Nurmon valuri / Vetelin elonkorjuu

Kaikenlaisten hömpötysten parissa on tullut elokuvailtamia viime aikoina vietettyä, kun Bronson käväisi teilaamassa pari kourallista pahiksia toiminnallisessa jännityselokuvassa The Stone Killer ja sitä ennen huristeltiin Mika Kaurismäen ohjastamana Saksasta viluisempaan Suomeen kyseenalaiset keppostelut mielessä. Ehkä sopisi tiukempaakin asiaa välillä kotisohvalla pureksia ja tässä vaiheessa onkin jo vierähtänyt melko tarkkaan kuukausi siitä, jolloin viimeksi kansanperinnettä ruudun kautta tuli tarkkailtua. Maaliskuun puolivälin kohdilla parikin teosta kaskeamista sivusi ja näistä molemmat olivat mielenkiintoisia tapauksia lajissaan ja etenkin Kaskinauris toistaiseksi nähtyjen joukossa selvästi kärkipäähän kuuluvia pätkiä. Lämpimät olotilat jatkuvat edelleen, sillä tulen kanssa ollaan yhteistyötä tekemässä ja hehkuvan helteisissä säissä ruissatoa korjataan parempaan talteen. Ensin vaskesta sitä siis pitäisi lähteä vääntämään koristeellisia sekä hyödyllisiä kapistuksia, eli ihmetelläänpä tuokio ja toinen, miten jähmeä kupari erilaisia muotoja löytää.

Nurmon valuri

"Vaski on ikivanha sana, joka lienee alun perin tarkoittanut kuparia, sittemmin myös pronssia ja messinkiä. Joissain uralilaisissa kielissä sanan vastineet merkitsevät myös rautaa (esimerkiksi vas unkarissa merkitsee rautaa pelkästään).

Vaski on uralilaisten kielten vanhin metallin nimitys, ja luultavasti näissä kielissä omaperäinen. Tosin myös indoeurooppalaisia etymologioita on sanalle ehdotettu. Sana on kiinnostanut tutkijoita. Metallien ja niihin liittyvän sanaston on arveltu tulleen indoeurooppalaisten kielten puhujilta, mutta sana vaski vaikuttaa tämän näkemyksen vastaesimerkiltä. Onkin ehdotettu, että uralilaisten kielten puhujat olisivat kehittäneet itsenäisesti kuparin käsittelyn. Tämä ei olisi ennennäkemätöntä; kuparin käsittely on suhteellisen yksinkertaista, ja sitä on ilmeisesti opittu käsittelemään useaan kertaan aikojen kuluessa, useammassa paikassa. Selvin esimerkki tästä on kuparin käsittelyn itsenäinen kehittäminen Väli-Amerikan intiaanien keskuudessa, vailla minkäänlaisia kauppa- tai muita suhteita Euraasian kuparia käyttäviin kulttuureihin."

Vaski

Nyt kun on pikapuolisesti selvitelty sanojen merkityksiä, niin voidaankin lähteä eläväisempiä kuvia katselemaan. Erilaisten esineiden ja kuparin käsittelyn saloihin katsojan johdattelevat Kustaa Vilkuna asiantuntijana ja Eino Mäkinen kuvaajana, joten varsin tuttu parivaljakko on taas kasassa. Levyltä löytyvä dokumentti on vain kahdeksanminuuttinen ja heti alussa kerrotaankin, ettei kyseessä ole alkuperäinen täydellinen versio. Esimerkiksi Elonet listaa kestoksi 14 minuuttia, eli ilmeisesti materiaalia on kohtalaisesti kadonnut teilleen, eikä se mikään ihme ole, koska dokumentti ilmestyi kuitenkin jo vuonna 1940, minkä jälkeen on ehtinyt sattua yhtä jos toistakin isompaa myllerrystä. Kameran eteen taas on löydetty hääräilemään ja tarkasti työskentelemään yksi aikakautensa ammattitaitureista, eli kyseessä siis on Juho Tiisijärvi (1861-1945), jonka kerrotaan olleen seutunsa viimeisiä varsinaisia vaskiseppiä, ja hän taas oli opetellut varhaisemman sukupolven mestarien seurassa.

Aivan dokumentin alussa kohdennetaan katse paljon Tiisijärveä edeltäneille päiville, kun lyhyesti tekstimuodossa kerrotaan, miten suomeksi vanhin sana metallille oli tosiaan vaski. Johdannossa myös mainitaan, että vanhimmat Suomesta löydetyt metalliesineet olivat pronssista tehtyjä, mutta ne olivat tuontitavaraa. Suomessa vaskea opeteltiin valamaan noin 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua, eli nuoremmalla pronssikaudella. Monipuolisesta metallityöskentelystä on jälkipolville todisteiksi säilynyt esineiden lisäksi historiallisia kivimuotteja ja puisia mallikuvia, joita voi vaikkapa museoissa käydä ihmettelemässä. Maalaisvalannan viimeinen suurempi kukoistuskausi taas ajoittui 1800-luvun jälkipuoliskolle, eli aivan niitä päiviä tämä dokumentti ei päässyt kuviin ikuistamaan. Tuolloin eteläisellä Pohjanmaalla oli tapana tehdä muotit tarkasti kuivattuun ja seulottuun multaan. Valuaines taas oli tyypillisesti seos, johon tuli kuparikiloa kohti noin sata grammaa tinaa. Wikipediakin kertoilee osaltaan, miten metallin parissa työskentely oli Etelä-Pohjanmaalla sijaitsevassa pienessä Nurmon pitäjässä aikoinaan hyvinkin merkittävässä roolissa:

"Nurmon kotiteollisuusaloista valtakunnallisestikin merkittävä oli metallituotteiden valmistus valamalla. Tuotteiden raaka-aineena käytettiin pronssia ja messinkiä, joiden kansanomainen yhteisnimitys oli vaski. Nurmossa vaskenvalajia kutsuttiin pelttareiksi. Vaskesta valettiin eniten kulkusia ja soivia kelloja aisakelloista vellikelloihin sekä hevosvaljaiden osia.[4]

Vanhimpia merkittäviä pelttareita olivat Ilmajoen Könnin mestareilta oppinsa saaneet Jaakko Ojala (Kantolan seppä) ja kelloseppänäkin toiminut Juho Jaskari (Typpälehen seppä) sekä isältään oppinsa saanut metallialan monitaituri Juha Kaunismäki. Hän aloitti valutyöt jo 13-vuotiaana ja lähti 20-vuotiaana täysinoppineena valajana hakemaan lisäoppia Peräseinäjoen monitaitoiselta Salomon Ala-Kortesmaalta, joka valutöiden lisäksi oli hopea- ja kultaseppä ja teki pyssyjäkin. Myöhemmin Juha Kaunismäki tekikin kellosepille kellojen kuoria. Vuosisadan lopulla hän teki myös yksi- ja kaksipiippuisia pistooleja sekä revolvereja. Kaunismäki opetti valajan työn ainakin seitsemälle oppipojalle.[4]

Vilkkaimmillaan Nurmon vaskenvalanta oli 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, jolloin työtä riitti parillekymmenelle pelttarille. Välittäjät kuljettivat työn tuloksia myytäväksi aina Itä-Suomeen saakka. Paluukuormana välittäjät toivat valajille romumetallia raaka-aineeksi. Pelttarit toimivat 1890-luvun alkuun saakka myös teollisuuden alihankkijoina toimittamalla Seinäjoella sijaitsevalle Östermyran ruutitehtaalle mustaruutirakeiden hionnassa käytettäviä pieniä metallikuulia.[4]

1900-luvulla Nurmon valutuotanto väheni. Pentti Virrankoski arvelee syyksi toisaalta hevoskulttuurin taantumista ja toisaalta messinkituotteiden teollisen valmistuksen tehokkuutta. Nurmon viimeiset merkittävät pelttarit työskentelivät vielä vuonna 1940.[4]"

Nurmo

Pajassaan ahertava Tiisijärvi kuuluu kai alueen viimeisten merkittävien mestarien kerhoon näiden jähmeiden seosten käsittelyssä, ja hän antaa katsojille lyhyehkön näytöksen alastaan. Muotti täytetään tarkasti mullalla, ja kun mallipuut poistetaan, niin saadaan syntymään muodoltaan toivotunlaiset kolot metallia varten, vaan eipä sitä heti voi lähteä kaatelemaan. Ennen valamista pitää vielä kuivuttaa multamalli kovaksi ahjon kuumuudessa ja tämän jälkeen mallin pintaan huolellisesti kaiverrellaan kanavia, joita pitkin sula metalli löytää tiensä perille. Puolisen tuntia kuuman kuparin kippaamisen jälkeen on mötikkä viilentynyt siinä määrin, että Tiisijärvi voi lähteä pakettia availemaan. Kunhan kehikot ja mallimullat saadaan pois tieltä, niin sisältä paljastuu 36 kappaletta tiukuja, jotka vielä irrottamisen lisäksi kaipaavat viimeistelyn. Dokumentista tosiaan puuttunee sisältöä, mutta kyllä näistä säilyneistäkin pätkistä käsityksen saa, millaista tarkkuutta ja taitoa työskentely vaatii. Toteutustapa on jälleen mykkä, mutta alkuun ja väleihin tuupatut tekstipätkät tuovat lisätietoa teokseen. Kaikkiaan Nurmon valuri ei noin dokumenttina mielestäni ole näiden toistaiseksi katseltujen joukossa lähelläkään parhaimmistoa, mutta jälleen kuitenkin kiinnostava silmäys vuosisatojen aikana kehittyneiden taitojen maailmaan ja ihmisiin työnsä äärellä.

Nurmon valuri (1940) (IMDB)

Nurmon valuri (Elonet)

Vetelin elonkorjuu

"Vanhaan aikaan kylvettiin parhaastaan kesäruista, mutta sitä mukaa kun yksivuoroviljely väistyi kiertoviljelyn tieltä ja kesannointi valtasi alaa, sai talviruis laajemman levikin. Rukiinviljelyn tärkeä sivutuote oli jäykkä olki, jota käytettiin mm. riihien ja latojen kattamisaineena, karjanrehuna ja sänkyjen pehmikkeenä.

Rukiilla oli Varsinais-Suomessa kaksivuoroviljelyn myötä hankittu pääviljalajin asema. Kevätruis menestyi edelleen saaristossa ja etelärannikolla. Juhannusrukiista saatiin sekä vihantarehu- että tavallinen syysrukiin jyväsato. Kevätruis oli pienisatoisena vähän viljelty. Rukiin talvehtimisessa on vaikeuksia siirryttäessä pohjoiseen, joten sitä voidaan viljellä Etelä-Pohjanmaalla, Keski- ja Itä-Suomessa vain edullisimmassa peltolohkossa. Syysruis soveltui sekä peltoon että kaskeen ja se olikin viimeksi mainituilla valtalajike. Kaikkinensa rukiinviljely säilytti hallitsevan asemansa 1870-luvulle saakka."

Peltokasvit

Kenties tähän ei pääse mitään kovin kiinteää teemallista jatkumoa muodostumaan, kun kuumasta metallipajasta kipaistaan ruispellolle. No, onhan sekin tietysti hikistä hommaa, kun elokuun helteissä huhkitaan pitkää päivää talven viljavarastojen eteen... Dokumenttia ovat taas olleet tekemässä Kustaa Vilkuna asiantuntijana ja visuaalisesta puolesta vastaamassa kuvaaja Eino Mäkinen. Pituutta tällä myös vuonna 1940 ilmestyneellä teoksella onkin runsaasti enemmän, sillä elonkorjuupuuhia tutkitaan noin 21 minuutin verran. Onhan siinä toki työvaiheita ja taustatietoa selviteltäväksi, että saadaan kuivina tuulessa huojuvat elintärkeät tähkät aittaan talteen. Jälleen kyseessä on mykkädokumentti, mutta tuttuun tapaan alusta löytyy pitkä pätkä painavaa asiaa tekstimuodossa ja näitä tietoiskuja on toki luvassa lisääkin esityksen edetessä. Lisäksi Helsingin yliopiston historiallisen maatalouden sivustolta löytyy paljon kiehtovaa täydentävää tietoa kera tarkkojen kuvien, ja sieltä olen tekstin yhteyteen muutaman lainauksenkin nappaillut.

"Lyhteistä koottiin pellolla kuhilaita, joissa vilja sai alkukuivatuksensa tuulessa ja auringossa. 

Lyhteiden asettelu pellolle kuivumaan saattoi tapahtua usealla tavalla riippuen säästä ja paikallisesta perinteestä.

Lyhteet voitiin asettaa yksitellen, riviin, renkaaksi tai seipään varaan. Lyhteiden määrä kussakin kuivatusmuodostelmassa oli tarkkaan säädelty, ei vähiten siitä syystä, että se helpotti esimerkiksi verokymmenysviljan erottamista."

"Kaskilla ja Itä-Suomen peltoviljelmillä vilja varastoitiin suuriin pyöreisiin aumoihin ja suoviin tai pitkänomaisiin närtteisiin. Sato säilytettiin niissä talveen saakka riihikuivatusta odottamassa.

Närte oli noin sylen levyinen, miehen korkuinen, useita metrejä pitkä viljan ulkosäilytystä varten koottu kasa. Lyhteet ladottiin teräpäät vastakkain siten, että keskusta pysyy laitoja korkeammalla. Pohjan muodostavat pölkyille pituussuuntaan pannut pohjapuut, ympärille asetetaan tueksi sankapuut, katteena ovat oljet, havut, tuulivitsat ja painopuut."

Viljan ulkokuivatus

Edellisen dokumentin tapaan Pohjanmaalla jatketaan, eikä Veteli hirmuisen kaukana Nurmosta sijainniltaan ole. Ennen kuin työväki päästetään pelloille sirpit käsissä korsia katkomaan, niin ruutuun tosiaan vyöryy tekstipurkaus, jossa pohjustellaan aihetta kertomalla, miten entisaikaan työllä auttaminen kuului kyläyhteisön jäsenten velvollisuuksiin ja sitä yleensä hyvässä hengessä ja mutisematta noudatettiin. Työliitot ja talkoot kokosivat ihmisiä yhdessä uurastamaan aikoina menneinä, eikä tällainen yhteisöllisyys sittemminkään ole onneksi täysin unholaan hiipunut. Usein talkoot toteutettiin pienemmissä piireissä, mutta tietyt urakat, kuten vaikka heinänteko kaukaisilla niityillä, elonkorjuu ja riihenpuinti vaativat myös oman talon ulkopuolistakin työvoimaa. Vastavuoroisesti tietysti käytiin sitten naapureilla samoissa merkeissä vierailulla ja kuvioihin kuului myös talkoolaisten runsas ravitseminen ja pienimuotoisten sadonkorjuujuhlien järjestäminen raskaan raadannan päätteeksi.

Talkooporukka ei tietenkään noin vain pellolle pinkaise hetken mielijohteesta, vaan ennen katkonnan aloittelua satoa tulee arvioida asiantuntevin silmin ja varmistusta voidaan myös sormituntumalla hakea, koska jos rukiin jyvä napsahtaa taitettaessa rapsakasti poikki, onkin jo hyvä hetki laittaa viikatteet viuhumaan. Tässä koitoksessa tosin käytetään noita pienempiä sirppejä, joihin liittyen löytyy kuvitusta ja seikkaperäisempää selvittelyä mainitulta sivustolta. Työkalut käsissä lähdetään laajaa alaa käymään läpi laidoilta siten, että jokaista saraa kohti on viisi leikkaajaa, joita seuraa pari sitojaa sekä lopulta kuhiloitsija perässä. Mistään kaoottisesta kohkaamisesta ei siis ole kyse, vaan tässäkin tapauksessa kuvista välittyy harkittu työjärjestys sekä ripeät ja tehokkaat otteet tekemiseen. Korjuukypsäksi ehtinyt ruis leikataankin nopsasti alas ja suojataan huolella pellolle lyhteissä kuivatettavaksi. Lyhteistä ladotaan siistejä sekä tiiviitä kuhilaita, joiden kattojen pitää olla huolella valmisteltuja, koska ruis itää otollisissa oloissa herkästi tähkässäkin. Kunhan kuivuminen on edennyt riittävästi, niin kuhilaat puretaan ja lyhteet ladotaan joko pyöreisiin aumoihin tai pitkulaisiin närtteisiin. Nämä rakennelmat pitää myös toteuttaa säänkestäviksi, ettei arvokas sato pääse syksyn edetessä ja puintipäivää odotellessa pilaantumaan, vaan laadukkaana läpi ankaristakin syyssateista. Jälleen monimuotoinen tekeminen röykkiöiden rakenteluineen välittyy kuvien kautta selkeästi katsomoon, mutta eipä se elonkorjuu-urakka vielä valmiiksi tule, vaan seuraavat vaiheet vievät sisätiloihin:

"Ilmakuivatettu vilja kannettiin välittömästi paarimaisilla sapilailla tai köydellä taakaksi sidottuna riiheen loppukuivatusta ja puintia varten. Myös rekeä ja kärryjä hyödynnettiin kuljetuksessa. 

Riihi oli nurkkasalvottu hirsirakennus, joka sijoitettiin palovaaran vuoksi aina pihapiirin ulkopuolelle."

"Maan itä- ja pohjoisosissa riihi oli korkea ja kapea yksihuoneinen rakennus, jossa enintään ruumenhuone (korsu) oli lisärakennuksena sivuseinällä. Viljan kuivatus ja puinti suoritettiinkin yhdessä ja samassa kiuashuoneessa.

Kivestä ja savesta muurattu uuni oli päältä umpinainen. Seinästä seinään kulki kaksi kannatinortta parsia varten sekä ahdinlauta, jolla ahtaja seisoi riihtä täytettäessä.

Lyhteet nostettiin parsille eli orsille puu- ja rautapiikkisillä elohangoilla riihen lämmityksen ajaksi. Lyhteet aseteltiin parsille vieri viereen tähkäpäät ylöspäin. Antelijana oli usein mies, ahtajana nainen. Kiuasta lämmitettiin päivä tai pari, jonka jälkeen voitiin aloittaa jyvien irrotus korsista eli puinti."

"Lännessä riihirivi muodostui riihestä, luuvasta eli erityisestä puintihuoneesta ja olkiladosta. Ahvenanmaalla siinä oli ainoastaan riihi ja luuva. Suurehkoissa taloissa käytettiin myös yhdistelmää riihi–luuva–riihi, jolloin olkilato oli riihirivin takaseinällä.

Kun kuivatus ja puinti oli erotettu omiin huoneisiinsa, voitiin osaa sadosta kuivattaa samaan aikaan kun toista osaa jo puitiin, joten riihitys oli tarvittaessa itäistä tehokkaampaa.

Lännessä kuivatus tapahtui kiashuoneessa, puinti sen vieressä olevassa luuvassa. Lännessä solkipuilla ympäröity kiuas oli avoin, joten parsille oli tehty lyhteiden putoamisen estämiseksi suojahäkki. Länsisuomalainen riihi oli itäistä matalampi ja leveämpi. Niissä oli kolme kannatinortta parsia varten ja lyhteet ylsi ojentamaan ahtajalle lattialta."

Riihi

Sanallisesti dokumentissa ylistelläänkin riihtä yhdeksi suomalaisten vanhimmaksi ja etevimmäksi keksinnöksi ja kerrotaan myös, miten muinainen Suomi oli viljava maa, josta riitti laadukasta siemenviljaa ulkomaillekin vietäväksi. Syiksi menestykselliseen viljelyyn listataan satoisat kasket ja hyvät savuriihet, joissa jyvät säilyivät erinomaisesti. Kohta kuvissa nähdäänkin, miten kuivunut ruisnippu toisensa jälkeen kannetaan riihen uumeniin suojaan kuivauksen viimeisteleviin korkeampiin lämpötiloihin puintia odottelemaan. Lyhteet sijoitellaan tarkasti ylös rakennetuille parsille siten, etteivät ne paljoa toisiaan painaisi ja kuivaustulos pysyisi laadukkaana sekä tasaisena. Lattiatasossa kuumotteleva kiuas taas tuottelee parhaimmillaan 90 asteen tukalan lämmön, ja kiukaasta huolehtiminen on talon isännän velvollisuuksia. Kuukausikaupalla ei tarvitse tulisijan ruokkimista jatkaa, sillä ennen pitkää ylös ladotut lyhteet alkavat olla puintikunnossa, mikä tarkoittaa, että ahkerille ahertajille olisi kovaa hommaa taas tiedossa:

"Parsilta alas pudotettu kuivunut lyhde siirrettiin Länsi-Suomessa puintia varten kiuashuoneen vieressä olevaan puintihuoneeseen eli luuvaan. Itä- Suomessa vilja puitiin kiuashuoneen lattialla.

Lyhteet sijoitettiin lattialle paririveihin siten, että kahden vierekkäisen rivin tähkät tulivat vastakkain eli puintikohta oli mahdollisimman rajatulla alueella. Tämän jälkeen lyhteiden side viillettiin puukolla auki.

Maan länsiosissa puiminen eli jyvien irrotus suoritettiin tavallisesti mikkelinpäivän ja pyhäinmiestenpäivän välillä. Itä-Suomessa puitiin riihen kiuashuoneen lattialla vähän kerrallaan pitkin talvea."

"Oksavarstaa nuorempi ja tehokkaampi on nivelvarsta. Siinä on varsi ja iskuri sekä niitä yhdistävä nivelside.

Nivelvarstoilla puitiin useamman henkilön toimesta yhtä aikaa kehässä kulkien ja lyöden eli tappaen tähkistä jyvät irti. Työ oli pölyistä ja raskasta. Se aloitettiin varhain aamulla, ja monesti talot kilpailivat kuka aloitti ja lopetti puinnin ensimmäisenä."

Käsivoimainen puinti

Pian jo lyhteet lentävät sijoiltaan alas ja tässä dokumentissa esikäsittelyyn kuuluu nippujen rankka piekseminen seinää vasten, mikä karistelee raskaimmat teräjyvät lattialle jo ennen varsinaista puintia. Kerrotaan myös, että jos riihi on sitä rakennustyyppiä, jossa on luva, niin lyhteet viskaistaan sille puolella, koska viileämmässä tilassa huhkiminen on sentään hiukkasen siedettävämpää työtä, vaikkakin silti äärimmäisen pölyistä puuhaa. Kun korret tähkineen saadaan aseteltua lattialle, niin voidaan aloitella puintiurakka ja kuvissa nähdään vinhasti viuhuvia nivelvarstoja, joista yläpuolella olevan linkin kautta löytyy lisätietoa. Tyypillisesti tämä vaihe elonkorjuussa toteutettiin kahden parin yhteistyönä ja kumpikin kaksikko lähti sivuseinien suunnalta liikkeelle vanhimman pitäessä reipasta työtahtia yllä. Siinähän sitä takomista riittää, että saadaan koko sato piestyä, eikä millään hetken hutkimisella valmista tule. Riihipäivät olivatkin tyypillisesti pitkiä sekä uuvuttavia ja luultavasti tämä erittäin pölyisessä tilassa tapahtuva hakkaaminen oli se keholle kuormittavin vaihe. Voisikin olettaa, että pieksentää seuranneet lajittelut ja puhdistamiset olivat jo paljonkin mielekkäämpää puuhaa:

"Ensimmäisenä puhdistusvaiheena korjattiin pitkät oljet puinnin jälkeen lattialta käsin syliin ja vietiin syrjään, esimerkiksi olkisuuliin. Sen jälkeen pisimmät korrenpätkät haravoitiin riihiharavalla syrjään käytettäväksi karjan rehuna. Lattialle jäivät vain jyvät, lyhyet korrenpätkät ja tomu.

Puintijäännös nostettiin puulapiolla (metalliterä olisi voinut vahingoittaa jyvien pintaa ja heikentää siten itävyyttä) suureen ritiläpohjaiseen astiaan korrenpätkien erottamiseksi. Koko maahan on levinnyt sekä haapalautalaitainen soikea välppä että harvan pärekorin näköinen nelikulmainen riihiseula eli pohjoispohjalaisittain risla (< ru. rissel), kun taas pyöreän seulamallin ydinaluetta on Suomenlahden rannikkoalue."

Viljan puhdistus

Vaivalloisuudesta ei sillä tietenkään päästä, että nivelvarstat käsistä lasketaan, koska lajittelu ja putsauskin omat tuhtomisensa vaatii ja etenkin aikaa kuluu, kun pieni kasa kerrallaan lähdetään puitua satoa viskomaan. Tällainen tempoilu tuottaa tulokseksi alustavan karkean lajittelun sekä siistii suurimman osan tomusta ja roskista erilleen jyvistä, kuten kuvistakin näkyy. Kauhakyytiä saavat raskaimmat jyvät lentävät kauimmas, kevyet tipahtavat aiemmin ja höttöinen tomu satelee suurilta osin lähelle lähtöpaikkaa. Näin eri vyöhykkeiltä saadaan ainakin alustava kokolajittelu ja jyväkasat kerätään omiin säkkeihinsä. Johtoajatuksena on, että parhaista jyvistä kerätään seuraavan sadon siementä, kun taas heikoin aines laitetaan kotieläimille rehuna mutusteltavaksi. Kaikki pöly ja tomu ei tietenkään tällaisella tempulla vielä lähde, vaan operaatio jatkuu ulkoilmassa tuulisella paikalla, jossa jyviä kaadellaan astiasta toiseen ja annetaan tuulahdusten puhkua pölyjä pois. Lopulta onkin edessä rankan työpäivän mieluisin ja palkitsevin osuus, kun saadaan kantaa muhkea sato turvaan. Kunhan saadaan säkit saateltua aittaan, niin pääsee pölyinen riihimies lopulta saunaan puhdistumaan ja keräilemään virtaa tulevien päivien koitoksiin.

"Puhdistettu vilja säkitettiin ja vietiin aittaan odottamaan jauhatusta tai myyntiä. Länsisuomalaisen aitan alapohja oli hyvin tuulettuva, jotta vilja pysyy kuivana. Se hoidettiin nostamalla aitan lattia ylös maan tasosta tolppien, kyljellään olevan lankun tai hirsisokkelin avulla. Ensiksi mainittu malli kuuluu jo esihistoriallisen ja keskiajan taitteeseen, toinen 1600-luvulle ja kolmas 1700-luvulle.

Jauhettu vilja säilytettiin aitan laareissa. Jokaisella viljalajilla oli oma laarinsa. Kulloinkin tarvittava jyvä- tai jauhomäärä haettiin aitasta käsikivijauhatusta tai leivontaa varten puuastioissa, lännessä jauhovakoissa ja idässä tuohikopsissa. Toisinaan käsikivi säilytettiinkin aitassa, mutta yhtä hyvin tuvan tilavassa porstuassa."

Varastointi

Aivan pelkkää uuvuttavaa uurastusta ei Vetelin elonkorjuu näin katsomosta nähtynä ole, vaan kyllähän raatajille taukohetkiäkin suodaan. Eväspaikkoja viritellään aurinkoisen työmaan keskelle ja koko porukka pääsee yhdessä istahtamaan alas ja välipalaa puraisemaan. Muutenkin näyttää siltä, että raskaasta huhkimisesta huolimatta monia hymyilyttää ja tekemisestä iloakin irtoaa. Peltopäivän päätteeksi päästään pienoisen polkupyörämarssin kautta juhlapöydästäkin haukkaamaan kiitosta osallistumisesta. Vaikka dokumentti onkin äänetön, niin kuvista välittyy kuitenkin hyväntuulisuutta ja kyllähän siihen sekaan mielestäni sopisi hiukkasen tunnelmoivan höpöttelyn puolelle paikoin lipsahteleva kertojakin. Ainakin homma pysyisi eloisampana, kun ei tarvitsisi laittaa kuvien soljuvaa virtaa poikki tekstivyöryttelyjen ajaksi. Eiväthän nämä osuudet dokumenttia pilaa, mutta pientä töksähtelyä tuovat tullessaan.

Joka tapauksessa elokuvan toteutus on järjestelmällinen, havainnollinen ja kiitettävän selkeä. Päälle vieläpä mukavan monipuolista kuvitusta, vaikka tässä tapauksessa voinee väittää, että vuosien kurimus on lähdemateriaalia päässyt höykyttämään, koska kuvanlaatu paikoin menee kohtalaisen kehnoksi. No, se tuskin on alkuperäisten tekijöiden syytä ja sopinee olla kiitollinen, että elokuva on sentään säilynyt näin melkeinpä 80 vuotta myöhemmin katseltavaksi. Omalla listalla Vetelin elonkorjuu kirjautuukin näiden kansanperinnedokumenttien joukossa antoisimpien teosten sekaan, kuten vaikkapa aiemmin katsellut viljelyaiheiset esitykset Kaskisavun mailta ja Kaskinauris. Kaikista mainituista jää jälkeen hyvä mieliala siksikin, että hartaasti ja huolellisesti kuvattujen kohtausten kautta välittyy päivittäisen elon eteen nähty vaiva, mutta samaan aikaan työn ja yhdessäolon tuoma ilokin.

Elonkorjuu

Veteli

Vetelin elonkorjuu (1940) (IMDB)

Vetelin elonkorjuu (Elonet)

Edellisen dokumentti-iltaman tarjoileman kaskikaksikon yhteydessä tuli tekstin loppupuolella hieman käytyä läpi Isien työt IV -levyltä löytyvää Eino Mäkisen haastattelua ja vähän samoista aiheista jatkaa kokoelmalle lisukkeeksi myös laitettu yli-intendentti Sirkku Döllen yhdeksänminuuttinen julkaisuaikaan vuonna 2006 tehty haastattelu, josta voisin tähän perään muutaman huomion napsaista. Tokihan Kansantieteellinen Filmi Oyn tekemisistä ja historiasta tuli jo helmikuun puolella puheltua, mutta kaipa pienimuotoinen kertailu sallittakoon, kunhan ei täysin samojen seikkojen jankkailuksi menisi. Döllen juttutuokiota edeltävä saateteksti osaa kertoa, että keväällä 1941 Kallankarien jäälakeuksilla kuvattu dokumentti Hylkijäillä jäi yhtiön viimeiseksi elokuvaksi, koska jatkosota pitkälti päätteli porukan toiminnan. Lisäksi sotavuosien myllerryksessä moni jo kuvattu elokuva joko tuhoutui osittain tai kokonaan ja osa katosi teille tietämättömille. Vuonna 1950 päätettiin ottaa käsittelyyn puolisen tusinaa täysin säilynyttä dokumenttia ja laittaa ne uudelleen levitykseen. Kansallismuseo ja Suomi-Filmi käynnistelivät vastaavanlaista kuvaustoimintaa vuonna 1955. Museon puolelta puuhamiehenä toimi tuolloin Niilo Valonen, jota ajallaan seurasivat Osmo Vuoristo ja Eero Naskali. Elokuvayhtiö taas asetti kuvaajaksi Aimo Jäderholmin, jonka työtä tuli myöhemmin jatkamaan kehuttu alansa taituri Niilo Heino.

Kansantieteellisten dokumenttien kehittely ja toteutus ei uuden startin jälkeenkään mitään vuosittain jatkuvaa hommaa ollut, vaan välillä tuli pitkiäkin taukoja, mutta toiminta kuitenkin pysyi hengissä vuosituhannen vaihduttuakin. Haastattelua kuvattaessa viimeisin teos oli vuoden 2006 Jouhisiimaa ja hamppuköyttä. Dölle oli mukana sen valmisteluissa ja projektin rahoittamisessa, kuten monessa aiemmassakin kansantieteellisessä dokumentissa, koska hän oli ainakin tuolloin maan johtavia perinne- ja valokuva-asiantuntijoita. Dölle kertookin tehneensä yhteistyötä jo vuosia sitten Naskalin kanssa. Itse hän ei niinkään ollut varsinaisissa kuvauksissa mukana, mutta seurasi projekteja kuitenkin mielenkiinnolla. Heino oli Döllen mielestä uskottu kumppani ja erittäin kiinnostunut sekä innostunut näistä perinneprojekteista. Kansallismuseon roolia Dölle kuvailee siten, että heidän osuutensa painottui enemmänkin käsikirjoitusten ja valmistelujen tekemiseen, sillä resurssit ja tekniset valmiudet eivät riittäneet elokuvien kuvaamiseen. Naskalin jäätyä ajallaan eläkkeelle, alkoi museon puolella tulla enemmänkin pulmia vaadittujen rahoitusten suhteen, koska budjeteista päättävät eivät pitäneet kansantieteellisiä elokuvia niinkään tarpeellisina hankkeina. Esimerkiksi valmiiksi suunniteltu Järvimalmista raudaksi peruuntui, kun luvattuja rahoja ei lopulta tullutkaan. Mainittu uudempi Jouhisiimaa ja hamppuköyttä taas toteutui Döllen järjesteltyä rahoitusta hieman mutkikkaammin, mutta kaikki eivät tällaista järjestelyä lainkaan hyvällä katsoneet. Niinpä kansanperinteen elokuvallinen taltiointi Kansallismuseon toimesta oli 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä melkoisen olematonta ja suhtautuminen uusiin töihin nihkeää.

Itse olen sen verran heikosti tilanteen tasalla, että miten näihin teoksiin näin kymmenisen vuotta myöhemmin nykypäivänä suhtaudutaan ja onko tuotanto lähtenyt uuteen kasvuun, mutta kyllähän siinäkin urakkaa riittää, jos aikoo vaikkapa noista 1900-luvulla kuvatuista merkittävän osan silmäillä läpi. Haastattelun ohessa nähdäänkin otteita mainitun tuolloin tuoreimman teoksen lisäksi vanhemmista dokumenteista Sompio ja Lohipato. Tässä vaiheessa etenkin Eino Mäkisen ja Niilo Heinon kuvaamat elokuvat henkilökohtaisesti kiinnostavat, eli eiköhän näistä vielä tule jatkossakin juteltua.