Ennen kuin mitään hirveämpiä pääsee tapahtumaan, on hyvä tiedotella katsojalle, miten valta kriisitilanteessa jakaantuu Los Angelesissa, eli ei tarvitse myöhemmissä vaiheissa enää käyttää hyvää hävitysaikaa siihen, että selvitellään, kuka pomottelee ja ketä. Kun luonnonmullistukset pääsevät kunnolla myllertämään, niin katastrofijaoston johtaja ottaa komennusvaltaansa kaupungin muut laitokset. Tässä elokuvassa niissä hommissa hääräilee Mike Roark, jota Tommy Lee Jones esittää. Aivan heti ei herran palveluksia kuitenkaan kaipailla, koska vyörytyksen käynnistely aikansa ottaa.
Kaunis ja aurinkoinenkin aamu on tulossa lämpötilan huidellessa 20 asteen kuumemmalla puolella. Alkutekstijakson aikana ehditään katselemaan sekä kuuntelemaankin kaupungin kirjoa ja lyhyesti vilkaisemaan tiettyjä alueita, joissa myöhemmin enemmänkin aikaa vietetään. Mihinkään leppoisaan aamukahvitteluun katsojaa ei tuuditella, vaan kaupungin alla on pahaenteistä liikehdintää ja railoissa rätiseekin jotakin mahdollisesti hyvinkin tuhovoimaista. Asfaltin yläpuolellakin tunnelmat kuumenevat, kun joukko on kerääntynyt osoittamaan mieltään metroyhteyksien puolesta, koska näin kotimatka nopeammin luistaisi. Kustannukset ja muut syyt taas puhuvat vastaan.
Samaista selvittelyä uutislähetyksen kautta kotonaan katselee Roark. Aamiainen tulee paisteltua, mutta sähellettyä lattialle koiran haukattavaksi, eli lämpimät eväät saavat korvautua muroversiolla. Mike onkin valmistautumassa viikon mittaiseen lomaan ja ajatuksena olisi, että 13-vuotias tytär Kelly (Gaby Hoffmann) lähtisi mukaan reissuun. Tämä kuitenkin on kiinnostuneempi hankkimaan nenäkorun kuin lomamatkailemaan, eli suunnitelma B:n kautta lastenvahtia soittelemaan, mitä tietenkin protestoidaan. Hetkessä jo saadaankin vähän esimakua tulevista koitoksista, kun maa alla järisee laittaen kodit tärisemään. Mitenkään erityisen epätavallista tai outoa lievät maanjäristykset eivät Los Angelesissa ole, joten monet ovat tottuneet näihin ravisteluihin.
Yllättävä järistys vaikeuttaa toisaalla ampumahaavojen paikkailua, kun Jaye Calder (Jacqueline Kim) ryhmineen yrittää potilaansa henkeä pelastella. Toisissa piireissä taas järistysvoimakkuuksien veikkailu vedonlyönteineen on suosittua viihdettä. Tilanteen mennessä vähitellen ohi, pääsee televisiokameroiden eteen seismologi Amy Barnes (Anne Heche). Vaikka kyseessä ei ainakaan toistaiseksi ole mikään vakavampi mullistus, niin päättää Roark laittaa lomansa tilapäiselle tauolle ja lähteä työpaikalleen. Toimistolla Emmit Reese (Don Cheadle) on jo innoissaan ottamassa Miken vastuita sekä velvollisuuksia kannettavikseen, ja taitaapa pienoinen pettymys kasvoilla vierailla, kun kaveri havaitsee esimiehensä palailevan maisemiin. Näinpä se näytönpaikka joukon johtajana saa jäädä odottelemaan uutta muljahtelua.
Suurempien laattojen liikahtelut ovat luoneet uusia kulkureittejä ja niiden kautta viemäreihin pääsee purkautumaan vaarallisia kaasuja. Syvältä kovalla paineella vapautuvat äärimmäisen kuumat myrkkyhöyryt eivät paljoakaan anteeksi anna väärissä paikoissa seisoskeleville kavereille, vaan suojavarusteista huolimatta useampi kannetaan kuolleena pois tunnelista. Roark ryhmineen lähtee tutustumaan onnettomuuspaikkaan, eikä ole lainkaan halukas uskomaan selitystä kuumasta vesihöyrystä. Varmuuden vuoksi hän haluaisi sulkea väliaikaisesti pienen pätkän metrolinjasta, mutta tätä ajatusta ei oteta lainkaan innokkaasti vastaan, sillä käytännössä se merkitsisi, että tuhansille ihmisille pitäisi järjestää vaihtoehtoiset kulkumahdollisuudet. Tulee vain vakuutteluja, että vaara on jo ohi, eikä ole syytä sen suurempiin reaktioihin.
Roark ei tahdo odotella kolmea päivää selvitystä sattumuksesta, vaan päättää henkilökohtaisesti lähteä työkaverinsa kanssa tunneleita tutkimaan. Aivan turha tutkimusmatka ei ole kyseessä, vaan kuumuus alkaa nopeasti nousemaan ja lattialla vilistävät rotatkin paistuvat hetkessä hengiltä. Kaksikko pelastuu täpärästi ja samalla alkaa asian vakavuuskin valkenemaan. Olisikohan aika soitella paikalle asiantuntija-apua, tuumailee Mike, ja hetkeä myöhemmin Amy saakin jo puhelua. Pientä puistoaluetta aletaan joka tapauksessa evakuoimaan, mikä ei aiheuta vastustusta. Aivan toisenlaisen vastaanoton saa ehdotus kaasulinjojen sulkemisesta. Se tarkoittaisikin jo paljon monimutkaisempaa operaatiota sekä huomattavasti korkeampia kustannuksia. Nämä eivät todellakaan ole helppoja päätöksiä, joita sopisi lonkalta vaiston varassa laukoa.
Miken huolet ja varotoimenpiteet katsotaan jyrkästi liioitelluiksi, ja koska kriisi ei vielä ole päässyt kunnolla vauhtiin, niin eipä hänellä suurempia pomotteluvaltuuksia olekaan. Barnes kuitenkin saapuu avuksi, ja tietää heti, että jotakin on tulossa, sillä puistolammen lämpötila on noussut selvästi lyhyessä ajassa, mikä vaatii vähän muutakin kuin vain tavallista aurinkoisemman iltapäivän. Amyn pitää selitellä Mikelle mannerlaattojen liikkeistä, maanjäristyksistä ja syntyvistä käytävistä, joita pitkin laavaa pääsee pintaan purkautumaan. Amy pitääkin tällaista katastrofia yhtenä mahdollisuutena, mutta Mike naureskelee, ettei Los Angelesilla oikein ole tulivuorihistoriaa. Toisessa leirissä kuitenkin tiedetään, ettei sellaisen syntyminen vaadi mittavaa ennakkotapausten jatkumoa. Varmuuden saadakseen Amy tarvitsee kuitenkin tietoja paikan päältä, joten tunneliin sitä täytyy aamuyön hämärien turvin hiippailla. Sitten alkaakin kunnolla rytisemään ja räiskymään kaupungin joutuessa liekehtivän hyökkäyksen kohteeksi...
Jos katastrofielokuvien peruskaavoja hetkisen miettii, niin sopinee todeta, ettei Volcano mistään kikkakirjasta kovinkaan yllätyksellisiä käänteitä kaivele tai muutenkaan ihmeellisillä jipoilla revittele. Se onkin ennemmin kuljettuihin sekä ahkerasti testailtuihin polkuihin ja niiden mutkiin luottava tapaus. Alkupuolelta varaillaan hieman alle kolmannes hahmojen esittelyyn, mikä tapahtuu pitkälti kunkin ammatin kautta ja samalla saadaan tehtyä paikkoja tutummaksi katsojalle. Volcano tahtoo pitää tahdin kuitenkin hivenen ripeämpänä, eikä aivan niin perusteellisiin pohjusteluihin syvenny kuin muutama muu saman lajin edustaja. Uhka esitellään suhteellisen varhain, eikä aikalaskuri ehdi edes puoleen tuntiin, kun onkin jo aika raskaammin kaasua painella ja laittaa tuhovaihdetta päälle.
"Paper beats rock, but scissors beat paper."
"I'm not paper; I'm lava...what beats lava?"
"My dad...I hope!"
Aikataulun ollessa tiukahko, on päädytty turvallisiin ratkaisuihin hahmokokoelmankin suhteen. Hyvissä ajoin esitellään muutaman tyypin joukko, joka sitten katastrofin pauhatessa alkaa ottaa enenevissä määrin vastuuta. Paljoa muuta monestakaan ei tiedetä kuin työnkuva. Joillekin on sentään joudettu perhettäkin laittamaan mukaan, josta voi tiukan paikan tullen hieman lisäjännitystä yrittää puristella. Sinänsä nimekkäitäkin näyttelijöitä on näitä perusheppusia esittämään saatu, mutta niinhän näissä usein onkin. Jones on toki pätevä ärisijä muita käskyttelemään, mutta tuskinpa Volcano on monenkaan listalla, jos lähdetään herran parhaita tai jollakin tavalla koskettavimpia töitä miettimään. Hänen särmäisempiin ja monivivahteisempiin esiintymisiinsä verrattuna Volcano on lähinnä rutiininäyttäytyminen. Saattaa hyvinkin olla niitä osia, joiden tarkoitus on tilipussin nopea lihottaminen.
Kriisin painaessa päälle porukka tietenkin eri tavoin reagoi ja kai niitä todellisia luonteitakin päästään kaivelemaan paikoissa pahoissa. Roarkin nuori tytär joutuu opettelemaan vastuun ottamista muistakin, vaikkei aluksi niin innostaisikaan. Jotkut taas ympärillä riehuvasta pätsistä huolimatta käyttävät aikaansa sekä tarmoaan kiistelyyn ja kärhämöintiin jäkättäen tyhjänpäiväisyyksiä, kun samaan aikaan toiset yltävät oman hengen vaarantaviin tai jopa vieviin sankaritekoihin. Meistä siis moneksi on, mutta löytyyhän sitä yhteistä säveltä sillä sekunnilla, jolla lähdetään tosissaan kotien ja ihmishenkien puolesta taistelemaan valuvia virtoja vastaan. Enää ei edes jakseta muristen muistella valtuuksien ja virkojen astumisia toistensa varpaille.
"We're going to put as many people in front of it as it takes. Listen up, people! Let me tell you what's south of us: no more museums, no more department stores, just homes! People! If we turn and run now, they're going to be defenseless! You don't like my plan? That's good. Give me a another plan, but don't tell me we're backing out!"
Arkisankaroinnin hengessä ja monenkirjavin sammutusideoin taistoon käydään ja ihan mielellään tätä toiminnallista puuhastelua seuraileekin. Osa asukkaista omaa hieman ilkeämpiä aikeita ja yleinen sekasorto tarjoilee tällaisen mielenlaadun omaaville oivan tilaisuuden rötöstelyyn sekä ryöstelyyn. Elokuvassa keskitytään kuitenkin näiden pikkuisen kunniallisempien hommien tarkasteluun. Mitään suurempaa tunnekuohua tällä ei vain saada aikaan, sillä yksikään hahmoista ei siinä määrin läheiseksi pääse käymään, että kynnet loppuun asti jäytäen hänen puolestaan parasta toivoisi ja samaan aikaan pahinta pelkäisi. Hiukkasen hymyilyttää se, että tekijät helppoa yrittävät heittämällä sekaan pakollisen "suloinen hauva vaarassa"-episodinkin. Lopussa vielä kohtalaisen tönkösti tuhkasateen harmaannuttavia kasvoja katsellessa korostellaan, että kaikki tässä samaa väkeä ollaan sitä yhteistä köyttä kiskomassa. Mitäpä sitä hienovaraisuuksia harkitsemaan...
Hahmojen höttöisyyttä nielee ja muutenkin paikkailee paikoin mukavankin tiivistahtiseksi yltyvä hävitys. Pikkuhiljaa kuitenkin käynnistellään kuumia ja tuhovoimaisia virtoja maan sisällä. Järistysten keskus on läheisellä autiomaalla kilometrien päässä kaupungin keskustasta, mutta tulivuori päättääkin tulla hieman lähemmäs kyläilemään. Tarkemmin vuoren syntypisteeksi valikoituu syvällä kaupungin sisällä sijaitsevat La Brean tervahaudat:
"The La Brea Tar Pits (or Rancho La Brea Tar Pits) are a group of tar pits around which Hancock Park was formed, in urban Los Angeles. Natural asphalt (also called asphaltum, bitumen, pitch or tar—brea in Spanish) has seeped up from the ground in this area for tens of thousands of years. The tar is often covered with dust, leaves, or water. Over many centuries, the bones of animals that were trapped in the tar were preserved. The George C. Page Museum is dedicated to researching the tar pits and displaying specimens from the animals that died there. The La Brea Tar Pits is a registered National Natural Landmark."
"The tar pits visible today are actually from human excavation. The lake pit was originally an asphalt mine. The other pits visible today were produced between 1913 and 1915, when over 100 pits were excavated in search of large mammal bones. Various combinations of asphaltum and water have since filled in these holes. Normally, the asphalt appears in vents, hardening as it oozes out, to form stubby mounds. These can be seen in several areas of the park."
"The George C. Page Museum, part of the Natural History Museum of Los Angeles County, was built next to the tar pits in Hancock Park on Wilshire Boulevard. Construction began in 1975, and the museum opened to the public in 1977.[10] It tells the story of the tar pits and presents specimens from them. Visitors can walk around the park and see the tar pits. On the grounds of the park are life-size models of prehistoric animals in or near the tar pits. Of more than 100 pits, only Pit 91 is still regularly excavated by researchers and can be seen at the Pit 91 viewing station. Paleontologists supervise and direct the work of volunteers.[10]"
"The park is known for producing myriad mammal fossils dating from the last glacial period. While mammal fossils generate significant interest, other fossils, including fossilized insects and plants, and even pollen grains, are also valued. These fossils help define a picture of what is thought to have been a cooler, moister climate in the Los Angeles basin during the glacial age. Among these fossils are microfossils, which are retrieved from a matrix of asphalt and sandy clay by washing with a solvent to remove the petroleum, then picking through the remains under a high-powered lens."Nämä "lähteet" tuovat luontaisestikin pintaan maaöljyä sekä metaania syvemmistä kerroksista, mutta normaaliin toimintaan verrattuna tämä hauta alkaa ärhäkkäämmin rähisemään. Ensin tietenkin merkit ovat vaisumpia, eikä monikaan huomaa alueen patsaiden hidasta vajoamista. Toisen ja samalla voimakkaamman järistyksen käydessä kaupungin kimppuun, alkaa vuoren syntyseuduillakin näkyvämmin tapahtumaan. Sieltä sinkoilee suurehkoja ja kovinkin polttelevia kivenkimpaleita, joka vähintään pienestä pommituksesta käy lähialueen rakennusten ja irtaimiston kärsiessä huomattavia vahinkoja. Montaakaan minuuttia ei ehdi kulumaan, kun jo taivailta harmaata tuhkaa satelee ja mahtava savupatsas alkaa muotoaan hakemaan. Sähköt tietysti menetetään tässä myllerryksessä varsin vauhdikkaasti.
Hävitysnäytelmää ihan kiinnostavasti ja viihdyttävästi lähdetään rakentelemaan, eikä näyttävyydestäkään tee mieli viuruttaa, kun liekkimeri laavasuihkuineen lopulta vapautuu. Ehkä mainoslauseena toimiva "The coast is toast" pikkuisen liioittelee ja vielä enemmän niin tekee suomalaisen levyjulkaisun kannesta löytyvä "helvetin tuli on irti". Katastrofielokuvien kuvastossa ja välillä koko maailmankin vinksauttavissa mullistuksissa Volcano jää tarkoituksella varsin paikalliseksi, eikä lähde mitään lopun aikojen tuomiovuorta kasvattamaan. Laava kyllä leviää hitaasti, mutta pysäyttäminen on hankalaa, joten moni rakennus ehtii tuhoutumaan ja ihminenkin kärventymään ennen kuin toimivia ratkaisuja keksitään. Valittuna linjana kai on ollut uskottava todellisen maailman katastrofi kuin mikään tuulesta temmattu maailmanlopun näytös. Ehkä tulivuori keskellä kaupunkia on uskomattomalta kuulostava idea, mutta siellähän se rähisee tulisia terveisiään ja laavapommeja tykittelee muiden pähkäiltäväksi.
Lähes vastustamattomasti eteneviä virtoja vastaan tapellessa vaaditaan luovia pelastusmenetelmiä ja kyllähän sellaisia kyhäiltyä saadaankin. Sinänsä tiukkoja tilanteita lätkitään peräkkäin, eli hengähdystauot saavat odotella koitosten loppua. Tulvaesteistä ja kadun raatelemisesta saadaan tilapäisiä hidasteita, mutta massaa kerännyt ja vauhtia kasvattanut päävirtaus vaatii kääntyäkseen pikkuisen järeämpiä keinoja. Elokuvan lähestyessä loppuaan alkaa odotella sitä kunnollista finaalia, kun jo asiantuntijakin ehtii ennustelemaan suurta pääpurkausta. Valitettavasti joutuu toteamaan, että jos se suuren tuhon palo jossakin kytee, niin eipä se kankaalle tässä elokuvassa kunnolla purkautumaan pääse, vaan käytännössä lopussa saa sitä samaa, mitä edeltävän tunnin tarjontakin esittelee. Näennäisesti nopeammin ja enemmän ei oikein ole tyydyttävä ratkaisu ja ainakin omat silmät ovat sitä mieltä, että Volcano pommittaa parhaat paukkunsa jo ennen puoliväliään siinä vaiheessa, kun vuori pintaan nousee. Näyttäviä hetkiä myöhemminkin nähdään, mutta huippukohdan olisi mielellään lähempänä lopputekstejä vilkaissut.
Katastrofielokuvia jonkin verran nähneenä en suuremmin osaa innostua siitä, mitä Volcano lopulta onnistuu esittämään. Eihän tämä tylsäksi käy, mutta hivenen hengettömänä viihdyttelee lajityyppinsä alemman keskisarjalaisen edestä. Luontevin vertailukohta on tietenkin tekstin alussa mainittu samana vuonna ilmestynyt Dante's Peak. Itse kirjailisin melko monessakin mielessä tuon toisen tuhotykityksen voittajaksi näistä. Vuoristokylän kauniit näkymät ihastuttavat tätä silmäparia enemmän kuin suurkaupunki. Dante's Peak ottaa muistaakseni alussa enemmän aikaa pohjusteluun ja yleiseen maalailuun, mutta sitten kun vuori alkaa ärähtelemään, on kyyti kuumaa ja armotonta. Siinä missä Volcano pitkälti jämähtää laavavaiheeseen, on kilpailijalla tarjottavanaan monipuolisempaa katastrofielämystä. Suuremman vuoren juurella sijaitseva kylä asukkaineen joutuukin huomattavasti rankemman höykytyksen kohteeksi. Dante's Peak kyllä varsin häpeilemättä hipsaisee todenmukaisuuden otteesta irti pisteeseen, jossa laavavirroissa autolla ajellaan, mutta eipä se ainakaan viihdyttävyyttä laskemaan pääse. Riippuu paljon siitä, tykkääkö enemmän kapea-alaisemmasta ja pienimuotoisemmasta, vaiko laajemmalla paletilla maalailevasta tuhosinfoniasta. Oma valinta näistä on jälkimmäistä sarjaa edustava Dante's Peak. Mitään kilometrien laatueroja tulivuorikaksikon väliltä ei löydy, mutta pari pykälää sinne mahtuu kuitenkin.
Sata minuuttia napinoista huolimatta varsin vauhdikkaasti sujahtaa silmien ohi. Käteen ei välttämättä jää paljoakaan sellaisia hetkiä, joita kaihoisasti myöhemmin muistelisi, mutta kertakatseluun kelpaavaa tulivoimaista jännitysviihdettä kylläkin ahkerasti väkerrellään. Ilmettä ei täysin vakavana läpi elokuvan pidetä, mutta tappavaa tahtia vyöryvä laavamassa pitää yleisesti vitsit vähissä. Kova kurimus käydään yhteisvoimin läpi, mutta voittohetken koittaessa ei riemu rintaa täytä, vaan siinä sateen huuhdellessa tuhkamassoja pois hieman harmitellen näkemättä jäänyttä loppuhuipennusta haikailee. Parhaimmillaan Volcano rytisyttelee ruudulle näyttävääkin tuhoa, mutta muuten monin paikoin tarvotaan keskinkertaisuuksien poluilla, vieläpä varsin tutuilla sellaisilla. Luonnonkatastrofeja ruudulta mielellään seuraaville Volcano lienee vähintään menettelevää katseltavaa, mutta jos toivelistalta jokin laajamittainen tuomiopäivä löytyy, niin pitää muuta vahtailtavaa mietiskellä.
Volcano (1997) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti