Ennen kuin itse elokuvaan käyn käsiksi, niin kertaillaanpa lapsuusmuistoja. Jostakin syystä teini-ikäisenä minulla oli tämän elokuvan juliste seinällä. Hiukan huvittavan siitä seikasta tekee se, että muut seinäkoristeet olivat metallisempien yhtyeiden suuntaan ja elokuvaosastokin lähinnä tyyliä Stallone ja kaverit rymistelevät. Yläasteikäisenä ei juuri innostanut romanttisia draamoja katsella, mutta jostakin syystä tämä sinne joukkoon teippaantui. Julistepulaa en muista poteneeni, joten selitystä ei siitä saada. Niin, ja Keanu-ihastustakaan en suostu tunnustamaan. Liekö sitten jokin salainen teini-iän haave tai sekalaista sattumahuttua, mutta tuleepa viimeinkin tämäkin tarkasteltua.
Herkullisia rypäleitä lähikuvissa punertelee alkutekstien tiedotellessa tekijälistaa, mutta aivan heti ei katsojaa päästetä harmittomasta hömpästä leppoisasti nautiskelemaan, vaan sotaisat ajat ovat käsillä. Suuria sota-aluksia vyörytellään maailman merille, mutta niinkin pikaisesti tämä käy, että suunnilleen voitonpäivästä lähdetään liikkeelle. Tuhannet amerikkalaiset sotilaat palaavat vuosia kestäneeltä pitkältä matkaltaan kotiinsa, ja heidän joukossaan maihin on astelemassa Paul Sutton (Keanu Reeves). Juuri ennen kutsun käymistä hän hätäili naimisiin nuoren neidon kanssa, jota tuskin tunsi tuolloin pintaa syvemmältä. Kaverin kanssa Paul höpöttelee, että mahtaakohan enää edes toista tunnistaa...
Paljon on vaimoja vastassa satamassa, mutta ainakin yksi uupuu ja saa Paulin pähkäilemään, että mitäpä sitten seuraavaksi. No, jalkoja alle ja kohti kotiovea, jonka lukkoon avain ainakin vielä tuntuu sopivan. Betty (Debra Messing) kovasti yllättyy miehensä kotiinpaluusta, kun ei lainkaan sitä osannut odotella. Paul tosin hivenen harmistuneena toteaa, että kirjeissään siitäkin on maininnut. Vaimo ei vain taida lukuihmisiin lukeutua, sillä tämä on jättänyt suunnilleen kaikki Paulin kirjeet silmäilemättä. Toinen on päivittäin purkanut sydämensä suruja ja toiveita paperille ja nyt nämä kirjeet pahvilaatikkoon on siististi ja avaamatta arkistoitu. Liian synkkiä varmaan sotamietteet olisivat, joten mitäpä mieltään toisen tuntemuksilla rasittelemaan.
Jos Paulin mietteet eivät jaksaneet parin puupennin vertaa kiinnostaa, niin tämän paluu työpaikalleen kyllä sitäkin enemmän puolisoa innostelee. Takaisin suklaakaupan ihmeelliseen maailmaan myymään miljoonia konvehteja, joilla sitä rahaa ja tavaraa saadaan, mitä ikinä halutaan. Kovin materiaalisilta Bettyn unelmat vaikuttavat. Paul taas on kauheuksien keskellä myös alkanut laittamaan elämän tärkeysjärjestystä uuteen uskoon ja taitavat haaveet törmäyskurssille asettua. Pikaisesti solmittu avioliitto sodan kynnyksellä saattaa kahtakin mieltä tässä vaiheessa askarruttaa, mutta tunnollinen Paul on ainakin pitämässä valoistaan ja velvollisuuksistaan kiinni. Tosin hän on seuraavana aamuna lähdössä laukut käsissään käväisemään hieman kauempana asioita selvittelemässä.
Toisen vielä torkkuessa ja aamuaurinkoisen heräillessä Paul on jo matkaansa aloittelemassa. Kohti Sacramentoa lähdetään junakyydillä ja kaikenlaista kommellusta alkuvaiheeseenkin saadaan. Paulin ensitapaaminen Victoria Aragonin (Aitana Sánchez-Gijón) kanssa ei mikään kaikista miellyttävin ole, sillä käytävällä kaatuillaan ja toisen takillekin vähän oksennellaan. Kanssamatkustajatkaan eivät tästä episodista hurmaannu, sillä Paul hiukkasen tuoksahtavan takkinsa kanssa ei halutuinta seuraa ole. Parin käänteen kautta kumpainenkin päätyy matkaansa jatkamaan samaan bussiin, jossa selviää, että Victoria on matkalla vanhempiensa viinitilalle Napaan. Jälleen pientä selkkausta saadaan, kun pari häirikköä alkaa Victoriaa ahdistelemaan ja Paul näitä hiljentelee kovemmin ottein. Bussikuski taas ottaa jämäkästi kannan, ettei tässä kulkuneuvossa riehuta nyrkit pystyssä, joten jalkamiehiksi rähinöivä kolmikko joutaa.
Siinä sitä ollaan jollakin pienellä hiekkatiellä toimivampien kulkuyhteyksien kantamattomissa, joten parasta laittaa kipitintä toisen eteen. Kovin pitkään ei Paul tarpomaan ehdi, kun jälleen tapaa Victorian. Tämä itkeskelee matkatavaroineen samaisen tien laidalla. Siinä sattuu hänen pysäkkinsä olemaan, mutta kotitilalle käpsyttely ei kovin houkuttelevalta ajatukselta tunnu, sillä luvassa oletettavasti on tulista riitelyä ja yleistä kärhämöintiä isän kanssa. Victoria kertoileekin Paulille viime aikojen ongelmistaan ja siitä, miten hänen jyrkkä ja ankara isänsä Alberto (Giancarlo Giannini) tulisi näihin mitä luultavimmin suhtautumaan. Paul yrittää nähdä tässäkin tilanteessa jotakin valoisaa ja hyvänä heppuna tarjoutuu auttelemaan kiperässä paikassa. Yhdessä lähdetään kulkemaan kohti päätepysäkkiä ja siinä samalla Paul kertoilee Victorialle sodan herättämiä tuntemuksiaan, ja tämä niistä tuntuukin olevan kiinnostuneempi kuin Betty.
Rauhallisen kävelyosuuden jälkeen pieneltä metsätieltä lehtipuiden lomasta avautuu lähes taianomainen näkymä auringon kultaamalle viinitilalle. Victoria juttelee, että tila tunnetaan nimellä Las Nubes, mikä taas pilviä tarkoittaa. Astuminen tähän satumaailmaan ei ihan hempeästi sujukaan, sillä tervetuliaistoivottelut kajautellaan pyssyjen piipuista, eikä meno siitä heti ole leppymään. Alberto raivoaa kuin mikäkin meuhkaaja tytärtään parjaillen ja tämän seurana tullut Paulkin saa enemmän kuin oman osuutensa höykytyksestä. Alberto on sillä kannalla, että tiukka linja on hyvä ottaa heti alkuun, eikä tuumaakaan anneta periksi, vaan räyhäillään muut uuvuksiin. Siinä kaveri muiden ihmetellessä vielä omaa kiukkuaan lietsoo ylemmille tasoille yltämään. Että ihan suklaakauppiaan seuraan sitä on päädytty ja perheen perinteet petetty...
Tilalla asustelee perhettä kolmesta sukupolvesta ja viimein paikalle saapuu Victorian isoisä Don Pedro (Anthony Quinn), jolta Alberto penäilee samansuuntaista kielteistä kantaa ja nyrkkiä pöytään. Alberton isä kuitenkin on veistelty vähän pehmeämmästä puusta ja tämän tervehdys onkin huomattavasti leppoisampi ja sovittelevampi. Aivan sietämättömäksi Victorian ja Paulin vierailu ei siis heti alkuun muodostu, vaikkakin Alberto kovasti yrittää ottaa luulot pois heti kättelyssä, eikä muutenkaan ole osoittamassa suopeutumisen merkkejä. Pulmia kuitenkin riittää pohdittavaksi, sillä tilanne ei mihinkään ole ratkeamassa. Victorialla edelleen on seliteltävää ja selviteltävää, Paulilla taas omat menonsa toisaalla. Hätävalheiden varaan on tämä vierailu rakenneltu, joten odottaa sopii, että pohja ennen pitkää tipahtaa pois ja sitten onkin luvassa kiperiä kysymyksiä.
Lainkaan liioittelematta saa runsaan puolitoistatuntisen siten summailla, että vähintään odotukset täyttyvät, mitä mukaviin kuviin ja miellyttäviin värähtelyihin tulee. Mikään siirappisen romanssihötön merkkiteos A Walk in the Clouds ei kuitenkaan ole ja paikoin vaikuttaa siltä, että tarkoituksella kamppaillaan sellaiseksi ajautumista vastaan. Toisaalta on kovin vaikea nähdä elokuvaa vakavammin otettavana romanttisena draamanakaan, koska paikoin selvästi töksähdellään ja hölmöillään hupsusti. Sekaan useampaankin otteeseen ujuttautuvat näkymät Tyynenmeren liekehtivistä kamppailuista taas tuovat mukanaan oman vivahteensa, eli sopinee sanoa, ettei A Walk in the Clouds sentään mikään tavallinen keskivertotapaus näissä sarjoissa ole.
Monimuotoisuus pitää osaltaan henkeä kepeänä, mutta paikoin varmistelee sen, ettei vahingossakaan pääse ihan vesisilmäiseksi missään vaiheessa herkistymään. Gianninin raivoiluissakin on epäilemättä tarkoituksellisen koominen sävy mukana, kun piikikkäällä kielellä pistellään, eikä niitäkään vakavalla naamalla pysty vahtailemaan, vaikkakin lopun lähestyessä alkaa katkerammaksi ja vaarallisemmaksi uhoiluksi mennä. Sinänsä pienoisen sekasopan keittely ei aivoja pääse pahemmin nyrjäyttämään tai tuohtumuksen tuokioihin mieltä sinkoa, mutta väittäisinpä kuitenkin, että ripaus potentiaalia hukkaillaan, kun vähän hassusti juttuja yhteen lätkitään ja sujuvuudenkin kustannuksella loikitaan. Siksi kokonaisuus ei valitettavasti mihinkään lajin kuumottelevimpaan kärkeen nousekaan.
Suurempi yllätys ei ole se, että kohtalon käsi välillä hellemmin ohjailee, paikoin taas kovemmin tuuppii Paulia ja Victoriaa yhteistä onnea kohti. Paul tosin ei tahtoisi millään nähdä, mihin tämä tie on viemässä, vaan nihkeyttä on havaittavissa. Hiukkasen valjuksi se elämys näiltä osin katsomossakin jää, kun otolliset hetket pätkäistään poikki ja lisäksi Reeves ja Sánchez-Gijón ei kovin paljon yhteistä hehkua saa loimottelemaan. Aivan jäätäväksi kokemus ei onneksi muodostu, mutta ihan mielellään sitä olisi onnenkyyneleen tai parikin tirauttanut, mutta kun ei niitä tahdota tarjoilla, niin ei sitten. Lähellä ollaan muutamassa paikassa, mutta jostakin syystä pilli liiankin innokkaasti viheltelee kuumat hetket poikki. Tiedä sitten, yritetäänkö näitä leimuja säästellä loppuun, mutta se ei ainakaan erityisen hyvin onnistu.
Hempeää höpöttelyä ollaan onneksi silloin tällöin korville kuiskimassa ja välillä kovempaankin ääneen kailottelemassa. Vuorosanoja ei millään pysty väittämään aivan loppuun asti viimeistellyiksi, vaan edustavat enemmän vähän sitä päätä. Mieluusti näitä höpsösävyisiäkin tarinoita, tokaisuja ja tunteiden tunnustuksia kuuntelee. Etenkin parin lasillisen jälkeen tila alkaa olla erityisen vastaanottavainen tällaisille jutusteluille. Ei näistä mitään kauneimpia romanttisia julistuksia tai runollisuuksia löydy, mutta sellaista höttöistä höpötystä kuitenkin, joka huulille hymyä innostelee monesti. Voi olla, että jonkun muun kotisohvalla käsi puristuu nyrkkiin tai mieli kiroilee, että voi sentään, mitä raivostuttavan noloja latteuksia sieltä purkautuu pihalle. Minulle kuitenkin tässä yhteydessä kelpaa hyvinkin.
Kokonaisuus ei draamoineen ja kaarineen erityisen säteilevä ja ylistyksille altis ole, vaan keskimäärin ihan kivaa hömppää se edustelee. Onneksi sinne sekaan on päätynyt muutamakin selkeästi tavallisen taaperruksen yläpuolelle kohoileva jakso. Niistä voisi hiukkasen naputella, sillä luulisin, että juurikin näiden kautta tämä elokuva mieleen tulee jäämään, jos yleensä sen tarkemmin jää. Siispä voisin tilitellä vähäsen kolmesta suosikkituokiosta, joissa viiniä, tanssia, likistelyä ja mukavaa jutustelua on hyvin tiivisteltynä kauniiden kuvien hehkuessa taustalla.
Kolmannen paikan pihistelee öinen jakso viiniköynnöksiä suojaamassa. Yllättäen hallayö ilman suurempia varoituksia tiluksille laskeutuu, mikä laittaa lähes kypsät rypäleet ja koko sadon vaaraan. Tilalla asusteleva väki kerääntyy yhdessä turvatoimien pariin ja eräänlaisilla siivekkeillä olisi tarkoitus kuumaa savua ja ilmaa löyhytellä arkoihin kasvustoihin. Melko nopeasti vaara pääsee hiipumaan taustalle, mutta Arau ja kumppanit jäävät tunnelmoimaan, miten eräänlainen ihmisperhosten öinen tanssahtelu ja liikehdintä lähettelee lämpimiä tuulahduksia köynnöksiin. Samalla Paul ja Victoria kirjaimellisestikin toisiaan lähestyvät. Tämä pätkä on tietenkin myös ihastuttavaa herkkua silmille. Oikeastaan sen soisi kauemminkin jatkuvan, tai siihen suuntaan viestivät ainakin väreilyt iholla.
Toiselle paikalle ponkaiseva kohtausten ketju liikkuu sekin viinipenkkien väleissä. Tosin yö vaihtuu päiväksi, eikä tunnelmakaan aivan niin painostava ole. Sadonkorjuuseen siis lähdetään, ja rypäleterttuja olisi tarkoitus joukolla napsia. Paulilla puuhastelu lähtee liikkeelle kokemattomuudesta johtuen nysväämisen ja ylimääräisen nirhimisen hengessä, mutta vähitellen alkaa sujumaan. Päivän edetessä kehkeytyykin pientä kisailua Paulin ja Alberton välille kummankin huhkiessa, minkä käsistään ehtivät ja tämän koitoksen päätteeksi onkin hyvä pulloja kohotella täyttyneiden rypälelaatikkojen vierellä. Päivän urakka ei tietysti siinä ole, vaan seuraavana vaiheena on saaliin kippaaminen suureen sammioon ja hyväksynnän pyytäminen neljältä tuulelta. Kun se on saatu, niin neidot mekoissaan loikkaavat rypäleitä rusentelemaan ilahduttavasti tanssahdellen. Hivenen hiprakkaisena tätä kesäistä ja riemukasta liikehdintää kovasti arvostelee. Rintaan jälleen sitä lämmintä hehkua pääsee syntymään ja jakso varsin lupaavaan suuntaan kehittyy, mutta pikkuisen päätös lässähtelee.
Ykköseksi ainakin tämän ensikatselun jäljiltä jää vähän verkkaisempi ja kahdenkeskisempi tuokioinen. Paul on jo kokonaan livahtamassa teilleen aamuhämärissä ennen muiden heräämistä. Kukon kiekuessa kaikki alkaakin olla luikahdusta vailla valmista, mutta viime hetkillä Don Pedro kaappaa kaverin mukaansa aamukävelylle. Quinn pääsee tilittelemään muiden mitään tietämättömästä pomottelusta ja elämän pienten ilojen riistämisen ankeudesta. Kieltojen maailma on tullut vastaan, eli ei suklaata, ei sikareita, ei juuri konjakkiakaan. Nautintoja ollaan yksi toisensa jälkeen ryöväämässä, eivätkä tohtorit ymmärrä sielun tarpeista yhtään mitään. Kaverusten kävellessä eteenpäin alkaa perheen historia valottua vuosisatojakin menneisyyteen ja viinitilan alkuvaiheet käydään läpi. Samalla tavallaan haetaan suuntaa tulevalle hyvinkin leppoisasti rupatellen. Kiireettömyyden tunnetta tavoitetaan mukavasti ja juttujen harhaillessa elämän juureen alkaa vaikuttaa siltä, että ollaan vahvasti ydintä lähestymässä. Upean utuiset kuvat vielä kauniisti jaksoa täydentelevät ja tällaisista huippuhetkistä osaa kiitollinen olla. Siinähän antaa helposti useammankin keskinkertaisemman tovin anteeksi, kun tällaisia sivupolkuja käpsytellään. Ei sen aina tarvitse olla tiivistä draamaa tai tiukempaa kärhämää. Esimerkiksi elokuvan loppu leimuavine tunteineen ja liekkeineen ei onnistu läheskään yhtä vaikuttavaksi muodostumaan, vaan jättää vähän väkinäisen kärhämöinnin ja turhan draamailun makua. Don Pedron ja Paulin aamuvaeltelu on oiva esimerkki siitä, ettei se muistettavin hetki välttämättä vaadi paljoakaan noin tapahtumien suhteen. Kovin mielellään siellä olisi rinnalla kävelemässä ja näitä juttuja kuuntelemassa...
Quinn melkoisen helposti varastelee elokuvan sydämen paikan, vaikkei ruutuajassa mitattuna pääse lähellekään Reevesin minuutteja. Ehkei hän aivan terävimmillään tässä ole, mutta rooli on sellainen, että luontevasti harteille istuu. Kun Don Pedro konjakkilasit käsissään tulee tarjoamaan auttavaa kättä sydämen suruihin, niin eihän siitä tarjouksesta voi kieltäytyä. Kohta onkin herrakerho hoilaamassa tarjoilun kiihtyessä ja siitähän syntyy vallan elämäniloista ja nautinnonhaluista mellastusta, joka katsomoonkin miellyttävästi värähtelee. Näin syksyisessä viileydessä näistä hetkistä helposti syntyykin mietteitä, että pitäisikin katsella enemmän kultaisen keltaisessa hehkussa kylpeviä elokuvia, joissa suukotellaan, viinitellään, eloa ylistellään ja Anthony Quinn turinoisi mukavia. Siispä siis herran filmografiasta poimimaan potentiaalisia tarjokkaita.
Kuvien kauneutta on jo tullut kehuskeltua, mutta mainitaan vielä, että niitä ujutellaan muutenkin mukaan kuin vain noiden huippukohtien koristukseksi. Kunhan päästään utupilvien viinitilalle siirtymään, niin arkisetkin hetket monesti lämpimän visuaalisen käsittelyn saavat ja näitä ihastellen seurailee. Siinä mielessä A Walk in the Clouds hyväksikin herkuksi helposti määrittyy. Kuvauksesta vastaava Emmanuel Lubezki on aiemminkin tullut laitettua hyvässä mielessä muistiin. Lahjakas ammattimies ehdottomasti kyseessä ja hänen kuvastoaan kyllä mieluusti tuijottelee. Eipä liene aivan sattumaa, että eräs Terrence Malick on muutamaankin kertaan päätynyt yhteistyöhön Lubezkin kanssa. A Walk in the Clouds ei todellakaan mikään ikimuistoinen merkkiteos ole, mutta silmille se on ehdottomasti isompikin ilo ja oikeastaan jossakin odotteleva uusintakatselukin melkoisen varma on jo tämän puolen ansiosta.
Hyllyssä on parikin vielä toistaiseksi näkemätöntä elokuvaa odottelemassa, joissa Lubezkin panos on oletettavasti havaittavissa ja lisääkin on aikomuksena hankkia. Yksi näistä voisi hyvinkin olla ohjaajana hääräilleen Alfonso Araun aiempi teos Like Water for Chocolate. Ruokaisaa romanttista draamaa tarjoileva elokuva onkin mielessä alkanut kovinkin positiivisia ennakkokäsityksiä herättelemään, joten eiköhän siitäkin vielä päästä nautiskelemaan. Araun muista kiinnostavista yksi on hänen viimeisin ilmestynyt ohjauksensa vuodelta 2010, eli The Trick in the Sheet. Kyseinen romanttinen komedia ei erityisen korkeaa pistekeskiarvoa ole onnistunut keräilemään, mutta sepä ei vielä kaikkea kerro ja voisinkin veikkailla, että tämä eteläiseen Italiaan sijoittuva ja valokuvausta käsittelevä tapaus voisi tiettyjä vetovoimatekijöitä hyvinkin sisältää. Pikaisella selauksella nuo ovat kaksi tällä hetkellä kiinnostavinta poimintaa Araun näkemättömistä ohjauksista.
A Walk in the Clouds ilmeisesti perustuu huomattavasti vanhempaan italialaiseen elokuvaan, eli kyseessä on 4 Steps in the Clouds vuodelta 1942. Tarina ehdittiin käsitellä toistamiseen Italiassa jo 1950-luvun puolivälissä, mutta nämä molemmat ovat minulta näkemättä, joten vaikea arvailla, millaiseen keskinäiseen järjestykseen versioinnit asettuvat. Kuten tässä onkin tullut jaariteltua, niin tämä 1990-luvun tulkinta vähän kuoppaista tietä tarjoaa talsittavaksi, eikä todellakaan täydellisyyttä lähentele. Paljonkin paranneltavaa se pitää sisällään, eikä lainkaan vähäisimpänä turhankin paljon käsistä karkaileva loppu, joka ennemmin niitä tunnelmia latistelee. Muuten muristelut, kärhämöinnit, kisailut, halailut ja tarinoinnit varsin viihdyttävästi hoidetaan. Pisteet nousevat entisestään muutamien huippukohtien ansiosta, joissa on vähintään pari ripausta kaunista elokuvataikaa ja ne hujahtavat tuosta vain upeiden kuvien viedessä. Nämä tuokiot ovatkin suuremmassa roolissa siinä, että A Walk in the Clouds kohtalaisen ihastuttavana teoksena mieleen jää, ja ilman niitä voisikin olla ylistelyt vähissä ja unohdettava keskinkertaisuus montakin askelta lähempänä. Minusta tämä on oikein hyvä valinta, jos etsii vaikkapa lämpöistä höttöä talvi-illan viihdykkeeksi ja hyvän tuulen tuojaksi. Ainakin omaa sydäntä se vallan miellyttäviin paikkoihin osaa viedä.
A Walk in the Clouds (1995) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti