Inkerin vanhaa tekniikkaa / Inkerin vanhaa kyläelämää / Inkeriläisten siirto

Villissä lännessä viimeksi viileteltiin ja katseltiin, mihin lohduttomaan loppuun kovat kostopolut vievätkään, kun vanhat vääryydet verenvuodatusta vaativat. Bud Spencer ja kumppanit eivät siis aivan rattoisan huolettomissa tunnelmissa ratsastelleet kohti kauniita auringonlaskuja elokuvassa Today We Kill, Tomorrow We Die, mutta yhtä kaikki, niin ainakin osa koettelemuksesta selvisi, eikä katsomon puolellakaan niin rajusti päässyt järkyttymään, että olisi päiväkausien toipumista tarvittu. Kenties seuraavaksi voisi kuitenkin kurkkia lempeämmän arkielon suuntaan, jossa päivät kuluvat ennemmin rakentaen kuin tuhoten ja mielessä on vähän muutakin kuin vanhojen vihollisten kivulias kuoppaaminen. Tahtoo siis vihjailla, että kaipa huhtikuun huiskeeseen sopii toinenkin annos kansanperinnettä noin 80 vuoden takaa. Viimeksi valikoimassa oli lyhytdokumenttien osalta kaksikko Nurmon valuri ja Vetelin elonkorjuu, joista etenkin jälkimmäinen oli minusta oikein kiinnostava ja selkeä esitys, miten korjuukypsät ruistähkät aikoina menneinä korjattiin pellolta talvivarastoon turvaan. Kun tässä olisi ajatuksena mennyttä elämää Inkerissä lähteä ihmettelemään, niin käsittääkseni viljelyspuuhia ei niinkään tutkita, mutta vaihtelevia käsityötaitojen näytöksiä sen sijaan pitäisi ruudulle ilmaantua.

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Craftmanship of Inkeri)

"Viron Inkerinmaa oli Viroon vuosina 1920–1944 kuulunut alue, joka sijaitsi Inkerinmaalla Narva­joen itäpuolella. Alue rajoittui lännessä Narva­jokeen sekä idässä Rosona­jokeen ja Laukaan­joen itäpuoliseen haaraan. Siellä olivat Väikylä, Kallivieri, Kullankylä sekä Narvusin eli Kosemkinan seurakunnan alueen lounaisosa, jossa oli Tarton rauhan solmimishetkellä noin kymmenen kylää ja 1800 asukasta.

Alue on osa Länsi-Inkeriä, ja sen saaminen Narvajoen itäpuolisista alueista oli tulos Neuvosto-Venäjän ja Viron rauhanneuvotteluista, joissa Neuvosto-Venäjä halusi aluksi Narva­joen länsipuolelta alueita, kun taas Viro halusi esittää vielä pidemmälle meneviä vaatimuksia Inkerinmaan suhteen saadakseen sotilaallista etumaastoa Neuvosto-Venäjältä. Narvan alueeseen oli liittynyt kiihkeitä taisteluja Viron vapaus­sodan aikana. Rauhanneuvottelujen tuloksena noin viiden–kymmenen kilometrin levyinen kaistale jäi Viron haltuun lähinnä siksi, että virolaiset joukot olivat valloittaneet sen verran Narvan itäpuolelta maastoa. Neuvosto-Venäjän viimeinen hyökkäys oli epäonnistunut vuoden 1919 lopulla, ja aselepo oli sovittu 31. joulukuuta 1919."

"Tarton rauhassa alue liitettiin Viroon. Viron ensimmäisen neuvostomiehityksen aikana (1940-1941) alue säilyi Viron SNT:n osana, mutta saksalaismiehitystä (1941-1944) seuranneen uuden neuvostomiehityksen jälkeen Moskova veti yksipuolisesti tasavaltojen välisen rajan Narvajokeen, joten alue siirtyi Viron sosialistiselta neuvostotasavallalta Venäjän sosialistiselle federatiiviselle neuvostotasavallalle 1944."

Viron Inkeri

Vähän hassussa ja nurinkurisessa järjestyksessä kieltämättä kahlailen näitä Isien työt -kokoelmia läpi, koska juuri tuli neljäs levy koluttua ja nyt olisi vuorossa kolmas kiekko. Näissä voimakkaana yhdistävänä tekijänä toimii kuvaaja Eino Mäkinen, joka siis on myös Inkerin matkoissakin kameran takana taiteillut. Asiantuntijaksi taas on merkkailtu Lauri Laiho ja vaihteeksi olisi ääntäkin luvassa, kun Kaarlo Marjanen vähän kuvissa nähtävistä puuhista jutustelee. Vajaan seitsemän minuutin verran olisi siis nähtävillä työskentelyä ja yleistä elelyä vuodelta 1938, jolloin dokumentti myös ilmestyi. Kuvauksia käsittääkseni tehtiin laajemmallakin alueella, mutta Elonet manitsee erikseen pienen Kallivierin kylän, joka tuohon maailmanaikaan kuului Viroon, mutta jo alle vuosikymmen kuvaushetkestä myöhemmin suuren sodan seurauksena alueita oli jaettu uudelleen, mikä tarkoitti näidenkin kylien liittämistä Neuvostoliittoon.

Seuduilla oli valta ennenkin vaihtunut ja välillä hallitsijan ote ollut kovempi alueen väestöä kohtaan, sillä Marjanen aloitteleekin urakkansa tilittelemällä, miten 1930-luvulla suomenkielinen Inkeri oli suurilta osin sorrettu ja orjuutettu itänaapurin toimesta. Kolkolta kohtalolta oli säästynyt vain kymmenisen pientä läntistä kylää, jotka oli Tarton rauhassa vuonna 1920 päätetty liittää Viroon. 1930-luvulla alkanut ankarampi vaino ei näihin kyliin yltänyt ja sinne tehtiinkin useita pienimuotoisia tutkimusmatkoja Suomenkin puolelta tarkoituksena taltioida katoavaa kansanperinnettä. Niinpä kuviin tutunoloista arkista aherrusta ilmaantuu ja ensimmäisenä asialistalla olisi selvitellä, miten maan alla luikertavat juuret taipuvat hyötyesineiksi jokapäiväiseen käyttöön. Tässä tapauksessa niitä ei sentään tarvitse kovin syvältä tuhtoa, sillä kertoja rupattelee, että hiekkaperäiset maat venyttävät mäntyjen juuriston metrien mittaisina liikkumaan lähellä pintaa. Aikoina ammoisina näille pötkylöille tosiaan kaikenlaista käyttöä keksittiin ja kuvissa eräs miekkonen niitä maasta kovin kiskookin. Tiedetäänpä myös mainita, että tuolloin oli tapana käydä öiseen aikaan valtion metsissä näitä puuhia harrastelemassa...

Repiminen on sinänsä sivuseikka tässä esityksessä, koska niitä varsinaisia kädentaitoja olisi tarkoituksena kuviin taltioida. Kunhan juuret on kunnolla putsattu ja halkaistu, niin voidaan vaikkapa tehdä kestäviä juurivakkoja, vaikkakin niiden väkerrys oli hyvinkin hidasta ja jo kuvaushetkellä vähäistä harrastelua. Seuraavaksi taitavalla tekijällä on valmistusvaiheessa tukeva pajunköysi ja kyllähän vitsaköysi vääntyy komeille kiepeille, eikä se otosten perusteella mitään erityisen kevyttä käsiteltävää ole. Kiskomista ja kulumista kestävää köyttä käytettiin erityisesti nahkiaisten pyydystämisessä ja siihen touhuun liittyen lähdetään seuraavaksi nikkaroimaan kartiomaisia nahkiaismertoja. Vielä 1930-luvulla näiden kalastuskapineiden näpertely oli seudulla tuottoisa sivuelinkeino, koska pyynti oli huomattavaa loppusyksyllä myrskyjen ajaessa nahkiaiset merestä jokiin. Marjanen puheleekin, että näppärä ja kokenut kaveri pystyi päivässä kymmeniä silmumertoja ahertamaan. Ihan vain yleisluonteiseksi sanalliseksi selvitykseksi ei tämäkään osuus onneksi jää, vaan Mäkisen kamera tarkasti seuraa, miten nahkiaisansan suuta viimeistellään kestävästä tuohesta. Samaan aikaan Marjanen tiedottelee, että suuosan asettelu olikin tekniikan suurimpia salaisuuksia, sillä toistaitoinen sijoittelu piti kalat poissa pyydyksistä. Ihan mielellään vajaan kymmenminuuttisen käyttää taidokkaan työskentelyn tutkailuun, mutta kaikkiaan kokonaisuus ei sen suurempaa vaikutusta tee, vaan sanoisin, ettei Inkerin vanhaa tekniikkaa pääse antoisalla sisällöllä tai rikkailla ja kauniilla kuvillakaan katsojaa yllättämään.

Kallivieri

Inkeri

Lauri Simonsuuri (Lauri Laiho)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (1938) (IMDB)

Inkerin vanhaa tekniikkaa (Elonet)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Village Life in Ingermanland)

Samoilla seuduilla jatketaan ja osittain aihepiirikin pysyy näppärän nikkaroinnin puolella. Tekijäporukassakin on ymmärrettävistä syistä jokseenkin sama miehitys, eli asiantuntijana Lauri Laiho, kuvaajana Eino Mäkinen ja höpinät hoitaa Kaarlo Marjanen. Runsaat kuusi minuuttia rullaileva lyhytdokumentti kuvattiin edellisen tapaan keväiseen ja kesäiseen aikaan vuonna 1938, mutta tässä tapauksessa viimeistely ja ilmestyminen venähti vuoteen 1941. Ilmeisesti aikomuksena oli hakea hienoista sävyeroa, koska heti alkuun runollisesti tunnelmoidaan kotiseuturakkautta ja maalaismaisemien lumoa ylistellään. Hiekkaperäinen maa pitää kylätiet kuivina ja niitä pitkin onkin ihanaa tepastella näkymistä nautiskellen ja vaikka rakennukset raihnaisia olisivat, niin eipä omaa kotikylää mikään voita. Hiukkasen höpöttely hymyilyttääkin, mutta itse kuitenkin tykkäilen näistä turinoista, eikä se laita lainkaan harmistumaan, jos tiukasta asiasisällöstä pikkuisen tingitään ja paikoin leppoisammin jutustellaan.

No, eipä se tietenkään tarkoita, että aika kokonaan tuhrittaisiin joutavien jaaritteluun, vaan täytyy niitä töitäkin tehdä. Jos edellisessä väännettiin mäntyjen paksuja juuria tarpeellisiksi tavaroiksi, niin nyt tarkastellaan mitä hyödykästä lehmuksen kuorista voisikaan väsäillä. Se olikin tärkeä raaka-aine, jota käytiin samaan tapaan näpistelemässä valtion metsistä öisin. Niinpä niitä miekkosia hipsi hämärähommissa ja puukot hampaissa kiipusteltiin kuun valaistessa puita jäytämään. Kepulikonstein vuoltuja viipaleita ja suikaleita sitten lioteltiin joessa, jonka päätteeksi jäljellä oli lähinnä sitkeitä niinisäikeitä, jotka taas putsattiin sekä kuivattiin. Materiaalista pystyttiin punomaan kestävää niiniköyttä. Tässä pätkässä varsinaiseen puukuidun parissa askarteluun ei ehditä käyttää paljoakaan aikaa, sillä toisella puoliskolla ovat jo täysin toisenlaiset kiepit ja kiemurat tehtävänä.

Tarkoituksena olisi nimittäin kaunistella nuori morsian häihinsä, eli hiukan herkempää otetta toivotaan häähunnun valmistelussa. Ensin asetellaan hiukset hartaasti ja sitten huolellinen hunnutus. Kertoja puheleekin, että piti olla tarkkana, ettei tullut laitettua huolta hunnun alle tai pahaa mieltä palmikkoon. Sanoisinkin, että nämä lievästi hupaisat sanataiteilut edustavatkin dokumentin parasta puolta, sillä noin muuten edellisen perään nähtynä silmille ei mitään sen ihmeellisempää ihasteltavaa viskaista. Kamera ei tunnu löytävän niitä Marjasen hehkuttamia maisemia, vaan kuvat vaikuttavat ennemmin hätäisiltä ja vaimeaa vaikutelmaa korostelee vielä kohtalaisen kehno kuvanlaatu. Sanottakoon sekin, että myös ääniraita on joutunut ajanhampaan uhriksi, koska paikoin on hankaluuksia saada selvää, mitä korvien kuultavaksi yritetään välittää. Siksipä siis minusta Inkerin vanhaa kyläelämää menee nähtyjen kansanperinnedokumenttien joukossa heikommalle osastolle, kun sisältö ei onnistu mieltä suuremmin kiehtomaan ja visuaalinen toteutuskin on jokseenkin lattea sekä hajanainen.

Inkerin vanhaa kyläelämää (1938/1941) (IMDB)

Inkerin vanhaa kyläelämää (Elonet)

Inkeriläisten siirto

"63 000 ihmistä siirrettiin Suomeen toisen maailmansodan aikana, mutta Neuvostoliitto vaati heitä takaisin vuonna 1944. Samaan aikaan Leningradin alueen (oblastin) viranomaiset myivät inkeriläisten ehjiksi jääneet tyhjät talot ja rakennukset venäläisille. Suomesta palaajat kuljetettiin venäläisille alueille, kuten Pihkovan, Tverin, Novgorodin maaseudulle ym. Jotkut joutuivat kauemmaskin, kuten Kazakstaniin, minne jo 1930-luvulla oli karkotettu paljon varakkaiksi luokiteltuja inkeriläisiä talonpoikia. Sodan jälkeen monet Suomessa olleet yrittivät palata kotiseudulle ja hankkivat jopa sitä varten lupia ylemmiltä viranomaisilta. Uudet asukkaat kuitenkin vastustivat ankarasti inkeriläisten paluuta ja estivät paikallisviranomaisten avulla useimpien asettumisen entisille kotipaikoille.

Vuonna 1947 säädettiin salainen asetus, jolla kiellettiin inkeriläisten asuminen Leningradin lähimaillakaan. Tämä merkitsi lähes kaikkien Inkeriin jo päässeiden karkottamista. Palaaminen Leningradin lähistölle kävi mahdolliseksi vasta Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman jälkeen, kun lakeja lievennettiin. Seuraavalla vuosikymmenellä asettumista Inkeriin ruvettiin jälleen rajoittamaan. Monet olivat jo kuitenkin ehtineet asettua uusille paikkakunnille. Suurehkot inkeriläisyhteisöt muodostuivat Viroon ja Karjalan Tasavaltaan. Tällä tavoin inkeriläisistä tuli lähes kaikkialla Inkerinmaalla vähemmistö venäläisten siirtolaisten ja vanhojen venäläisasukkaiden joukossa. Enemmistön inkeriläiset ovat 1900-luvun jälkipuoliskolla muodostaneet vain paikoitellen Länsi-Inkerissä ja parissa Keski-Inkerin pikkukylässä."

Inkeri

Inkeri-kolmikon täydentävä viimeinen kuusiminuuttinen ei ilmeisesti ole varsinainen lyhytdokumentti ja siksi se löytyykin levyn lisämateriaalien joukosta. Tunnelmat olivatkin melkoisesti murheellisemmat Eino Mäkisen saadessa viitisen vuotta myöhemmin uuden kuvauskomennuksen Inkerin suuntaan. Kuten yläpuolelle nipsaistu lainauskin osaltaan kertoo, niin tuhansia ihmisiä siirrettiin toisen maailmansodan pauhatessa Suomen rajojen sisälle, mutta myöhemmin paluumuuttajia odotti tyly kohtelu, eikä asettuminen synnyinseuduille enää onnistunutkaan. Siinä missä Saksan miehittämässä Inkerissä elintarviketilanne ja ruokahuolto huononi jatkuvasti, niin sotaa käyvä Suomi taas kaipasi työvoimaa, joten saksalaisten avulla kehitettiin molempia osapuolia hyödyttävä valtava siirto-operaatio. Suomen puolelta suunnittelua oli johtamassa Vilho Helanen ja kuljetuksia aloitettiin keväällä 1943, jolloin Eino Mäkinen matkusti katsomaan sekä taltioimaan tapahtumia.

Tässä pätkässä ei tosin ole selostusta, vaan ihan lyhyesti tekstimuotoisesti taustoista tiedotellaan. Lähinnä nähdään lyhyitä otoksia sieltä täältä matkan varrelta. Luontevasti lähemmäs lähtöpistettä pyritään, ja niinpä ensialkuun verkkainen vankkurikyyti kuljettaa evakuoitavia pois synnyinseuduiltaan. Pitkällä matkalla välietappeina toimivat Kloogan ja Hatsinan pakolaisleirit, joiden kautta siirryttiin laivaan seilaamaan Suomea kohti. Merimatkaa osaltaan vaaransivat vedessä vaanivat miinat ja taivaalta tulevat lentokonehyökkäykset. Kuitenkin sodan aikana onnistuttiin siirtämään 63000 inkeriläistä Suomeen saakka, mutta kunhan rauha saatiin aikaiseksi, niin Neuvostoliitto vaati pakolaisten palauttamista ja vain harvat heistä ikinä alkuperäisille kotiseuduilleen pääsivät. Aihe onkin kiinnostava, mutta elokuvallinen toteutus ei tässä tapauksessa kovin kummoinen ole, vaan näyttää siltä, että nopsasti on haluttu saada jotakin talteen eri vaiheilta ja paketti lopulta sen suuremmin viilailematta kasaan.

Mäkinen kuvasi lisäksi sekaan pakolaisten taipaleella kohtaamaansa perinnekulttuuria, mikä tässä yhteydessä tarkoittaa pikaisia välähdyksiä peleistä ja leikeistä. Kyllähän sen tosin ymmärtää, että tuolloin oltiin pienellä porukalla liikkeellä ja kuvausolosuhteet mahdollisuuksineen sodan sekä yleisen myllerryksen takia olivat varsin rajoitetut. Sinänsä ei mikään ihmekään, ettei Kansantieteellinen Filmi Oy lähtenyt tästä varsinaista dokumenttia viimeistelemään, mutta näin lisänä aiheeseen liittyvien elokuvien kyljessä Inkeriläisten siirto löytää puutteistaan huolimatta paikkansa ja onhan siinä liikuttava puolensakin. Niinkään en tahdo tuomita, etteivätkö karutkin kuvat tunteita herättelisi, koska kyllähän se mielen väkisinkin murheelliseksi vetää, kun tuhannet joutuvat kotinsa jättämään lopullisesti taakseen ja rankan matkan kautta turvaa sekä rauhallista loppuelämää tavoittelevat.

Levyn tarjonta ei näihin Inkerin kansanperinnereissuihin liittyen ihan vielä lopahda, vaan bonusvalikosta löytyy noin 13-minuuttinen haastattelu, jossa Irma-Riitta Järvinen jutustelee vanhempiensa Lauri ja Aili Laihon yhteistöistä ja osallisuudesta Inkerin perinteen tutkimiseen. Laihot (myöhemmin Simonsuuret) toimivat asiantuntijoina Kansantieteellinen Filmi Oyn palveluksessa vuonna 1938. Tuolloinen Viron Inkeri kiinnosti muitakin kansanperinteen tutkijoita ja Järvinen tahtoo selitellä, miten vanhemmat aikoinaan siihen suuntaan päätyivät retkilleen. Lauri oli jokunen vuosi aiemmin valmistunut Helsingin yliopistosta kansanperinteen tutkimuksen maisteriksi ja saanut töitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistosta. Laiho teki paljon tallennustyötä matkaillen esimerkiksi Karjalassa, Länsi-Suomessa ja Suomenlahden ulkosaarilla, eli kokemusta kertyi kohtalaisesti. Aili taas oli valmistunut myös maisteriksi, mutta erikoistunut äidinkieleen, jota hän opetti vuonna 1937. Tosin jo pari vuotta varhaisemmin, eli 1935 hän oli ollut Laurin apuna saarilla tekemässä tallennustyötä runojen, laulujen ja valokuvien parissa. Kumpikin oli kiinnostuneita ja innostuneita aiheesta ja yhteistyökin sujui vallan hyvin, mutta tuolloin kyse oli ilmeisesti vielä satunnaisemmasta työtoveruudesta.

1937 Suomalaisen Kirjallisuuden Seura antoi Laurin tehtäväksi lähteä tutkimaan Inkerin rikasta perinnekulttuuria. Tarton rauhassa erotettu läntinen alue oli tuolloin tosiaan ainoa Neuvostoliiton ulkopuolinen osa Inkeriä, eli Suomen suunnalta tulevien tutkijoiden onnistui käytännössä tehdä työtään ainoastaan siellä. Kohde olikin monen tahon mielestä tärkeä, sillä pienellä alueella oli tavattavissa monipuolista kansanperinnettä ja katoavaa kulttuuria. Järvisen mukaan vanhemmat tunsivat olonsa Inkerin matkallaan varsin kotoisaksi ja olivat hieman ennen sitä menneet naimisiin pääsiäisenä 1937. Yhtenä haaveena heillä oli äänittää vanhaa inkeriläistä runolaulua levylle, mikä ei ollutkaan ihan helppo homma, koska ensin piti saada kasaan ryhmä ja siirrettyä porukka Tallinnaan, jossa oli vaadittava äänityslaitteisto käytössä. Projekti kuitenkin onnistui, mutta Laihojen reissu ei noin vain lopahtanut, sillä 1938 Kansantieteellinen Filmi Oy pyysi parilta apua omiin dokumenttielokuviinsa. Tuohon mennessä paikat ihmisineen olivatkin tulleet Laihoille tutuiksi ja moni pariskunnan aiemmin haastattelema henkilö pääsi noin vuotta myöhemmin kameran edessä käväisemään.

Tällainen lyhyt vierailu vanhan Inkerin suuntaan näistä teoksista taustatietoineen katsomon suuntaan välittyi. Nähtyjen perinnedokumenttien joukossa nämä elokuvat eivät erinomaisuudellaan loista ja massasta erotu, mutta pitää muistaa, että ne on kuvattu yhtiön alkutaipaleella, eivätkä olosuhteet tosiaan olleet parhaat mahdolliset. Jos ei muuta, niin vähintään kiinnostavia välähdyksiä näissä on nähtävissä ja samalla muistutus siitä, että isommat myllerrykset voivat suhteellisen lyhyessäkin ajassa hävittää miltei pysyvästi pois paljon vuosikymmenten tai -satojenkin aikana vakiintunutta elämänmenoa. Seuraavalla kerralla varmaan muihin maisemiin, minne sitten uteliaat ja tiedonjanoiset mielet vievätkään...