Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma

Outojakin elokuva-aikoja on tässä kuluvan kuukauden aikana tullut vietettyä, ja vaikka kutkuttelevimmista ruutuviihteen nautinnoista ei niinkään ole päässyt kirjoittelemaan, niin mieltä kiehtovia ja ilahduttaviakin teoksia on melkoisen monenkirjavan valikoiman puitteissa saanut ihmetellä. Vastapainoksi on tietysti valikoitunut hyvinkin arkista elämänmenoa, kuten vaikkapa viimeksi höpöttelyjen kohteena olleet Inkerin suuntaan kurkistelevat käsityövoittoiset kansanperinnedokumentit vajaan kahdeksan vuosikymmenen takaa. Jari Halosen ohjaama tarina ei niinkään kalenteria kääntele vastaaville vuosiluvuille, vaan rikoksen ja jännityksen yhdistelmä sijoitellaan noin nelisen vuosikymmentä ilmestymishetkestään eteenpäin, eikä tämä näkemys juurikaan ilon ja onnen huolettomia päiviä tulevaisuuden utopiassa lupaile. Ennemmin lähdetään sellaisesta katsantokannasta, että ihmiskunta on ajanut itsensä kääntymään kurjalle kurssille kehityksessään ja kiitämään kohti kuilun reunaa sekä samalla sitä pistettä, jonka jälkeen taka-askeleet katumusharjoituksineen voivatkin jo olla aivan liian myöhäisiä. Silmäilläänpä siis, miten ne palaset paikoilleen loksahtelevat ja näkyykö ihmisyyden loppu lähenevässä horisontissa...?

Tunnelmia ja tapahtumia pohjustelevat saatetekstit eivät todellakaan maalaile mitään ruusuista tulevaisuuskuvaa, vaan suunta on synkkä ja ihmiskunnan toivonkipinät taitavat aina vain harvemmin tuikahdella. Vuosi on 2037 ja Eurooppa yhdistynyt jättimäiseksi liittovaltioksi, jossa valtavimmat väkimäärät ovat keskittyneet eteläisemmille maille. Etäisten ja syrjäisten reuna-alueiden elinolot ovat tässä kehityksessä heikentyneet armottomasti, mikä taas on johtanut valtaviin muuttoliikkeisiin. Kuvissa siirrytään uuden Euroopan itäisimpään metropoliin, mikä tässä maailmassa tarkoittaa Vladivostokia, ja kunhan lähemmäs katutasoa päästään, niin pitäisi siirtyä pikkuhiljaa kohti ugrilaista kaupunginosaa. Liekö sitten jokseenkin lohduttomat ajat ja epävarma tulevaisuus syynä, mutta joka tapauksessa selittämättömät ihmisräjähdykset ovat lisääntyneet, josta saadaankin heti hurja näyte. Kansalaisia mysteeriset ja pelottavat kuolemat järkyttävät, viranomaisilta taas ovat vastaukset vähissä sekä keinot lopussa, eli kovin hyvässä ja varmassa paikassa ei olla tarpomassa.

Yhteiskuntarauha alkaa horjuessaan lähestyä pettämispistettä, joten ennennäkemättömälle sarjasurmien tulvalle olisi laitettava loppu. Vai onko sittenkin huippuunsa kiihdytetty keskinäinen kilpailu ajanut ihmiset lähelle lopullista hulluutta, eikä paljoakaan pelastettavissa enää ole...? No, joidenkin hommana silti olisi saada selkoa maailmanmenoon ja tarvittaessa muutama pidätyskin tehdä, ja yksi heistä on omalaatuinen etsivä Lipton Cockton (Jorma Tommila), joka onkin kutsuttu viimeisimmälle rikospaikalle. Repaleisen ruumiin äärellä odottelee Liptonia vaitonainen sekä tuikealtakin vaikuttava porukka. Liptonin perässä seuraava esimies yrittää komentaa kutsumattoman väen pois, mutta joukon johtaja Brand Marlon (Jari Halonen) tylysti kuittaa, että he ovat liittovaltion poliisista ja käskytysketju menee nyt uusiksi, eikä asiasta vinkuminen tai kitiseminen auta. Jatkossa tehdään siis kuten nämä heput määräävät ja toimivaltuuksien yhteentörmäys jää lopulta melkoisen lyhyeksi.

Liptonia ei toki jutusta kengitä pois, mutta häneltä vaaditaan tarkkaa raportointia uudelle päällikölle ja ehdotonta tottelevaisuutta. Omistautumista pyydetäänkin osoitettavaksi hiukkasen omituisella tavalla, mutta Cockton asettuu jämäkästi tätä käskyä vastaan viestien, ettei sentään ihan mikä tahansa pomotus mene läpi. Hetkistä myöhemmin miekkosesta paljastuu, ettei hän taida itsekään mikään helpoin tai mukavin tapaus olla, vaan on kuormitettuna ja ylikierroksilla käydessään herkästi taipuvainen ylilyönteihin, joissa kovia keinoja ei isommin kainostella tai arastella luotileikkejäkään. Vieläpä kun taustalla painavat vähäiset sekä epäsäännölliset nukkumiset ja merkityksellisten ihmissuhteiden puute, niin siinäpä olisi lisää ruokaa satunnaisille selkkauksille ja kiristyville hermoille. Toisaalta taas siinä synkeähkössä ja kolkossa maailmassa, jonka nurjaa puolta Lipton työkseen tutkii, voivat juuri tällaiset ominaisuudet ja taipumukset ollakin vahvuuksia sekä selviytymisen edellytyksiä.

Uupumisen rajoilla kuitenkin kaveri liikuskelee, eikä mielialaa varmaan yhtään kohottele yksinäinen ystävänpäivä, vaikka sitä kera kemiallisten piristeiden juhlisteltaisiinkin. Äidiltäkin tulee terveisiä, eikä kyse niinkään mistään iloisesta kuulumisten vaihtamisesta ole, vaan lohduttomamman laidan viestiä olisi kuultavana. Aivan vielä ei ole kuitenkaan tullut aika nostaa käsiä pystyyn ja antaa maailman mennä pikatietä hornaa kohti, ja niinpä sankarimme alkaa selvitellä löyhien johtolankojensa avulla, että mikä ja millainen taho omituisten kuolemantapausten taustalla lopulta onkaan. Hommassa ovat haasteensa ja hankaluutensa, sillä pitää olla valmis ottamaan suurempiakin riskejä. Lipton löytääkin itsensä kyseenalaisen kemikaalin testiryhmästä, eikä sitä kautta ainakaan välitöntä selkeyttä saada, vaan ennemmin houreet hujahtavat päälle. Toisaalta kummallinen maailma saattaa sekavammassa mielentilassa näyttäytyä järjellisempänä paikkana. Eri asia tietysti on, auttaako sekään mitään, koska edessä odottelee nippu tukalia tilanteita ja häikäilemättömiä sekä häijyjä hyypiöitä...

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei siis mikään pirteän hupaisa ilopilleri ole, vaan tummiin sävyihin puettu rikoksen ja jännityksen vyyhti kammottavassa tulevaisuudessa. Omituisen nuhjuinen ja niljakaskin ilmapiiri saadaan luotua tehokkaasti jo alle kymmenessä minuutissa, ja tämä toki onkin ehdottomasti elokuvan vahvuuksia, sillä ulkoinen ja sisäinenkin sotkuisuus on melko olennainen elementti tavallaan pohjamutia ruoppailevalle tarinalle. Valitettavasti se ei vielä tarkoita, että noin elokuvaviihteenä täysosumaa lähellekään päästäisiin, vaan alle 80 minuutin kestosta huolimatta alkaa päähenkilön haahuileva ja tuskasteleva taival elokuvan toisella puoliskolla tökkiä ja jumitella pikkuisen liikaa. Halosen teoksiin tutustuneille tuskinpa suurena järkytyksenä tulee, että jälleen kielenkäyttöä kiroilulla kaunistellaan ja elävöitetään, mutta sanoisin kuitenkin karkeuksien manailun olevan sekä määrän että kekseliäisyyden suhteen vähäisempää kuin aiemmin kommentoiduissa elokuvissa Joulubileet ja Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) tai sitten korvat ovat päässeet pienoisesti turtumaan tällaiselle tykittelylle. Pelkkä suunsoitto ei tietenkään juttuja ratkaise, vaan tehokasta tulivoimaa tarvitaan myös, kun edistystä ei tapahdu ja päälliköltä alkaa kärsivällisyys loppua jahkailevaan haahuiluun, eli saapi siinä kerran jos toisenkin kaivella kuolettavaa kapinetta kätöseen ja katsojien iloksi pienimuotoisia vääntöjä kehitellä.

Melkoisen sekavaa sotkua setvivä Lipton saakin kestää rankempiakin uhkauksia, mutta ympäristönsä kovettama mies ei ilkeisiin sanoihin ole ihan ensimmäisenä murtumassa. Silti romahduksen rajat tuntuvat lähenevän jatkuvasti, kun ympäröivä maailma on roihahtamassa lopullisesti liekkeihin omien tehtävien tuntuessa turhilta. Aivan vielä ei ole kyynisyys tai toivottomuus voittoa vienyt, sillä kaverin sisällä vähintään vaimeasti sykkii sydän ihmisyydelle ja vaikka sitä taipumusta tylyihinkin tekoihin on, niin myös hienoista herkkyyttä on havaittavissa. Niitä viimeisiä rippeitä uskosta parempaan huomiseen ja sisäiseen hyvyyteen yritetään väkivaltaisesti riistää ja raastaa tekemällä armottoman tyly temppu, jonka hillityn lohduttomat jälkipuheet tahtovat kaverille sanoa, ettei maailma ole mikään kiva paikka ja tuskinpa lainkaan parempaan suuntaan jatkossakaan menossa. Murhemielisen ja kyynelsilmäisen hetken annetaankin jatkua kiusallisen pitkään, mikä kyllä tuntuu katsomossakin, eikä tämän luulot pois ottavan läksytyksen jälkeen enää tarvitse edes mitään puolipirteää päättelyä elokuvalle toivoa. Päämäärää kohti vievä taival alkaakin näyttää tieltä peruuttamattomaan turmioon ja tuskaan, mutta voisikohan jokin pelastava enkeli vielä viime hetkillä eksyä auttelemaan kohtalon kolhimaa kaveria...?

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma taitaa edelleen olla näistä Halosen ohjauksista lopulta se vähiten itseäni innostava, mutta toki tyypin jutustelut piti katsella elokuvan perään, sillä levyltä löytyy noin 14-minuuttinen haastatteluhetki. Sosialismin romahduksella oli hupailtu Halosen kolme vuotta aiemmin ilmestyneessä elokuvassa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin) ja sen jälkeen mielessä seuraavina suurina juttuina pyörivät sekä kuumottelivat maailman, ympäristön ja kulttuurin tuhot. Tuntuikin oikealta ratkaisulta lähteä työstämään luonnonsuojelujuttua, jossa olisi läsnä myös kulttuurin romahdus. Tavoitteena oli pyrkiä scifielokuvan lajissa viemään näitä ajatuksia eteenpäin, ja perustava ajatus tarinan takana oli näyttää, mihin suuntaan maailma on menossa, ellei kurssia käännetä. Halonen ei tässäkään rupattelurupeamassaan tahdo selvästikään työtään vähätellä, vaan kertoo, että Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma on hänen elokuvistaan oivaltavin, eikä hän oikein osaa sanoa, mistä tällainen suurempi ymmärrys tuohon aikaan päähän putkahti. No, suurena ideana ja pyrkimyksenä oli siis näyttää tämä matka oivallukseen ja muutoksen välttämättömyys, mistä Halonen vaikuttaa olevan hämmästyneen ylpeä edelleen.

Halonen juttelee maailman olevan mielestään liian maskuliininen ja erittelee sen seurauksiksi esimerkiksi sodat, riidat ja eriytymisen. Elokuvassa taas tahdottiin tuoda esille pyrkimys feminiinisyyteen, mikä ohjaajan mielestä edustaa taas rauhaa, rakkautta, myötätuntoa ja anteeksiantoa. Hän kuitenkin myös korostaa, että kyse oli juuri feminiinisyydestä, eikä feminismistä. Tähän pehmeämpään suuntaan maailman olisi Halosen mukaan muututtava, sillä toisenlainen kehitys johtaa lohduttomampaan lopputulokseen, mahdollisesti siihen todellisuuteen, jossa Lipton Cockton elää. Päähenkilön piti tietysti olla mies ja Liptoniin ladattiin miehisinä pidettyjä ominaisuuksia, kuten aktiivisuus, rohkeus ja yleinen maskuliinisuus. Hahmolle nimi löytyi muutaman mutkan takaa ja etunimen innoittajaksi mainitaan Scott Lipton, jonka Halonen tunsi teatterikoulun kautta ja piti tätä erittäin terävänä tyyppinä, mutta samaan aikaan hyvällä tavalla huvittavanakin. Lipton jäikin pyörimään päähän ja kun se siellä tarpeeksi kierteli, niin siitä saatiin sankarille etunimi. Tuntui myös siltä, että päähenkilöllä pitää olla jokin eläin matkassaan, sillä muuten kyseessä on luonnoton maailma, ja erilaisia vaihtoehtoja mietiskeltiin norsuista lähtien. Taistelukukko näyttäytyi yhtenä miehisenä elementtinä, mistä sitten juonnettiin sukunimi Cockton, joka toki on monimerkityksellinen.

Näin hahmolle siis löydettiin nimi ja loppuosa Shadows of Sodoma taas kuvaa suoraan sitä synkkää maailmaa, jossa Lipton seikkailee. Tekijät tiesivät heti, ettei luvassa olisi sellaisia rahasummia, joita vaadittaisiin kattavien tulevaisuusvisioiden vääntämiseen, mutta haasteeseen silti tartuttiin ja lähdettiin tekemään tarinaa sillä asenteella, että kunhan kovasti yritetään, niin päästään tyydyttävään tulokseen. Budjettia oli kahden miljoonan markan verran, mitä Halonen pitää silkkana vitsirahana tällaiseen projektiin, mutta samalla hän toteaa, että silläkin saatiin aikaiseksi uskottavampi kuva tulevaisuudesta kuin vaikkapa Kevin Costnerin tähdittämä lähes 200 miljoonaa dollaria maksanut ja samana vuotena ilmestynyt Waterworld. Projekti olikin rankka, porukkaa tarvittiin ja väki teki hommia miltei ilmaiseksi, sillä lavastukseen panostettiin tosissaan, eikä tämä vaivannäkö vaille tunnustusta jäänyt, koska vuonna 1996 elokuva sai Jussi-palkinnon lavastuksesta. Kuvissa taas painotettiin etualojen tärkeyttä.

Tekniset onnistumiset ovat kuitenkin Halosen mielestä tavallaan sivuseikka, koska ilman eteviä näyttelijöitä tarina ei olisi ollut yhtään mitään. Tuttua porukkaa oli mukana, sillä joukossa hääräilivät Tommilan lisäksi vaikkapa Rauno Juvonen ja Jouni Nikkanen. Varsinkin Tommila saa taas estotonta suitsutusta Halosen hehkuttaessa häntä absoluuttiseksi näyttelijäksi. Meneehän osa kehuista toki omaan suuntaan, koska Halonen muistaa vähän rajata Tommilan kultakautta siten, että tämä oli alansa parhaita etenkin elokuvissa Back to the USSR (Takaisin Ryssiin), Joulubileet ja Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma. Muutenkin vaikuttaa siltä, että haastatteluhetkosen lähestyessä loppuaan, on juttu lähdössä makoisaan nousukiitoon, mutta valitettavasti tämä katsoja ei päässyt ihan viimeisiä viisauksia kuuntelemaan. Vain pari minuuttia ennen lopettelua haastattelu alkoi tökkimään ja mielessä käväisi, että noinkohan vain turinat kääntyivät aivan liian hapokkaiksi vanhalle soittimelle, mutta niinpä vain levystä löytyi ulkoreunalta lyhyt halkeama, joka minulta viimeiset tovit varasteli ja laittoi ennenaikaisen lopun lätinöille. Kehut tuntuivat olevan siinä vaiheessa hyvässä nosteessa Halosen jutellessa, miten hän uskoo elokuvan arvostuksen nousevan huikeasti tulevien kahden vuosikymmenen aikana ja että sen tarkkanäköisyys huomioitaisiin laajemminkin.

Ihan mielelläni olisin loputkin jutut kuunnellut, mutta kyllähän tuosta vajavaisuudesta huolimatta hyvän käsityksen saa, että millä mielellä Halonen teostaan jälkikäteen arvioi. Valitettavasti en itse pysty sille läheskään vastaavia ylistyksiä näpyttelemään. Olen vähän epäileväinen senkin suhteen, että mielipide huimasti parempaan muuttuisi, vaikka antaisikin ajan juosta vuosikymmenen tai kaksikin eteenpäin, vaan voi ennemmin olla, että synkeähkö tarina hiipuu niihin epämääräisiin varjoihin mahdollisesti harvojen hehkuttamaksi herkkupalaksi. Onhan mukana kiehtovia hetkosia, jotka kaappaavat kiinnostuksen, mutta ennen pitkää askel käy liiankin raskaaksi ja kummallinen maailmakin jää lopulta turhankin vieraaksi paikaksi. Epäilemättä pienellä budjetilla on ollut vaikutuksensa siihen, ettei ruudulle loihdita mitään mielikuvituksen ilotulitusta, ja tietyin paikoin pienimuotoinen, mustiin sävyihin maalailtu ja kolkkokin kuvasto palvelee hyvin tarkoitustaan, eikä elokuva mielestäni ulkokuoreensa kaadu.

Synkkyys onkin jossakin mielessä miltei jatkuvasti läsnä, mutta roolinsa melkoisella tunteella ja vimmalla vetävä Tommila näyttää kuitenkin, ettei Lipton taida tahtoa muokkautua osaksi kylmää ja tunteetonta maailmaa. Ehkäpä jokin suurempi ymmärrys elämän merkityksestä on heräilemässä, mutta samaan aikaan vaikutusvaltaisempien tahojen toimesta katsotaan, että kun kuolleet ovat muodissa ja kauppa käy, niin nykymeno jatkukoon vaikkapa karuun loppuunsa saakka. Näitä polkuja pitkin kuljeskellen saadaankin kohtalaisen surumielisiä loppusanoja, eikä päättely muutenkaan mihinkään hilpeään hyväntuulisuuteen ole tähtäämässä. Valitettavasti paremmista ja mielenkiintoisista puolistaan huolimatta Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma ei noin kokonaisuutena minuun kovin voimakkaasti vetoa. Ihan mieluusti tällaista omaperäisellä otteella sekä päättäväisellä ja tiukalla asenteella tehtyä kotimaista tuotantoa enemmänkin kehuisi, mutta tässä tapauksessa pitää tyytyä toteamaan, että pilkkopimeyttäkin väläyttelevä tulevaisuus kohtaa kierohkon huumorin ja toiminnallisemmat purkaukset lähinnä keskinkertaisissa merkeissä. Toivonpa siis ainakin vähäsen valoisampaa tulevaisuutta kuin mitä tässä raotellaan ja siinä samalla kenties kepeämpiä ja iloisempia elokuvahetkiä kotikatsomoon.

Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) (IMDB)