Etäisesti salaperäisyyttä hapuilevat avaussanat lausahdetaankin Alaskan kauniin taivaan alla vanhan ja epäilemättä viisaan koirakaverin toimesta, mutta kuvat vaihtuvat nopeasti huomattavasti aurinkoisempaan ja vähälumisempaan Fernfieldiin, jossa katsojalle pikaisella kierroksella esitellään, mitä pentuporukalle kuuluu. Edellisen osan lopussahan pienokaisten piti jättää kotitalo ja siirtyä uusiin perheisiin omaa paikkaa etsimään, ja se näyttää ihan hyvin sujuneen. Jokainen hauvoista siis päätyi perheeseen, jossa on myös nuori koulutien alkuvaiheissa seikkaileva lapsukainen. Budderball (äänenä Josh Flitter) ainakin tuntuu viihtyvän, eikä Mudbudkaan (äänenä Henry Hodges) pihan vähemmän siisteissä osissa kovin katkerana kierittele, vaan riehakkaasti sitä leikitellään. Rosebud (äänenä Liliana Mumy) taas saattelee uuden Alice-"siskonsa" koulukyytiin. Buddhalla (äänenä Jimmy Bennett) on tyypillisesti aamujoogailu menossa ja B-Dawgilla (äänenä Skyler Gisondo) pikainen koripallopeli ennen bussin saapumista.
Ihmistoverien hipsaistessa koulua kohti, onkin nelijalkaisilla ystävyksillä vauhdikasta ohjelmaa mielessä, sillä porukan pitäisi kokoontua pelien ja leikkien pariin kaupungin puistoon. B-Dawg tosin jo ennen ehtii lyhyen rupeaman verran reuhaamaan jahdatessaan pikkuista kisuparkaa, mutta tämän äiti sitten sähistellen antaa palautetta, ettei noin vain sovi kissajahtiin kirmailla. Lopulta kaikki pääsevät kynsimättöminä kokoontumispaikalle, erästä herkkusuuta vain lähistölle parkkeerattu jäätelöauto sattuu kiinnostamaan hiukkasen enemmän kuin piilohippastelu sisarusten kanssa. Viisikon muut toki alkuun Budderballia paheksuvat ahmimisesta, mutta houkutus käy kuitenkin liian suureksi ja pian koko joukko on omin luvin jäätelöauton tarjontaan tutustumassa. Lankeemuksilla on välillä hintansa, ja niinpä tässäkin tapauksessa ovi loksahtaa takana kiinni, minkä jälkeen voidaan alkaa ihmettelemään, että mitäpä nyt tehtäisiin.
Homma muuttuu hankalammaksi, sillä jäätelöauto on kiikuttelemassa pientä kylmäkonttia kohti lentokenttää, jossa se pikapikaa lastaillaan rahtikoneen sisuksiin. Saattaa määränpää olla jokseenkin kaukana kotoisesta Washingtonin osavaltiosta, koska kohti Alaskaa pöristellään, tarkemmin sanottuna Ferntiuktuk on lopullinen kohde. Ainakin kaverukset saavat tilaisuuden kummastella maailman merkillisyyttä ihan uudesta näkökulmasta pilvihöttöjen keskellä liidellessään. Kohta onkin koneen alapuolella kahmalokaupalla lunta, mutta ennen kuin hauvat pääsevät tassujaan asettelemaan outoon ja kylmään valkoiseen massaan, niin saadaan silmäys toisaalle. Juurikin siellä päin, minne hauvat ovat tiedostamatta ja pikkuisen vastentahtoisestikin matkalla, sattuu asustelemaan nuori Adam-poika (Dominic Scott Kay) vanhempiensa ja rakkaan koirakaverinsa Shastan (äänenä Dylan Sprouse) kanssa. Heti tehdään selväksi, että pojan haaveena olisi tulla menestyksekkääksi valjakkokuljettajaksi, ja sattuupa Shasta tietysti alaskanhusky olemaan, mikä noin rekikoiraksi sopii hyvin.
Vaikuttaa tosin siltä, että Shasta on vielä hieman liian pienikokoinen raskaan reen edessä kinoksissa raatamaan. Muitakin esteitä valjakkokuskin haaveille löytyy, sillä sattuupa puuttumaan vielä viisi koiraa vetojoukosta ja syystä tai toisesta Adamin isä on jyrkästi hurjia kilpailusuunnitelmia vastaan. Arkinen aamu on menossa, joten kouluun pitäisi kiiruhtaa. Isä pyytelee poikaansa koulupäivän jälkeen poikkeamaan kaupalle auttelemaan, josta matka jatkuisi suoraan Adamin jääkiekkopeliin. Ilmeisesti kolhiva ja silloin tällöin ruhjovakin kiekonlätkintä on niitä turvallisia ja sopivia harrastuksia. Adamin ja Shastan pyyhältäessä koulua kohti, tipautetaan taivaalta kontillinen jäätelöä ja siinä sivussa tietysti hauvojakin. Kaverukset pääsevätkin melkoiseen kyytiin, sillä laskuvarjon varassa laskeutuva laatikko ei niinkään tasaisesti liitele, ja höykytys muuttuu vain hurjemmaksi, kunhan saadaan ensikosketus Alaskan lumiseen sekä kohtalaisen epätasaiseen maahan.
Kotipuolessa koiravanhemmat ja muukin perhe tietysti vähitellen huolestuvat, että missäköhän pentuviisikko tällä kerralla vipeltää. Harharetket ovatkin vieneet kohtalaisen kauas, ja kotiinpääsyn pulma on nuorisollakin pähkäiltävänään. Budderball jo hetken osaa riemuita, että porukkahan tupsahti taivaalta keskelle salaperäistä sekä houkuttelevaa jäätelömaata, mutta kohta joutuu toteamaan, ettei se lumi mitään suurempaa herkkua ole. Ilta alkaa pimenemään, ja kun Washingtonissa etsintäpartio tallustelee kaduilla, niin pienet poloiset hukassa etsivät jonkinlaista suojaa kylmältä yöltä. Adam taas touhuilee siihen malliin kiekkokaukalossa, ettei ainakaan loistavasta suorituksesta tarvitse hehkutella, kun kaveri joukkuetovereidensa harmiksi kompuroidessaan tykittelee oman maalin loppuhuipennukseksi. Muutenkin jää vähän sellainen vaikutelma, ettei tämä pelipuuhastelu niinkään vastaa Adamin omia haaveita tai kykyjä, vaan lienee enemmän isän innostuksen kohteita. Ennen kuin yö kovine pakkasineen kimppuun käy, niin Adamin perhe vetäytyy kotiin ja pennutkin löytävät itselleen lumisen luolan tilapäispesäksi.
Joulukin on hyvää vauhtia lähenemässä, eli eräänlaista pyydettyjen ja kaipa silloin tällöin toteutuvienkin toiveiden aikaa elellään. Adamin listalta löytyykin ne viisi puuttuvaa koiraa, jotka vaadittaisiin oikean valjakon muodostamiseen. Alaskan kirkas aamu koittaa ja Adam jälleen juttelee isälleen haaveistaan, vaan eipä tämä ole yhtään pehmenemässä rämäpäiselle kisaamiselle. Shasta taas lähtee omille seikkailuilleen ja löytää nopeasti kaupungin lähistöltä eksyneet pennut. Porukka tosin ensin luulee Shastaa verenhimoiseksi susilaumaksi, mutta väärinkäsitysten ja toilailevan takaa-ajon jälkeen voidaankin alkaa ystävyyttä kehittelemään. Sheriffin nelijalkaiselta apurilta käväistään kysäisemässä, että mistäköhän pystyisi varaamaan lennon Washingtoniin, johon Bernie (äänenä Jim Belushi) tiedottelee lähimmän lentokentän olevan tulevan suuren valjakkokilpailun maalipaikan läheisyydessä. Joku voisi jo mietiskellä, että selkeään suuntaan tässä ollaan menossa, vaan onpa matkassa pari muttaa, sillä koirat sekä poika ovat vähän pieniä rankkaan reissuun ja mahdollisen valjakon kyvytkin ovat jokseenkin olematonta luokkaa, mitä tällaiseen toimintaan tulee. Yrittäähän tietysti pitää, sillä onhan kyseessä Adamin haaveet ja oma kotimatka. Eri asia kuitenkin on, päästäänkö sinne maaliviivalle yleensä, mutta onhan joulu sitä ihmeidenkin aikaa...
Edellisen osan kohdalla käsitykset vahvistuivat siihen suuntaan, että mitä tarinapuoleen tulee, niin ohjaajana, tuottajana ja toisena käsikirjoittajana toimiva Robert Vince joukkioineen ei juuri pyrikään mitään uutta ja ihmeellistä perhe-elokuvien maailmaan tupsauttamaan. Useampaan kertaan käytettyjä ideoitakin voi tosin kierrätellä joko väsähtäneesti tai vaikkapa niinkin pirteästi, ettei touhusta mitään närästeltävää jää, vaikka lainailua ja toistoa löytyisikin roppakaupalla. No, viimeksi vilkaistu Air Buddies alkoi kohtalaisen ideaköyhän ja puhdittoman takaa-ajonsa sekä puolipakollisen pahisten kanssa kohtaamisen sekä kohkaamisen ansiosta kallistua valitettavasti selkeästi sinne väsyneeseen suuntaan, mutta mielestäni tämä ensimmäinen jatko-osa Alaskan maisemissa sentään tuo pikkuisen potkua ja vaihteluakin, eikä mene täysin tyhjänpäiväisen säntäilyn puolelle. Parannus ei välttämättä huikaisevan hirmuinen ole, mutta selkeästi viihdyttävämpää puuhailua monessakin mielessä.
Sanotaan vaikka niin, ettei asioiden arvaamista ennakkoon ole tehty lainkaan ylivoimaiseksi, vaan melkoisen nopsasti ydinkohdat paljastuvat, eikä väliin jäävien pienempien pisteiden näkeminen hyvissä ajoin ole lainkaan vaikeaa. Tuttuja elementtejä siis pyöritellään, eikä niihin yksityiskohtiinkaan ole kummoisempaa omaperäisyyttä yritettykään etsiä, tai ainakin siltä se tuntuu. Itse en valitettavasti pysty tällaista laiskuutta täysin arvostamaan, vaan kyllähän se pienoista napinaa aikaan saa, kun heräilee vaikutelmaa, että on ihan tietoisesti hutiloitu ja harkittu, ettei lapsikatsojien kohdalla tarvitse niin paljoa vaivautua, vaan vähempikin riittää ihan hyvin. Varmaan riittääkin, jos miettii jutun kertakatselun kannalta, mutta on vaikea kuvitella, että joku nuorempi katselija vuosia myöhemmin vielä pyörittelisi tätä kultaisissa muistoissa lapsuuden iki-ihastuttajana. No, ovathan sellaiset huiput harvinaisia tietysti, mutta Snow Buddies vaikuttaa vähän siltä, ettei ole ollut kiinnostusta lähteä edes kokeilemaan, vaan keskinkertaiseen hassutteluun ja seikkailutouhuun on jo lähtökohtaisesti tyydytty. Ripaus kunnianhimoisempaa puristusta olisikin saattanut nostattaa ainakin tietyt osuudet vallan villimpään ja virnistelevämpään menoon menettelevyyksien sijaan.
Näemmä tässä taas ollaan valittelun ja marisemisen makuun pääsemässä, eli annetaanpa tulla tilittelyä enemmänkin. Siihen sopii kuitenkin huomauttaa, että myös Snow Buddies onnistuu tekemään selkeän eron lajinsa painajaislaitaan, vaikka ei häikäisekään. Nurjia puolia kaivellessa päällimmäisenä on mielessä, että ne potentiaalisesti hyvät ja muistettavat hetket hukkaillaan, kun jokseenkin rutiinilla tuupitaan tarinaa eteenpäin. Onhan mukana pienoista kiirettäkin, mutta siis sekalainen touhuilukin saa sinänsä aikaa, ja ongelma onkin, että näistä kohtauksista uupuu piristävää pilkettä. Toisena valituksen aiheena olkoon se, että ihmisnäyttelijöiden taso on heikompaa luokkaa ja vähänkään mitään herkempää tunnetta välittelemään pyrkivät tuokiot tuntuvat tökkivän väkinäisyyttä kohti. Eipä sillä, että ääninäyttelijätkään niin loistavasti työtään tekisivät, mutta selkeästi paremmin kuitenkin. Väittäisinkin, että nelijalkaiset esiintyvät kameran edessä selvemmin edukseen ja toimivat joukkona vallan mallikkaasti. Välillä on lievää luonnottomuutta havaittavissa, mutta se kai menee enimmäkseen tehosteiden piikkiin.
Hempeämmissä hetkissä on myös sitä sävyä, että sanailu saattaa särähdellä korviin silloin tällöin, mutta vähän latteaakin lätinää osaa odottaa, eikä sitä piinaavissa määrin lähdetä viljelemään. Ennemmin kyse on unohdettavien toisluokkaisten mietelauseiden ripottelusta, eli näennäisesti hukassa ollessakin elämä pitää huolen siitä, että ollaan juuri oikeassa paikassa ja sitä rataa... Nämä tällaiset aiheuttavat lähinnä lievää kiusaantumista, jos sitäkään, mutta jos vaihtaa suomenkielisen dubbauksen pariin, niin mielestäni korvia raadellaan rankemmin. Satuinpa nimittäin katselun jälkeen uteliaisuuttani testailemaan, että mitenkäs hauvat ja muut heppuset kotoisella kielellä jutustelevat. Sitä sanailua ei montaakaan minuuttia viitsinyt sietää ja olipa taas lyhyt sekä ytimekäs muistutus siitä, miksi pääsääntöisesti tulee näitä teoksia alkuperäiskielellä katseltua.
Edellisen osan kohdalla kallistuin varovaisesti kiittelemään siitä, että vähäsen ylilyödystä räikeydestä huolimatta pahikset pidettiin touhuineen kepeään henkeen sopivina. Väittäisin, että Alaskan reissulla olisi pärjätty ilman ilkeilijöitäkin, mutta ilmeisesti pakko sellainen on jännitteiden ja koetusten lisäämiseksi kaivella. Luontevin paikka tietysti on heittää tällainen este päävastustajaksi isoon kilpailuun ja sen roolin saa hoidettavakseen John Kapelos muista piittaamattomana ja äärimmäisen voitontahtoisena Jean Georgena. Vieläkään ei mitään ääripahuutta lähestytä, mutta minusta lipsutaan kuitenkin hiukan häijympään suuntaan kuin edellisessä. Pentuja yritetään pelotella aina tilaisuuden tullen ja muutenkin suunsoitto on vähätteleväista ja pilkkaavaista. Kilpailussa tämä sankari taas näyttää, että keinovalikoimaan kuuluu kumppanien kenkiminen, ruoskiminen, sabotoiminen ja koirien kaltoinkohtelu. Niinpä voidaan kilpatoverit toivotella suu hymyssä rotkoon ja riemuita avoimesti nauraen, kun vaikkapa toinen näyttää loppumetreillä loukkaantuvan.
Itse en oikein käsitä, mistä tällaisia hahmoja revitään ja ylipäätään miksi niin tehdään, sillä vaikutelmaksi varsin nopsasti muodostuu tässäkin tapauksessa, että voihan huoh sentään. Tiedä sitten, mitä koirakaverusten uudemmilla seikkailuilla on tarjota pahisrintamalla, mutta useinhan kehitys menee siten, että vaaditaan häijympiä ja häikäilemättömämpiä julmureita jatkossa. Vähän ikävää, jos siihen suuntaan pitää väkisin lampsia, mutta sen näkee mahdollisesti joskus. Minustahan tämä Jean Georgen korostuva torvelointi viimeisellä kolmanneksella vain haukkaa kohtalaisen kimpaleen menon mukavuudesta pois tarjoamatta mitään sävähdyttävää tilalle, sillä puisevan mielikuvituksettomasta kiusanteosta ja nälvimisestä ei paljoakaan saa irti. Muutenkin elokuvan huipentava kisavaihe on mielestäni melkeinpä heikointa antia. Hyvinkin arvattavasti olosuhteet heittävät nuorten sankarien tielle vielä lisähaastetta pyrytyksen yltyessä hyytävämmäksi myrskyksi. Kovin kurimus kyllä vältetään, mutta pimeämmät ja pikkuisen sekavammatkin kuvat eivät samalla tavalla silmiä viehätä kuin elokuvan aiemmat nähtävyydet. Niin, ja täytyyhän se viimeinen voimia ja tahtoa testaileva täpärä tilanne säästellä ihan loppuun, mutta niinpä vain suurin innostus on jo ehtinyt hiipumaan siihen mennessä.
Omasta mielestäni varsinaista koitosta edeltävä puuhailujakso rullaileekin sujuvammin ja pitää tehokkaammin mielenkiintoa yllä. Aikataulu on tietysti joutoajan suhteen karsittu, koska pitää pikaisesti opetella valjakkoajon aakkoset, muttei tiukasta treenistä tehdä turhan tosikkomaista touhua, vaan sekaan mahtuu leikkisämpää telmimistä. Päästäänhän sitä huimempiin maisemiin, koska kaverusten pitää hakea neuvoja ylhäisessä yksinäisyydessä asustelevalta konkarilta, ja Talon (äänenä Kris Kristofferson) lupautuu nuorukaisia neuvomaan. Välineitä väkerrellään ja öisin lueskellaan salaa peiton alla kattavaa opasta. Nämä tällaiset ovat niitä lämpöisiä hetkosia, joista olisi mielestäni voinut saada enemmänkin irti. Maisemapuoli hoidetaan samansuuntaisesti, sillä kyllähän sieltäkin kivoja kuvia löytyy, mutta siitä huolimatta jää tunne, ettei niitä näkymiä läheskään täydellä teholla hyödynnetä. Ainakin lumisten huippujen ystävälle Snow Buddies tarjoilee silmäniloa siinä määrin, ettei siitä tarvitse mäkätellä. Kauniiksi ja komeaksikin kehtaa tiettyjä otoksia kehaista. Vaikka eivät tehosteet täysin nappiin osuisikaan, niin siitä huolimatta esimerkiksi jäähyvästely loimuavien ja leiskuvien revontulten alla aiheuttaa hyvänlaatuista värähtelyä.
Jos pentuporukan myöhempiä seikkailuja aikoisi katsella, niin seuraavana vuonna kaverukset lähtivät avaruuteen sankarihommiin elokuvassa Space Buddies. Omiin silmiin avaruus kuitenkin näyttäytyy vähemmän kiinnostavana ympäristönä tällaiselle touhulle kuin Alaska. Lisäksi trailerinkin perusteella näyttää siltä, että tämä osa tulee ajankohtaiseksi vasta sitten, jos iskee pakkomielle keräillä ja katsella kaikki sarjan tekeleet. Myös 2009 ilmestynyt jouluilu, eli Santa Buddies: The Legend of Santa Paws kiinnostaakin enemmän, ja varmaan tulee hankittua hyllyyn. Kummituskartanon salaisuudet elokuvassa Spooky Buddies eivät ainakaan etukäteen isommin värisyttele, mutta vuoden 2012 aarrejahti Treasure Buddies lievästi kutkuttelee. Porukan viimeisin yhteinen koitos supersankaripuuhissa elokuvassa Super Buddies lienee myös sitä kehnompaa laitaa. Luultavasti siis pari kertaa koirulit ainakin vielä blogissa vierailevat, mutta onhan sitä ennenkin tullut hairahduttua hamstrailemaan kaikenlaista kurjempaakin kohellusta. Mainittakoon sellainen huomio, että tällä hetkellä IMDB:n puolella näiden seitsemän pentuseikkailun suhteen Snow Buddies johtaa pistekeskiarvoissa ja toisena siis on sarjan ensimmäinen vipellys Air Buddies. Vähäsen siis varottelee siihen suuntaan, että jo valmiiksi kohtalaisen keskinkertainen taso saattaa kääntyä selkeään laskuun elokuvasarjan edetessä. Avausosan yhteydessä tulikin myös turistua näihin elokuviin kytkeytyvistä muista teoksista, mutta enpä lähde sitä listaa tässä toistamaan.
Edelliseen verrattuna Disney on laittanut levylle selkeästi enemmän lisukkeita, jotka ovat miltei täysin nuoremmille katsojille kohdistettu, sillä homman henki on lähinnä harjoittaa leikkimielistä jutustelua ja taustojen tiedottelu jää varsin niukaksi. Kolmen minuutin mokakelasta löytyy pentujen vallatonta telmimistä, mitä on ihan kiva vilkaista. Elokuvalle on tehty eräänlainen kommenttiraita, jossa pentujen ääninäyttelijät höpöttelevät hahmojensa suilla. Jep, tämänkin turhakkeen puolittain muiden touhujen taustalla kuuntelin. Juurikaan hymyjä nämä hassuttelut eivät aiheuttaneet, vaan juttutuokio toimii enemmän muistutuksena siitä, että elokuvassa esiintyvä vitsihuumori voisi olla kohtalaisesti tympäisevämpääkin. Lyhyehkö tekodokumentti ei sekään asiasisällöllään loista, mutta sen verran mainitaan, että yhtenä kuvauspaikkana toimi kohtalaisen vilkas hiihtokeskus Mount Seymourissa Kanadassa, joka lavastettiin hiljaisemmaksi, kylmemmäksi ja jylhemmäksi Alaskaksi. Näistä onkin pikkuisen lisää juttua tehosteisiin liittyvällä pätkällä, jossa kerrotaan, että kyseessä olikin yksi tuotannon suurimmista haasteista. Pentujen lähikuvia lavastettiin ahkerasti studion puolelle, mikä teki puuhasta käytännöllisempää ja mukavampaa, vaikka muuten kuvauspaikoilla viihdyttiinkin. Myrskytkin toteutettiin pitkälti hyvässä säässä, sillä pyrytykset tulivat kuviin digitaalisesti. Kanadan länsirannikolla sijaitseva Ladnerin kaupunki sai toimia Ferntiuktukina, mutta olosuhteisiin piti hiukkasen hienosäätöä tehdä. Melkein lumettomaan kaupunkiin rahdattiinkin rekkalasteittan lunta katuja kaunistamaan ja tietokonepajan puolella lätkäistiin taustaksi komeat vuorenhuiput, ja näinpä ne näkymät melkoisesti muuttuivatkin. Dokumentin puolella ohjaaja Vince tuntuu kehuvan pentujen kohtelua, mutta vaikenee täysin eräästä IMDB:n kertomasta ikävämmästä käänteestä. Siellä nimittäin mainitaan, ettei tuotantoyhtiö ollut hoitanut hankittujen 20 koiranpennun rokotuksia asiallisesti kuntoon ennen kuvauksia, minkä seurauksena viisi pentua kuoli. Sinänsä ymmärrettävää, että näitä synkkyyksiä ei levyn bonuksissa käsitellä, mutta hiukan särähtää korviin ohjaajan hehkutellessa pentujen lokoisia oltavia. Juurikaan enempää ei omaan päähän mitään erityistä tietoa lisukkeilta tarttunut. Disney-julkaisulle tyypillisesti mukana on nippu yhtiön muiden elokuvien trailereita.
Mitä tässä muita loppulätinöitä tulee mieleen, niin ainakin minulle Snow Buddies näyttäytyy edeltäjäänsä viihdyttävämpänä, ja vajaat kymmenen minuuttia runsaammasta kestosta huolimatta aika tuntuu kuluvan nopsemmin. Hassutteleva huumori voisi kenties olla vähän idearikkaampaa, jos vienoja pyyntöjä saisi esittää. Pitäähän sitä edellisen osan tapaan pöräytellä, mutta mielekkäämpänä näyttäytyvät lumiset touhut ja temmellykset, joissa vauhtiakin on ihan sopivasti. Mitään tauotonta toilailua en edes nähtäväkseni tahdo, joten siinäkin mielessä lyhyet lepohetket kohkauksiin ovat tervetulleita. Etenkin pentujen omia seikkailuja edeltävissä elokuvissa vahvemmin esillä oleva urheilupuolikin tulee taas pintaan kisailun kautta. Onhan noita kaikenlaisia koitoksia tullut elokuvamaailman puolella nähtyä, jotta uskaltaa sanoa rekiriehan edustavan vähän löysää menoa viimeisen kolmanneksen rekiajeluissa, eivätkä kehnot kepulikonstit hommaa nytkäytä juurikaan jännittävämmäksi. Vaikka sinnikkyyttä ja rohkeutta koetellaankin, niin onnistumisen ilot jäävät pitkälti välittymättä ruudun toiselle puolelle, koska esiintyjät itsekin ovat lopussa hivenen laimeita ja pohjustelukin huolimattomasti huitaistua tavaraa.
Ajatuksena on kuitenkin ihan mukavaa, että yhdessä touhuten isolla porukalla toteutetaan yhden haaveita ja siinä sivussa omat pulmatkin hoituvat. Harmi vain, etteivät nämä hetket ratkaisuineen mitään suurempaa sydämellisyyttä tavoita, ja tosiaan tuntuu siltä, että kunnollinen yritys siihen suuntaan puuttuu tekijäporukalta. Niinpä kaiken jälkeen Kristoffersonin muristessa loppulauseita jää vaikutelmaksi, että kohtalaisen ontuvasti tässäkin sinänsä hyviä vaikkakin kulahtaneita juttuja liitellään yhteen, minkä johdosta lämpimät värähtelyt jäävät jälkituntemuksista uupumaan. Ihan menettelevää ja paikoin hupaisaakin koiraseikkailua saadaan sitenkin aikaan, mutta epäilen, ettei vähäisiä iloja toiseen tiirailuun taitaisi riittää. Kertakatseltavaa keskisarjaa, ja sekin edellyttänee jossakin määrin sykähtelyä lajityypin suuntaan. IMDB:n puolelta tulikin luettua lyhyehkö kommentti, jossa joku kovin purkaa pahoittunutta mieltään paasailemalla koko kisatouhun epärealistisuudesta ja sen sellaisesta. Jos siis tahtoo todenmukaista mittelöintiä ja selviytymistä Alaskan kovissa pakkasissa ja syvissä kinoksissa, niin Snow Buddies ei todellakaan ole pätevä valinta, sillä se tarjoaa lähinnä kivaa kommellusta hiukkasen höpsössä sekä satumaisessakin hengessä.
Snow Buddies (2008) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti