Today We Kill, Tomorrow We Die (He ratsastivat yhdessä)

Näyttääpi siltä, että huhtikuun aikana on jo autoiltu sinne, tänne ja pikkuisen tuonnekin ja siinä samalla jokunen hämärähommakin hoidettu tai muuten vain huuruisissa merkeissä kiidetty kaasu pohjassa kohti auringonlaskua. Viimeksi oli kummallisia öisiä töitä ja sekalaista selvittelyä, kun Mika Kaurismäen ohjaksissa Berliinin pimeillä kaduilla pyörittiin elokuvassa Helsinki Napoli All Night Long, eivätkä ihan kaikki koitoksesta selvinneet enää uutta sarastavaa aamua ihastelemaan. Muutenkin on aseet kädessä ongelmia ratkottu siinä määrin tiuhaan näissä viime aikoina katselluissa menomelskeissä, että piti tähän väliin napata jokin verkkaisempi ja herkempi hempeily, mutta kuten tekstin otsikko vähän vihjailee, niin suunnitelmat ovat usein muuttuvaisia ja kovempaa lopullista oikeutta ollaan jälleen jakamassa, eli tässäpä sitä taas ollaan perimmäisten kysymysten ja tekojen äärellä, kun edessä avautuva polku kuljettelee kostoa kohti ja sisuksia syövä vihan liekki ajaa eteenpäin.

Aivan käsittämätöntä vauhtia aika viilettää, sillä blogin puolella alkaa olla pian jo vuosi edellisestä poikkeamisesta lännenelokuvien maailmaan ja silloinkin Frenchie King tarjoili melkoisen hömppäistä hupia, eikä todellakaan mitään tylyyden huipentumia tavoittelevaa revolverioopperaa. Sen verran lajityypistä tykkäilen, ettei nyt sentään noin pitkää western-paussia ole päässyt syntymään, vaan onhan lännenseikkailu jos toinenkin välissä vilkaistu, vaan eivät ole mietteet tänne saakka päätyneet hajatelmina tai muussakaan muodossa. Jos kuivista kausista puhellaan, niin Bud Spencerin elokuvien osalta on tullut taukoiltua vieläkin kauemmin ja pitkälti ihan tietoisestikin. Viimeksi Budista puhelin marraskuussa 2015 listailun plus sekalaisen höpöttelyn merkeissä ja saman kuun alussa kommentoin hänen vähän väsyneempää huvitteluaan Even Angels Eat Beans. Yhtenä syynä melkeinpä 1,5 vuoden kirjoitusväliin on tietenkin se, että hyllystä löytyvät Spencer-elokuvat ovat muutamaa vakavampaa rutistusta lukuun ottamatta käyty jo kertaalleen läpi, eli vähiin käy. Toinen syy taas on Spencerin kuolema viime vuoden kesäkuun 27. päivä, eikä vielä oikein ole tullut sellaista oloa, että niitä hassuttelevaisempia hutkimisia tekisi mieli alkaa tutkimaan. Epäilemättä mieli ja tuntemukset ajan myötä muuttuvat, eikä tämä murheellinen uutinen tuolloinkaan niin yllättävä ollut, koska Bud tosiaan oli jo ehtinyt 86 vuoden ikään. Nyt pitkästä aikaa kuitenkin herra ratsastelee kumppaneineen kuviin, vaikka sopinee jo alkuun sanoa, että ne hilpeämmät hetkoset ovat tässä teoksessa vähissä...

Laajojen tasankojen tuulahdukset ja vapaa elämä avoimen taivaan alla ei ainakaan alkuun ihan ajankohtaisinta arkea Bill Kiowalle (Brett Halsey) ole, sillä päiviä kulutellaan reilusti ankeammissa merkeissä ahtaassa vankisellissä kalterien takana. Lusiminen kuitenkin käytetään hyödyksi, sillä hän on vuoden kulutellut veistääkseen huolella mahdollisimman paljon oikeaa asetta vastaavan puisen revolverin, eikä ihan vain ajankulukseen. Vartija osaakin uteliaalle kumppanille vastailla, että Bill on myös käyttänyt kolmisen vuotta vankiajastaan päätoimisesti kehitellässään tarkkuuttaan ja nopeuttaan puupyssyn käsittelyssä. Selvästkin jotakin on miehellä mielessä ja luultavasti kovempiakin kaunoja menneisyydessä, joita ei noin vain rupattelemalla selviksi sanailla, vaan kaipa aikomuksena on tulitella erimielisyydet kerralla pysyvästi kuntoon. Mitäpä sellaisia moneen otteeseen vatvomaan…

Sattuupa sopivasti, että jo seuraavana päivänä Kiowalla olisi ohjelmassa vankilasta vapautuminen ja paikan pomo toivoo, ettei kaksikko enää toisiaan joutuisi näkemään. Tosin kyyniseen sävyyn hän heti perään puhelee, että eipä näiden latelu oikein auta, sillä yleensä kelmien tie johtaa takaisin kivimuurien sisään ja tapojen parantaminen on houreinen haave vain. Billiä ei hirmuisesti tunnu kehotukset parempaan elämään kiinnostavan, vaan kunhan ne portit vuosien jälkeen kohti vapautta avautuvat, niin onkin jo kiire ja hoppu revolverikauppaan tarpeellisia työkaluja hankkimaan. Sepä onkin vallan tarkkaa puuhaa ja sopivuus käteen on ehdottoman tärkeää, mutta myös koneistoa kovin kärsivällisesti kaveri kuulostelee. Joku vanha tuttu on ilmeisesti saanut heti tiedon vapautumisesta ja tahtoo lähetellä Kiowalle tylympiä terveisiä. Niinpä pari kätyriä on siis laitettu matkaan toimittamaan moikkauksia toimittamaan, eli toisin sanoen luotia ihon alle, mutta eihän se ihan noin vain käy. Lähinnä Bill saa tilaisuuden testailla tositilanteessa, että varmasti on oikea väline käteen valikoitu ja pari onnetonta heppua kuolettavassa kokeilussa henkensä heittää. Kauppias taas myhäilee selän takana tyytyväisenä ja itsekseen toteaa, että näitä tappotykkejä pitää ehdottomasti tilata varastoon lisää.

Lännessä elämä siis osaa armottomia puoliaan yllättäenkin esitellä, mutta eipä sitä voi olettaa, että viiden vankilavuoden jälkeen niin leppoisasti murhayrityksiin osaisi asennoitua. Lepoakaan ei tunnu olevan aikaa ottaa, sillä seuraavaksi Bill painelee täyttä laukkaa isänsä luo, jossa tämä on vankivuosien ajan pitänyt pojan rahasaaliin turvassa. Setelikasa näyttääkin sen verran suurelta, että epäilemättä on tullut jokin isompikin rikollinen tempaus tehtyä ennen tuomioiden lukua. Isä myös varovasti vihjailee, että kenties parasta olisi unohtaa menneet ja lähteä rahojen kanssa aloittelemaan uutta huolettomampaa elämää, vaan se ei pojalle sovi, koska hän lyhyesti tokaisee tahtovansa löytää Elfegon (Tatsuya Nakadai). Helppohan se on arvailla, että näiden heppujen välillä on pahaa verta ja yhteistä menneisyyttä. Elfegonkin kuviot ovat muuttuneet, ja isä tietää kertoa, että tyyppi liikuskelee luultavasti Nevadan suunnalla ja vanha porukka on ainakin osittain vaihtunut, eivätkä Elfegon uudet kumppanit taida lainkaan mukavia seuramiehiä olla.

Bill ei näistä puheista ja varoitteluista isommin hätkähdä, vaan tuumii tarvitsevansa neljän miehen verran kyvykästä ja neuvokasta apujoukkoa, eikä mitään harrastelijoita, vaan tappotouhut taitavia ammattilaisia. Isä osaakin tuosta vain luetella listan tämän alan osaajista ja näitä heppuja Bill aikoo lähteä etsiskelemään. Seuraavaksi kuviin saadaankin partahuoltoa hankkiva O'Bannion (Bud Spencer), mutta hänpä livahtaa teilleen oikeastaan ennen kuin ehtii edes kuulla, mitä Bill tahtoisi ehdotella. Noin vain palkkatappajajoukkoaan kyhäilevä Bill ei ao luovuttaa ja jäljityksen päätteeksi kaksikko istahtaa jännittyneissä tunnelmissa yhdessä iltanuotiolle. Tarjolla olisi pulska rulla seteleitä, jos tarjottu keikka kiinnostaa ja toiset 5000 dollaria, kunhan tappotyöt tulevat tehtyä. Sen suuremmin ei Kiowan tarvitse lähteä sanaista arkkuaan availemaan ja houkutuspuheita pitämään, vaan kylmä käteinen luo riittävää yhteisymmärrystä miekkosten välille.

Vitkutteluun ja jaaritteluun ei muutenkaan ole aikomusta minuutteja haaskailla, sillä ensimmäisen onnistuneen värväyksen jälkeen matka jatkuu ja määränpäässä odottelee legendaarisen maineen itselleen räiskynyt lainvalvoja. Jeff Milton (Wayde Preston) saakin pähkäiltäväkseen samanlaisen tarjouksen, mutta on jo alustavasti asennoitunut viettämään mukavan leppoisia puolieläkepäiviä rauhallisen pikkukaupungin sheriffinä, jonka suurimpana päänvaivana ovat satunnaisemmat riehumiset. Suuri summa vähäsen epäilyttää, mutta toisaalta vaara ja vauhti vetää puoleensa toiminnan miestä, eli pian kaksi kasvaa jo kolmen porukaksi. Seuraavana listalla on hiukkasen hulivilimäisemmältä vaikuttava Bunny Fox (Franco Borelli), joka ei tahdo tyyppien aikaa haaskailla ylimääräisillä jahkailuilla, vaan mukana ollaan suunnilleen heti, kun summat selviävät. Viides ja viimeinen onkin pikkuisen pulmallisempi juttu, koska Moreno (Jeff Cameron) on keppostellut itsensä kalterien taakse. Mitään uskaliaita vankilapakoja ei tässä tapauksessa tarvita, koska taaloja tassuun -tyyppinen ratkaisu osoittautuu melko toimivaksi vaihtoehdoksi. Niinpä villin lännen viisikko alkaa olla kasassa ja valmiina koviin kostotoimiin, mutta eiköhän rajua vastarintaakin ole odotettavissa…

Kuten jo alussa tulikin puheltua, niin Today We Kill, Tomorrow We Die ei mikään Spencerin huumorivetoisin lännenhöpsöttely ole, eikä Bud ole tässä porukassa muutenkaan se vetävä tekijä, vaikka melko paljon saakin ruutuaikaa Kiowan ensimmäisenä löytönä ja luottomiehenä. Totisempi konnajahti toki tarjoaa tilaisuutensa yleiseen yrmyilyyn, eikä tämä kaveri edelleenkään ole se tyyppi, jota ensimmäisenä kannattaa ärsyttämään käydä, koska joutava leukojen loksutus voipi kostautua, kun hetkosta myöhemmin kätönen on entinen ja otsa ruhjeille kopsautettuna kaupanpäällispullolla. Se kuitenkin todettakoon, että sitä myöhempien vuosikymmenten perinteistä Spencer-moukarointia lopulta kohtalaisen vähän kuviin saadaan ja Terence Hillin kanssa yhdessä myöhemmin harrastellusta huumorihutkinnan ilottelusta ei tietenkään kannata lähteä edes juttelemaan. Voi olla, että tyly kostoreissu näyttäytyisi jokseenkin kummallisena sekä vähemmän vakavasti otettavana, jos porukka olisi jatkuvasti taipuvainen pöllöilyyn ja pelleilyyn. Eivätkä Hill ja Spencerkään yhdessä heti sitä maailman elokuvayleisöjä huvittavaa höpsöilykaavaansa keksineet, vaan 1960-luvun loppupuolella kaverukset kokeilivat esimerkiksi elokuvissa God Forgives... I Don't ja Boot Hill paljonkin totisempaa toikkarointia.

Onneksi seuraavan vuosikymmenen alkuvaiheilla kaksikko pääsi kepeämmän ja meneväisemmän muksauttelun makuun lännenkomedioilla They Call Me Trinity ja Trinity Is Still My Name. Muistini mukaan kaksikon yhteinen vuoden 1968 Ace High oli jo jossakin määrin komediallisten keppostenkin suuntaan kallellaan, mutta ei vielä sitä tyypillistä Spencer ja Hill -tykitystä, jota myöhemmin tulikin roppakaupalla, sillä pulma ja toinenkin piti rähistellä kuntoon. Nyrkkisankarointia, huulenheittoa, keskinäistä nokittelua ja kaikenlaisia kömmähdyksiä tarjoilevaa touhuilua tietysti toteutettiin myös lännenelokuvien ulkopuolella ja väittäisin, että monta hassua ja hyväntuulista hömpötystä herrat saivat yhdessä aikaiseksi. Yhteisen komediallisen sävelen löytyminen olikin mainio juttu miekkosten oman menestyksen kannalta, mutta luulisin myös, että suurempi yleisökin enemmän arvostaa näitä kohelluksia kuin vähäisempiä sivuosahommia vaikkapa vakavammissa lännenelokuvissa, rikosjutuissa tai sotatantereilla. No, Terencessä tarvittaessa on noihin koitoksiin kaivattua jäätävyyttä, mutta kyllä hänenkin kohdallaan väittäisin, että olisi hyvä ja hauska mies mennyt hukkaan, jos olisi jämähtänyt vaikkapa karuihin kostohommiin.

Sitä hiukan häijympää kaunojen käsittelyä elokuvassa painotellaan, mutta noin toiminnalliselta sisällöltään Today We Kill, Tomorrow We Die ei yleisesti pääse suuremmin yllättämään, vaikka eipä toisaalta pettymystäkään tule, jos asennoituu ennakkoon tyypillistä kostotouhua tuijottelemaan. Näitä puolipakollisia juttuja tietenkin on mukana, eli esimerkiksi erimielisyydet kärjistyvät, kun korttipöydässä on jokunen ässä liikaa, mikä alkupuolella antaa tilaisuuden testailla joukon yhteistyökykyjä. Myöhemmin sitten vielä toinen perinteinen saluunarähistely saadaan aikaiseksi, mutta kumpainenkin hoidetaan valmiiksi lyhyemmän kaavan kautta ja paikan omistaja vaivoin ehtii arvokkaampia pullojaan piilottelemaan ennen kuin homma on hutkittu loppuun. Kaikenlaiset hilpeämmissä merkeissä heiluvat joukkopieksäjäiset pitkälti puuttuvat ja lopun lähestyessä sävy synkempään suuntaan ennemmin hipsii, mikä onkin ihan oletettavaa, kun vuosikausia vankilassa vartoiltu tilinteon hetki alkaa käsillä.

Kiowan kokoama ryhmä ei nyt sentään mitään sadismiin hurahtaneita sekopäitä yhteen kasaa, mutta kyllähän näillä kavereilla kykyä on tehdä mitä tehdä täytyy, vaikka se tarkoittaisi useammankin haudan kaivelua. Halsey vaitonaisen ja viileän johtajan roolissaan on asiallisen vähäsanainen sekä tiukka toteutellessaan pitkään mielessä muhineita kostohaaveita. Minusta hänestä ei kuitenkaan elokuvan aikana mitään ikimuistoista lännenlegendaa kasva ja pienoinen unohdettavuus vaivailee apulaisiakin. Lieköhän syynä sekin, että heput etsitään hyvinkin pikaisesti ja koko ajan painellaan kohtalaisen vauhdikkaasti eteenpäin kokonaiskeston pysyessä noin 90 minuutissa. Keskinäistä kaveruutta vahvistelevat tuokiot tai suurempaa yksilöllistä sankaruutta leiskauttelevat urotyöt ovatkin vähissä etenkin ennen viimeisiä koitoksia. Luultavasti ihan tarkoituksella on lähdetty tälle linjalle ja tavoitellaan viileämmästä ja tylymmästä menosta tykkäileviä yleisöjä. En väitä, että täysin vaitonaisena viisikko kohti kovaa kohtaloaan ratsastelisi, mutta onhan sävyssä selkeää eroa, jos heittäisi rinnalle jonkin seikkailuhenkisemmän lännenelokuvan.

Vastapuolen porukkaa johtava Elfego taas mielestäni jossakin määrin poikkeaa perinteisestä vastustajasta muutenkin kuin vain asevalintojensa osalta, mikä on ihan tervetullut vivahde. Varsinkin ahtaimmissa yhteisissä lähikuvissa Nakadai mielestäni onnistuu hyvin härnäämään ja piinaamaan jo kertaalleen melkoiseen painajaiseen laittamaansa entistä kumppaniaan. Toisaalta sitten taas matkan varrella avautuvat takaumapätkät jäävät jokseenkin irrallisiksi ja latteiksikin, eikä vaikutelma varmaan pelkästä mustavalkoisuudesta johdu. Sanoisinkin, ettei kostotunnelmien kohottelu näillä osuuksilla ihan hirmuisen hyvin onnistu ja esimerkiksi samana vuonna ilmestynyt Sergio Leonen klassikko Once Upon a Time in the West värisyttelee vastaavalla kuviolla huomattavasti vaikuttavammin. No, kaikesta huolimatta selväksi tulee, että Elfego suorastaan suosii kovia ja armottomia otteita, eikä hänen johtamansa joukon tapana ole jättää todistajia jälkeensä. Kaikesta päätellen lainsuojattomien kerho ennemmin nauttii tarpeettomastakin väkivallasta, eikä Elfegon tarvitse apulaisiaan erityisemmin olla patistelematta säälittömiin tekoihin. Esimerkiksi Kiowa ja O'Bannion saavat melkoisen tylyn kohtelun osakseen, kun häijyt heput alkavat avuttomien uhriensa kimppuun kunnolla käydä.

Aikoinaan Today We Kill, Tomorrow We Die joutuikin käsittääkseni näiden tuimempien tekosiensa takia erinäisten sensurointien kohteeksi useammassakin maassa, mutta nykysilmin nähtynä raakuudet ja hurmeiset hetket eivät hirmuisesti hetkauta, koska sittemmin noin puolen vuosisadan aikana on ehditty maailman valkokankaille vyörytellä kaikenlaisia kamaluuksia ja väkivaltaisia veritöitä. Ennemmin sanoisin, että julmuuksien lohduton ja synkeä sävy on tässä teoksessa paremmin pinnalla kuin raakailujen visuaalinen puoli. Lopun lähestyessä yö synkkenee haalean ja kalmaisen koivikon ylle, eikä sinänsä kovista väännöistä lähdetä mitään pitkitettyjä tappojuhlia venyttämään, vaan suoraviivaisesti ja tehokkaasti tiputellaan vihollisia pois päiviltä. Menohan ei mitään kivaa ja kilttiä tietenkään ole, kun tulee puukkoa kurkkuun, hirttoköysi kutsuu ja henkilökohtaiset kostohaaveet kuumottelevat mielessä, eli kyllä niitä valikoituja kataluuksia saa katseltavakseen, enkä usko, että kepeämpien lännenelokuvien ystävät kolkkoja kohtaamisia niinkään suuressa arvossa pitävät. Ryhmittymien väännöt jatkuvatkin aamuun saakka, ja siinä välissä yksi jos toinenkin löytää pysyvän majapaikkansa manan mailta. Viikatemies siis satoaan runsaastikin niittelee, mutta jos vaikka toivoo Leonelta lainattua näyttävyyttä ja dramaattisuutta tulitaistoihin, niin veikkaisin, että pettymys odottelee, koska nämä välienselvittelyt ovat sitä vähemmän tyyliteltyä ja jokseenkin nuhjuista lajia.

Lohduttomien tuntemusten ja häijympien veritöiden ideoiden isänä on tässä tapauksessa oletettavasti toinen käsikirjoittajista, eli Dario Argento, joka 1970-luvulta eteenpäin alkoikin tulla maailmalla tunnetuksi sadistisia sävyjä katsomoon värisevän väkivallan mestarina ja hurmeisen tyylittelyn taitajana. Luultavasti näiden Argenton ajatusten kohdalla on monella sensuurihommia työkseen tehneellä alkaneet sormet kuumotella, kun pitäisi nipsiä vähän sitä, tätä ja tuota. No, Today We Kill, Tomorrow We Die ei minusta ole mikään kummoinen näyte Argenton hurjemmasta linjasta, vaan etenkin kauhuelokuvien puolella Dario on sittemmin seikkaillut huomattavasti äärimmäisempään ja häijympään pimeyteen, mitä tulee väkivaltaiseen elokuvaviihteeseen. Today We Kill, Tomorrow We Die ei siltikään ollut häneltä mikään yksittäinen hairahdus lännenelokuvien maailmaan, vaan Argento oli Sergio Leonen, Sergio Donatin ja Bernardo Bertoluccin kanssa kirjoittamassa jo mainittua saman vuoden mestariteosta Once Upon a Time in the West. Seuraavana vuonna hän oli toisena kirjoittajana teoksessa The Five Man Army (Viiden miehen armeija), ja sattuupa siinä yhdessä osassa heilumaan mukana herra Spencer, eli tokihan se tekisi mieli katsoa, mutta kun ei vain saa aikaan... Lisäksi IMDB listaa Argenton lähinnä vuorosanoja kynäilemään myös vuoden 1969 elokuvaan Cemetery Without Crosses (Haudat vailla nimeä).

Enpä minä sitä sano, etteikö Argenton kolkoille kostoideoille olisi paikkaansa lännenelokuvien lajissa, koska kyllähän esimerkiksi kyseisenä aikakautena Euroopan puolella sitä tylympää otetta etsittiin ja tahdottiin yleisön puoleltakin. Today We Kill, Tomorrow We Die ei vain mielestäni kovinkaan kummoiseksi elämykseksi tässä lajissa lopulta nouse, vaan jämähtää monessakin mielessä keskisarjaan. Luultavasti kyvykkäämpi ohjaaja olisi saanut mukaan hiukkasen enemmän sitä kihelmöivää jännitystä tai ruudinkäryistä räiskettä, mutta Tonino Cervin johdolla touhusta terää vähän puuttuu ja ollaan monesti lähempänä latteaa kuin mitään tiukkaa tilintasausta. Lännen upeassa hehkussa näkemään tottunut katsoja saattaa myös hiukan hieroa silmiään, kun jylhät kalliot ja komeat kanjonit pitkälti puuttuvat ja tilalle tulee hyvinkin haaleita sävyjä syksyisine puineen ja melko mitäänsanomatontakin maisemaa. Onhan tämä vaihteluna sinänsä mielenkiintoinen visuaalinen ilme, kun on selkeästi tahdottu läväyttää kankaille jotakin muuta kuin upeasti kellertävissä sävyissä loistavaa lännenkuvastoa, mutta eipä siitä mieleen oikein tahdo ikimuistoisiksi makupaloiksi jäädä yksittäisiä otoksia ja ne kuviltaan säväyttävämmät hetket löytyvätkin muualta kuin maisemaosastolta.

Siispä siis summailtuna perusmenoa menetteleväisesti toteutettuna. Ensimmäisellä kolmanneksella tehdään alkuasetelma selväksi ja laitetaan porukka pikaisesti kasaan. Yksikään sankareista ei suurempaa vaikutusta tee, eikä Spencerkään parhaimmillaan ole näiden tylympien tempausten parissa. Ennen pitkää tulee hetki alkaa kunnolla tienaamaan niitä lupailtuja tapporahoja, vaan eivät vihoviimeiset kaksintaistotkaan laatuluokkaa ylöspäin pääse potkimaan, vaan melkoisen tavallista tavaraa olisi tarjolla tässä sarjassa. Jos siis suosituksia pitäisi lähteä jakelemaan, niin tuskinpa hyvää kostoreissua toivovalle ihan heti tekisi mieli tätä alkaa vinkkailemaan tai sitä sen suuremmin Spencer-elokuvanakaan kehumaan. Näin lajityypistä tykkäilevänä tosin ihan mielellään silmäilee, päästäänkö suurista seteleistä lopulta nauttimaan, vai odotteleeko lohduttoman kostopolun päässä sittenkin lopullinen lepo karun syrjäseudun multakuopassa.

Today We Kill, Tomorrow We Die (1968) (IMDB)