Selvitelläänpä siis, mikä merkillinen miekkonen tämä Leonard Zelig (Allen) oikein olikaan eläessään ja hänen tarinansa kääräistään dokumenttia muistuttavaan pakettiin. Mukana vilahtelee eri alojen ihmisiä omilla nimilläänkin, mikä korostelee vaikutelmaa todellisuuspohjaisuudesta, vaikka hahmot ja tarina ovatkin suunnilleen silkkaa sepitystä. Yksi omalla nimellään Zeligiä kommentoiva on Susan Sontag, joka puhelee, miten kyseessä oli 1920-luvulle tyypillinen ilmiö Leonardin noustessa valtavaan kuuluisuuteen ja kansansuosioon sekä myös nopea hiipuminen unohdukseen kuului asiaan. Saul Bellow taas luonnehtii Zeligin vaiheita omituiseksi tarinaksi, mutta kyllähän sitä kaikenlaista menoa ja vipinää villisti värähdelleelle vuosikymmenelle sinänsä mahtui, kun jazz pauhasi, alkoholi oli halpaa, eikä muutenkaan elelty tiukkapipoisuuden kulta-aikaa.
"The question of whether Zelig was a psychotic or merely neurotic was a question that was endlessly discussed among his doctors. Now I myself felt his feelings were really not all that different from the normal, what one would call the well-adjusted, normal person, only carried to an extreme degree, to an extreme extent. I myself felt that one could really think of him as the ultimate conformist."
Kyseisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla eri paikoissa ja tunnettujen ihmistenkin seurassa alkoi melkeinpä yht'äkkiä näyttäytymään kummallinenkin miekkonen, joka esiintyi monilla nimillä ja kunhan lähdettiin tarkemmin tutkimaan, niin hepun fyysinen olemuskin mukautui varsin ällistyttävillä tavoilla. Zeligiä nähdään välillä vaikkapa pesäpallopelissä tai seurapiirijuhlissa, mutta hetkenä toisena hän saattaakin vilahtaa kuvissa kovanaamagangsterina, mikä ymmärrettävistä syistä aiheuttaa pikkuisen päänvaivaa ja kiehtoo monia. Yksi näistä Zeligin mysteerin viekoittelemista on nuori psykiatri Eudora Fletcher (Mia Farrow), joka tahtoo ratkaista arvoituksen ja selvitellä syyt muuttuvan käytöksen ja kehon takana. Zeligin noustessa suurempaan julkisuuteen, alkaa ilmestyä monia muitakin asiantuntijoita samoja pulmia pähkäilemään. Teorioita heitellään ahkerasti ilmoille ja osa on melkoisen kaukaakin haettuja. Toiset etsivät syytä fysiikasta, osa taas on vakuuttunut, että erikoiset ominaisuudet ovat alkujaan mielestä lähtöisin, mutta miten mahtaakaan olla...?
"The Ku Klux Klan, who saw Zelig as a Jew, that could turn himself into a Negro and an Indian, saw him as a triple threat."
Suorastaan silmien edessä muotoaan muuttavan miehen osittain surullinenkin perhetausta alkaa pikkuhiljaa selkiytymään ja muutakin pureskeltavaa kaivellaan kaverista Zelig-tietoutta janoavalle yleisölle, joka alkaa olla ihmiskameleonttivillityksen vietävänä. Siinä missä kansa ottaa iloa irti uudesta huvituksesta, niin tutkittava itse joutuu käymään läpi koviakin kokeita, jotka melkoiseksi höykytykseksi paikoin kallistuvat, kun kroppa saa suurempaakin sähkövirtaa ja moni tahtoo laittaa teoriansa käytännössä testattavaksi. Kuten aina ennenkin, niin kaikkia ei voi millään miellyttää, joten myös Zelig erikoistaitoineen herättää sitä vähemmän suopeaa suhtautumista närästelyineen eräissä. Esimerkiksi kommunistinen liike katsoo, että tällainen täydellinen mukautuvuus saattaa olla jopa kirotun kapitalismin ruumiillistuma ja vieläkin kyseenalaisemmat kaapuihin sonnustautuvat soihtukulkueet näkevät miehessä myös hirvityksen sekä kauhistuksen.
"That Zelig could be responsible for the behavior of each of the personalities he assumed means dozens of lawsuits. He is sued for bigamy, adultery, automobile accidents, plagiarism, household damages, negligence, property damages, and performing unnecessary dental extractions."
Julkinen pyöritys alkaakin jo osoittaa käsistä karkaamisen merkkejä, mutta ainakaan vielä ei Zelig-paralle tahdota omaa rauhaa suoda, sillä hänen sisarpuolensa hakee Zeligin sairaalasta ja tekee tästä käytännössä kiertävän sirkusesityksen. Hullunmyllyn keskellä oleva Leonard itse ei juuri ymmärrystä tai hengähdyshetkiä saa ja samaan aikaan krääsätehtaat tuottavat oheisrihkamaa minkä ehtivät innostuneen yleisön kulutustarpeiden täyttämiseksi. Mielikuvituksellisia ja monipuolisia härpäkevalikoimia saadaankin kauppojen hyllylle ja siihen kylkeen vaatetusta, musiikkilevyjä sekä tapahtumia ja lisäksi kaverin omituiset vaiheet innoittavat myöhemmin elokuvan The Changing Man. Fletcher taas näkee kohtelun törkeänä hyväksikäyttönä ja henkisen hyvinvoinnin laiminlyömisenä, joten hän jatkaa kamppailuaan saadakseen Zeligin takaisin hoitoonsa. Taitaa kuuluisuudelle itselleenkin tullaa vähitellen mitta täyteen, koska yht'äkkiä hän livahtaa julkisuuden valokeilasta, mutta noinkohan vain miekkonen kokonaan kartalta katoaa...?
Tämä piladokumentti ei aivan eeppistä mittaa ainakaan minuuttimäärän suhteen lähde hakemaan, eli kuvitteellisen Zeligin täydellistä ja seikkaperäistä elämäkertaa ei lähdetä ruudulle loihtimaan. Toisaalta vauhti on hurjaa, eikä puhetulvaa pitkillä taukohetkillä tasoitella tai muutenkaan vitkuttelua ja jahkailua harrastella, mutta kestoa kirjautuu kuitenkin selvästi alle 80 minuuttia. Ilmestyessään Zelig olikin Allenin lyhykäisin elokuvaohjaus ja taitaapa olla edelleen. IMDB puolestaan osaa kertoa, että siihenkin päästäkseen teosta piti paljonkin pulskistaa, koska ensimmäinen leikkaus rullaili vain noin 45 minuuttia ja oli kai alkujaan tarkoitettu lyhyemmäksi televisioelokuvaksi. Joka tapauksessa Allen päätyi sullomaan sekaan runsaasti lisää arkistomateriaalia kerronnan kera, ja lopulta nykyinen versio muodostui. IMDB:n triviaosastolta löytyy enemmänkin nippelitietoa elokuvaan liittyen ja siellä selvitellään sekin, että tarina olisi ollut alkujaan Allenin oma novelli ja Zelig taas tarkoittaa jiddišin kielellä siunattua tai rakastettua edesmennyttä sielua. Otsikko tosin ehti muuttumaan ennen kuin homma saatiin valkokankaille ja vaihtoehtoisia nimiä olivat The Changing Man, The Cat's Pajamas, The Chameleon Man ja Identity Crisis and Its Relationship to Personality Disorder.
Zelig ei ollut mukadokumenttina Allenille ensimmäinen yritys, koska vuoden 1969 Take the Money and Run summaili kuvitteellisen ja ilmeisen osaamattoman varkaan elämää ja tekoja. Uuteen kokeiluun innosti osaltaan ajatus yhdistää näyttelijöitä vanhaan arkistokuvaan. IMDB:n mukaan Allen tosin oli lopulta enemmän sisällöstä kiinnostunut kuin teknisestä kikkailusta. Elokuvassa nähtävät uudemmat haastattelut on toteutettu väreissä, kun taas 1920- ja 1930-luvulle sijoittuvat osuudet taas on arkistomateriaaliin yhdistelyn vuoksi ja kaipa myös vaikutelman vahvistamiseksi kuvattu mustavalkoisina. IMDB:n puolella mainitaan uudempiin haastatteluihin liittyen, että niissä saattaisi olla pienoista ivaa Warren Beattyn pari vuotta vanhempaa elokuvaa Reds kohtaan, sillä siinä on vastaavaa toteutustapaa samaisissa osuuksissa. Uudempien haastattelujen lisäksi teokseen on nipsitty kirjava ja kookaskin joukko menneiden vuosikymmenten kuuluisuuksia ja IMDB tarjoileekin seuraavan listan arkistopätkissä nähtävistä henkilöistä:
"Max Amann, Josephine Baker, Clara Bow, Fanny Brice, Wilhelm Brückner, James Cagney, Al Capone, Charlie Chaplin, Calvin Coolidge, Marion Davies, Sepp Dietrich, Joe DiMaggio, Marie Dressler, F. Scott Fitzgerald, Lou Gehrig, Joseph Goebbels, Hermann Göring, Harold 'Red' Grange, William Randolph Hearst, Rudolf Hess, Adolf Hitler, Bobby Jones, Robert Ley, Charles Lindbergh, Carole Lombard, Adolphe Menjou, Tom Mix, Pope Pius XI, Dolores del Río, Billy Rose, Babe Ruth, Julius Schaub, Gregor Strasser, Julius Streicher, Franz von Epp, Franz Pfeffer von Salomon, Jimmy Walker, and Claire Windsor."
Ilmeisesti aitoutta lisäämään on tahdottu vielä viskaista valkokankaalle kohtalaisen kuluneeltakin näyttävää kuvamateriaalia, eikä se homma ihan helppo ja nopsa ollut tekovaiheessa, sillä omat hankaluutensa ja vaivansa toivotun ulkoasun askartelu vaati. Ensinnäkin pyrittiin käyttämään 1920-luvun kalustoa kuvauksessa ja äänityksessä, mutta sehän ei vielä riittänyt, vaan filmiä käsittelemään palkattiin jo eläkkeelle ehtineitä aikakautensa asiantuntijoita. Näiden toimenpiteiden lisäksi vuosien tuomaa kulumaa saatiin visuaaliseen ilmeeseen fyysisellä kurituksella, eli filmiä esimerkiksi kasteltiin ja tallottiin. Kuvaajana toiminut Gordon Willis onkin IMDB:n mukaan lausahtanut, että jossakin vaiheessa alkoi näyttää siltä, ettei homma tule ikinä valmiiksi ja tehtiin hirmuisesti töitä sinänsä yksinkertaiselta vaikuttavan lopputuloksen saavuttamiseksi. Kerrotaankin, että Allenin liittäminen vanhoihin kuvamateriaaleihin venähti siinä määrin, että hän ehti tämän prosessin aikana viimeistellä ohjauksensa A Midsummer Night's Sex Comedy ja kuvata seuraavan vuoden elokuvansa Broadway Danny Rose.
"But I've never flown before in my life, and it shows exactly what you can do, if you're a total psychotic!"
Kaipa tässä uskaltaa väittää, ettei tekijöiden vaivannäkö ja puurtaminen sentään ihan hukkaan mennyt, koska lippuluukuilla dollareita kertyi kiva kasa ja yleisesti elokuva pistää silmiin positiivisena kummajaisena Allenin tavallisempien töiden joukosta. Tokihan tunteita hahmoilla heräilee, mutta yleisesti ottaen romanttinen puoli jää naurettaviin mittoihin paisuneen identiteettikriisin jalkoihin. Kaikenlaista kokeillaan Zeligin salojen selvittämiseksi ja yhtenä mahdollisena ratkaisun avaimena on syvä hypnoosi, jota harrasteltiin myös tuossa viimeksi vilkaistussa Allen-hupailussa The Curse of the Jade Scorpion. Hakoteillä oleva Zelig on pahimmillaan täysin muiden vietävissä ja onpahan fasismin synkkä yökin yksi paikka sulautua kasvottomaan massaan muiden sekaan, kun yksilöllisempi elely jokapäiväisine haasteineen alkaa ahdistamaan. Äärimukautuvasta kameleontista kulku kohti itsenäistä ihmistä omine mielipiteineen, tunteineen ja toiveineen on kivikkoinen matka ja helpostihan sitä lipsahdetaan toiseen ääripäähän, jossa omista näkemyksistä ei enää tingitä, eivätkä kompromissit kiinnosta. Samoin tulee surkuhupaisillakin tavoilla esille, miten matka suuresta suosiosta nauttivasta kansan rakastamasta kaverista halveksutuksi hylkiöksi voipi olla välillä hyvinkin lyhykäinen. Mahdollisuuksia siis on monenlaiseenkin huvitteluun ja ainakin omasta mielestäni niitä riemastuttavilla tavoilla hyödynnellään, eikä jämähdetä vain yhtä temppua toistelemaan. Zelig onkin oiva muistutus siitä, että vaikka Allenista itselle ensimmäisenä tulee mieleen rakkaushuoliensa riipimä ja maailman muiden epäkohtien kiusaamana paikoin tulisestikin paasaileva kaveri, niin vuosikymmeniin venähtäneelle ohjausuralle mahtuu näitä reilusti perinteisemmältä polulta syrjään riemukkaasti loikkaavia irtiottoja. Siispä summailisin, että Zelig on erinomaisen piristävää ja kekseliästä vaihtelua ja melkeinpä kaikin puolin piukempi paketti kuin vaikkapa nuo tekstissä mainitut pari maaliskuussa kommentoimaani Allen-elokuvaa.
Zelig (1983) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti