. Rutiinimaisesti Bishop käynnistää jälleen tappavat valmistelunsa. Kuvat ja tiedot ripustautuvat samalle seinustalle tutkailtavaksi, eikä pitkäaikaisen kaverin muuttuminen murhattavaksi juurikaan ilmettä värähdyttele. No, ehkä olettaa sopii, että näissä piireissä pyöriville hepuille pelin henki on vuosien varrella selväksi tullut ja kaikenlaiset henkilökohtaiset suhteet ovat toissijaisia tehtäviin nähden.
Merellisen juoksulenkin kautta laitetaan käytännön valmistelut liikkeelle ja myöhemmin puhelimen kautta tulee viimeinen varmistus, että tappotyön soisi toteutuvan. Arthur johdattelee kaverinsa rannalle ja tylyn tyynesti vie suunnitelmansa läpi "kannustuslaukauksia" räiskien. Hautajaisissa Steve ei pahemmin lähde isänsä tekosia selittelemään tai muutenkaan hurskastelemaan. Arthur lupaa toiselle kyydin kotiin ja samalla näkee Steven laajennetun ystäväpiirin juhlistelemassa perittyä vaurautta. Näistä kemuista hän ei hirveästi välitä, mutta lähteepä Steven matkaan seuraamaan toisenlaista synkähköä näytelmää. Jälkitunnelmissa jutut ajautuvat elämän ja kuoleman kysymyksiin sekä näitä aktiivisesti ratkovien tyyppien elämäntapaan. Steve tuntuu olevan kovinkin kiinnostunut siitä, mitä Arthur työkseen tekee, eikä tämä jutustelu yhteen kertaan jää. Asiaa pohdittuaan päättää Arthur alkaa kouluttaa Stevestä uutta miestä "firmalle". Näin saadaan outojakin sävyjä sekä värähtelyjä sisältävä tuttavuus alkumetreilleen. Kenen voitoksi tai tappioksi nämä kuviot lopulta päättyvät, jää nähtäväksi...
Tahdonpa tässä vaiheessa painotella, ettei The Mechanic tosiaan ole mikään tiivistahtinen salamurhasta toiseen säntäilevä tauottoman toiminnan tykitys. Katsojaltakin kärsivällisyyttä kysellään, vaikkakaan ei aivan niin paljoa kuin Arthurilta löytyy. Ensimmäinen jakso asettaa vauhdin kohdalleen ja siinä tehdään samalla selväksi, että suunnitteluvaihe tarkkailuineen ja alkuvalmisteluineen kuuluu olennaisena osana tähän teokseen. Kyse ei ole siitä, etteikö näitä voisi piukempaan pakettiin iskeä, vaan yritetään odottelustakin sitä jännitystä väreilevää kihelmöintiä luoda. Michael Winner on muilla töillään osoittanut tarpeen vaatiessa pystyvänsä viihdyttävämpäänkin toimintatykittelyyn, mutta tämä tarina vaatii sen toisenkin puolen avaamista.
"You always have to be dead sure. Dead sure or dead."
Arkisempina näyttäytyvät näpertelyt kuuluvat tähän kokonaisuuteen ja Bishop herkkyydellä ja omanlaisellaan hartaudellakin kolkkoja kuolontöitään valmistelee. Ehkä olisi jokseenkin virheellistä väittää tätä antia miksikään menevimmäksi elokuvaviihteeksi, mutta muuten vähäsanaiseen hahmoon se tarjoaa tarpeellisenkin silmäyksen. Näitä askarteluja seuraillessa The Mechanic yhdistyy omassa mielessä huomattavasti uudempaan, mutta samoissa aiheissa liikuskelevaan elokuvaan The American, jossa George Clooney vähäeleisesti väkertelee ja käy henkistä taistoaan. Pientä säröä Bishopin hallittuun viileyteen taas tuo äkillinen ahdistuskohtaus pyörtymisineen. Onko heikkohermoisuus nousemassa kovetetun pinnan takaa, vaiko onnistuuko kontrollin palauttaminen? Tyypin vapaa-aikaan kurkataan sen verran, että voidaan todeta raskaan ja murheellisenkin suhteen edustavan ostettua näytelmää. Liekö sitten täytettä sisällä kumisevalle onttoudelle, vaiko hetken vinksahtaneempaa viihdykettä...?
"That was pretty cold."
"I knew she wouldn't do it."
"But, had she done that, would you be willing to pick up the tab?"
Mitään erityisen lämmintä tuttavuutta ei alkava kumppanuus Steven kanssa edusta. Vierailu erään ystävän luona on vihjailevinaan, että oppipoika saattaa olla vähintään yhtä kolea kuin opettajansa, mutta samalla sisällä kipinöisi täysi piittaamattomuus, ellei jopa ylimielinen halveksinta elämää kohtaan. Kun siinä naureskellen ja tylsistyen odotetaan toisen verien valumista, voinee todeta, että jäätävillä sielunseuduilla käpsytellään. Kun on kylmää, niin sitten tosiaan pakkasta pukkaa, eikä mikään lämpöinen tuuli pääse puhaltelemaan. Arthur toki ymmärtää, että Steve saattaa olla melkoinen riski, mutta hyväksyy tämän kuitenkin koulutettavakseen. Syitä lienee monia, eikä varmaan vähäisimpänä Steven isän ja samalla oman vanhan ystävän murhaaminen. Lisäksi kaksikkoa yhdistää samansuuntaisia piirteitä omaava lapsuus ja varttuminen aikuisuuteen.
"You do this for money?"
"Money is paid, but that's not the motive. It has to do with standing outside of it all, on your own."
Treenausta pitää tietysti hiukkasen harrastella ennen tositilanteisiin sukellusta. Pienkoneella kieputellaan ja vaistoja sekä reaktioita viilaillaan. Murhaajien museosta taas teoriatietoa ja inspiraatiota yritetään matkaan poimia. Kyllähän ampumaradallakin aikaa vietetään ja panoksia kuluu, mutta Bishopin epätavalliseen kurssiin ja oppimateriaaliin sisältyy myös se aatteellisempi puoli. Harvasanaisista hepuista on toki kyse, niin elämäntapaa ja sen vetovoimatekijöitä ei lähdetä mittavin lörpöttelyin avaamaan, vaan ennemmin joitakin ajatuksia tokaisten heitellään ilmoille. Arthur ainakin kertoo, ettei raha ole suurin motivaattori näille yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle vieville poluille, vaan juurikin se, että elellään oman pään mukaan ja omiin kykyihin luottaen muiden sopimista normeista välittämättä. Näistä ei ehkä mitään sen syvällisempiä tai perusteellisempia pohdintoja lähdetä virittelemään, mutta kiinnostaapa tällaisen omanlaisensa ihmisepelin mielenliikkeiden väläyttely enemmän kuin pelkästään palkkioiden perässä hääräilevän tappajan toimien tarkkailu.
Onhan mukana sitä toiminnallisempaa puoltakin ja lopun lähestyessä ruuveja kiristellään. Ensin yhdessä valmistellaan Steven tosipaikan tulikastetta, mutta pian päästäänkin hankalampien hommien pariin Arthurin saadessa työtarjouksen, joka pitäisi hoitaa paljon tiukemmalla aikataululla. Se ei oikein sovi tyypin perusteellisiin menetelmiin, mutta niinpä vain Napoliin lähdetään. Postikorttimaisemiin siis, vaikkakin vähemmän aurinkoisissa tunnelmissa tällä kerralla matkustellaan. Keljua kataluutta ollaan monenkin pään menoksi suunnittelemassa ja saadaanhan sitä jyrkkien mutkien vuoristoteiden takaa-ajeluakin aikaiseksi. Renkaat ulvovat tuskaansa ja reunuskalliot sekä -kaiteet yrittävät liiankin läheisiksi käydä tunnelmien muuttuessa kuumemmiksi. Näissä koitoksissa testaillaan Arthurinkin valmiutta käymään enemmän yllätysmomenttia omaavia taistoja ja haulikkojen paukkuessa elokuvan ruumislukukin lähtee nopeasti kasvamaan. Edelleenkään ei puhuta mistään silmittömän räiskinnän ilotulituksesta, mutta pätevät ja hyvät loppuväännöt kuitenkin saadaan tekaistua.
Lähes neljä vuosikymmentä myöhemmin ilmestynyt uusintaversio The Mechanic sitten painotteleekin pikkuisen enemmän toiminnallista puolta. Toinen tulkintakin samasta tarinasta on tullut pariin kertaan katseltua, eikä minulla senkään kohdalla ole tarvetta alkaa kurjuutta kiroilemaan. Ihan pätevästä jännitystoiminnasta on kyse, joten tässä yhteydessä sopinee vertailla muutamalla sanalla näitä, sillä erojakin löytyy. Minuuttimäärässä mitattuna uudempi kokeilu tiivistelee menoa pikkuisen ja laittaa jutun liikkeelle huomattavasti reippaammin askelin. Ensimmäinen tappotyö saadaan toteutettua jo kolmen minuutin kohdalla, eikä Jason Stathamin esittämän Arthur Bishopin poistuminen tekopaikalta ole aivan yhtä vähäeleinen, vaan vaatii vauhdikkaampaa vipinää jalkoihin.
Bishopin lisäksi mukana ovat Harry McKenna (Donald Sutherland) poikansa Steven (Ben Foster) kanssa. Väittäisinpä, että alusta lähtien näiden kaikkien välille yritetään väsäillä lämpimämpiä tunteita ja jonkinlainen humaanius on hakusessa, mitä pitäisin merkittävänä poikkeamana alkuperäisen jäätävistä sielunmaisemista. Samaan tapaan Bishop tehtäväseinäänsä klassisen musiikin tahtiin ihmettelee, mutta on katsottu tarpeelliseksi lisätä vähän kertojaääntä heti alkupuolelle selvittelemään, mistä on kyse. Yleisesti ottaen menoa on ymmärrettävistä syistä nykyaikaistettu, mutta kyllähän tarinan edelleen samaksi helposti tuntee, vaikkakin tyypit on hieman toisesta muotista kiskottu.
Fosterin esittämä Steve esitellään räjähdysherkkänä kuumakallena, mikä tuntuu kovasti erilaiselta kaverilta kuin kylmä, tyly ja ylimielistä virnettä kasvoillaan väläyttelevä Vincent. Stathamin silmiin taas yritetään murhetta ja katumusta saada välkehtimään, eikä tämä päivitetty Bishop ole aivan yhtä innokkaana lähtemässä vanhaa ystäväänsä päiviltä päästämään käskyn käydessä. Firman sisäistä juonittelua painotellaan ja avataan huomattavasti enemmän, mikä kai kertoo joitakin eroja aikakausien hengissäkin. Jos 1970-luvulla tällaiset järjestöt näyttäytyivät enemmän salaperäisinä ja tehokkaina taustavaikuttajina, niin uusintaversio tahtoo tällaisen mysteeriverhon kiskaista katsojan silmien edestä pois. Itse en osaa sitä niinkään hyvänä uudistuksena pitää, sillä keskinkertaisten juonittelukuvioiden mittavampi käsittely vain latistelee tunnelmia.
Vuoden 2011 versio tahtoo pitää vauhtia yllä, eikä hiljaisemmissa notkelmissaankaan halua jumittua samaan tapaan pohdiskelemaan kuin esikuvansa. Mittavat suunnitteluvaiheet on ainakin alkupuolen tekosista poisteltu. Voisikin luonnehtia, että vanhempi versio on voimakkaammin jännityksen suuntaan, kun taas Stathamin ja kumppaneiden rymistely kallistuu Simon Westin ohjaksissa toimintaan. Koulutusvaiheeseenkin tuodaan isommat pyssyt ja niiden laulattamista seuraillaankin yhden jakson verran. Väkivalta on läpi elokuvan rajumpaa sekä rujompaa ja paikoitellen roiskahtelee enemmänkin, josta hyvänä esimerkkinä Steven ensimmäinen tiukka testi. Statham on totuttu näkemään lähitaistojen ja fyysisempien vääntöjen kaverina, joten niitä hänellekin suodaan, ettei pelkäksi pistoolitaiteiluksi pääsisi lipsahtamaan. Esimerkiksi bussikohtauksessa hiki nousee helposti pintaan. Toimintalinjaustensa suhteen elokuvien välillä onkin mielestäni selkeitä poikkeavuuksia. Winnerin elokuvassa etäisyydet pyritään näissäkin hetkissä pitämään, kun taas West saattelee hahmonsa ihan ihokontakteihin asti.
Muutenkin päivitys ammentaa henkilökohtaisuuksista siinä missä vanhempi tosiaan yrittää vaikeampien mielenliikkeiden kautta tuoda pääheppujen motiivit päivänvaloon. Onhan se tavallaan helpompi ratkaisu lähteä henkilökohtaisten kaunojen ja kostojen kautta toimintaan tunnetta tuomaan kuin puolinaisesti avattujen kolkkojen aatteiden, joista on pikkuisen pulmallisempaa kiinni napata. Uusintaversio käytännössä hylkää kokonaan niiden sisäisten kolkkouksien kaivelun, hukuttaen tällaiset suorittamisten taakse siinä missä alkuperäinen laittaa toiminnan kokonaan moneenkin otteeseen tauolle. Kummasta suuntauksesta sitten sattuukin tykkäilemään...
Minusta kuitenkin alkuperäinen nostaa kiinnostavuuttaan juuri näiden tuokioiden kautta, kun taas päivitys suuntailee unohdettavamman perusräiskinnän pariin huitaisten "ylimääräiset" pähkäilyt pois vauhtia hidastamasta. Myös lopetusten välillä on mielestäni vähintään sävyeroja. Siinä missä ensimmäinen lätkäisee silmille 1970-luvun kyynisemmälle toimintaelokuvalle tyypillisen tylyn äkkistopin, niin toisessa on nähty tarvetta selitellä enemmän ja laskea armottomuuden astettakin. Sitäkään en erityisen kannatettavana uudistuksena osaa pitää. Kun nämä kaikki yhteen summaillaan, niin saa todeta, ettei Stathamin tähdittämällä versiolla todellakaan ole asiaa samaan kerhoon, vaikkakin ihan menevää toimintaviihdettä edustaa.
Michael Winnerin ja Bronsonin kuuden elokuvan mittaiseksi venähtänyt yhteistyö alkoi samana vuonna tylyllä ja armottomalla lännenelokuvalla Chato's Land, jota kovastikin arvostan. The Mechanic ilmestyi tosiaan myös 1972 ja sitä seuraavana vuonna tuli The Stone Killer. Herrojen yhteisistä töistä tämä sinänsä sujuva ja kelvollinen poliisielokuva on mielestäni vähiten vaikuttava. 1974 kaksikko astui virkavallan ulkopuolelle oikeutta jakelemaan kostodraamassa Death Wish. Kyseinen elokuvasarja venähti lopulta viiteen osaan, mutta toista koitosta saatiin vasta vuosikymmenen vaihduttua. 1982 henki olikin enemmän jo toimintaan kallellaan, eikä Bronsonin esittämän Kerseyn murheita enää samaan tapaan ehditty kaivelemaan, vaan kovempien otteiden poluille ja nopeammin tuntuu olleen tavoitteena. Winnerin viimeisin lisäys sarjaan ilmestyi 1980-luvun puolivälissä ja aika oli tosiaan otollinen heittää kostotoimet täysin hulivilinäksi. Ikääntyvä Kersey ottaa hoidettavakseen isommankin siivousoperaation ja käsistähän se iloisesti karkailee. Etenkin ensimmäiseen osaan vertaillessa räiskinnät saavuttavat aivan toisenlaisen tason. Siinä missä avausosassa edelleen kovinkin tuskaillaan oman käden oikeuksien oikeellisuuksien kanssa, niin kolmas tuntuu huutavan, että antaa mennä vain ja mitä kovempaa kostoa tarjoillaan, niin sen parempi. Eikä siinä mitään, katsomossa kyllä tätä tykittelyä osataan arvostaa. Kaikkiaan voi väittää Bronsonin ja Winnerin yhteistä taivalta varsin hedelmälliseksi. Monta hienoa lisäystä toiminta- ja jännityselokuvien maailmaan sen tuloksena ehti syntyä. Useampikin näistä lukeutuu omiin suosikkeihin ja kun on tällaisiin mennyt pienenä poikasena ihastumaan, niin varsin mielellään niitä nykyäänkin tuijottelee.
"Murder is only killing without a license."
Bronson toki on hiljaisella kivikasvoisuudellaan muidenkin elokuvissa tehnyt vakuuttavaa jälkeä, mutta yhteinen aika Winnerin kanssa sijoittuu pääsääntöisesti Bronsonin filmografian parhaaseen kolmannekseen. Niissä pääsevät Bronsonin vahvuudet korostumaan ja hyviä vääntöjä kehitellään. Charles ei tietenkään monipuolisimpien näyttelijöiden joukkoon lukeutunut, mutta tietynlaisissa osissa hän on mies paikallaan ja moniin rooleihin hän onnistui tuomaan hiljaista särmäänsä, joka teki turhan suunsoiton ja uhoamisen tarpeettomaksi. Tällainen toimintatähteys tuntuu olleen jo pitkään kohti sukupuuttoa kituuttelemassa. The Mechanic on kuitenkin oivallinen näyte kyseisen alalajin elinvoimaisemmista päivistä ja siinä yksi sen aikakauden kirkkaimmista tähdistä tekee sitä, mitä parhaiten osaa. Vuodet eivät ole lainkaan onnistuneet sitä tuiketta himmentämään, vaan verkkainen poljenta pysähdyksineen nykyäänkin voimakkaasti vetää puoleensa viileämmillä värähtelyillään.
The Mechanic (1972) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti