Kesäinen aamu on pikkuhiljaa käynnistymässä Helsingissä. Kadut alkavat virkistyä, kun liikkeet avaavat oviaan ja ihmiset siirtyvät ulkotiloihin asunnoistaan. Myös Marsalkka (Jussi Nikkilä) on aikaisin hereillä, kädet vähän täristen aamukahvia hörppimässä. Hetken kuluttua seuraan liittyvät Lihi (Ylermi Rajamaa) sekä Henninen (Eero Milonoff).
Nuoret miehet jumittavat kolmistaan kadulla, kun heille tullaan tarjoamaan vähän muuttohommia harmaan talouden mailta. Lyhyestä työstä kertyisi 50 euroa jokaiselle, mutta oikein kukaan ei ole asiasta kovin innostunut, vaikka ilmeisesti tilien saldot näyttävätkin nollan seuduilla pyöriviä lukuja. Muuttokeikka saa joka tapauksessa jäädä muiden huoliksi, kun kyseinen kesä on kolmikon osalta varattu lähinnä joutilaisuudelle. Huoleton nuoruus saakoon vielä hieman jatkoaikaa.
Eipä se päivä siitä ole juurikaan sen toiminnallisemmaksi muuttumassa, ainakaan hetkeen. Marsalkka tahtoisi lähinnä lähteä nukkumaan senkertaista ahdistustaan pois. Muut kaksi taas saavat käsiinsä viitisen säkillistä tölkkejä ja pulloja, joista ystävällinen palautusautomaatti antaa sen verran valuuttaa, että saadaan matkakaveriksi kassillinen olutta.
Mitäpä sitten tehtäisiin? Ohjelmassa on lähinnä sekalaista pyörimistä paikasta toiseen ja pienten arkipulmien ratkaisemista kyseenalaisinkin keinoin. Milloin makoillaan puistossa, jossa maailma näyttää parempia puoliaan nuorten miesten silmin, välillä aiheutetaan hieman pahennusta, joka poliisien kohdalla itsellekin jossakin määrin kostautuu. Siinähän päivän lähestyessä loppuaan tunnelmatkin alkavat lähteä laskevaan suuntaan, mutta onneksi uusi aamu on kohta jo kirkastumassa, ja se olutkin maistuu niin hyvältä. Ilman vallitseva toiveikkuusprosentti lähtee taas nousuun, kuten kuuluukin.
Katselun jälkeen hieman ihmettelen lukemiani kommentteja, joista poikkeuksellisen moni tuntuu jakautuvan kohti ääripäitä. Voi toki olla, että olen onnistunut valikoimaan luettavaksi niitä suurempia kehuja tai lyttäyksiä, mutta jokseenkin erikoista kuitenkin, sillä omasta mielestä Pussikaljaelokuva on juuri niitä elokuvia, jotka tarjoavat sekä kivaa että heikompaa menoa kohtalaisen tasaisesti jättäen kokonaisuuden sinne ihan katselukelpoisten sarjaan.
Itse pidän lähtökohtaisesti hyvänä puolena sitä, että vaikka vähän huuruisissa tunnelmissa välillä seikkaillaankin, niin siitä huolimatta kotimaisia elokuvia usein värittävä ankeusdraamailu on unohdettu täysin. Ehkäpä on havaittavissa pientä kiusoittelua sellaisten teosten suuntaankin. Ei siinä oikein voi olla hymyilemättä, kun Henninen makoilee vesirännin alla pyytäen muita jättämään hänet elämään omaa elämäänsä.
Tapahtumarikkaamman tarinan puuttuminen saattaa olla ongelma joillekin, mutta itse en ainakaan huomannut kaipaavani mitään sen enempää. Kyllähän tämä vuorokauden jokseenkin päämäärätöntä haahuilua kuvaava elokuva näinkin toimii. Tässä tapauksessa tärkeämpää elokuvan onnistumisen kannalta on se, miten niihin tavoiteltuihin rentoihin ja letkeisiin tunnelmiin päästään.
Jutut nyt voisi pitkälti kuitata yhdentekevänä jauhamisena, mutta eihän se mikään suurempi yllätys tässä yhteydessä ole. Lähinnä ongelmana on kohtalainen epätasaisuus huvittavuuden suhteen. Välillä saa mukavasti hymyilemään, kun näiden sankarien höpinöitä kuuntelee, sitten hetkeä myöhemmin tekeekin jo mieli laittaa pää polviin ja todeta, että voihan sössötys sentään. Loppujen lopuksi jäädään onneksi kuitenkin positiivisen puolelle, eikä rasitus missään vaiheessa pääse nousemaan ylitsepääsemättömän suureksi.
Näitä tarinoita jaaritteleva kolmikko lienee se asia, mikä monia elokuvan haukkuneita on enemmänkin rasittanut. Henninen, Lihi ja Marsalkka (eli haaveilija, hönö ja hermoherkkä) ovat omasta mielestäni suhteellisen pidettäviä tyyppejä juttuineen ja typeryyksineen. Näyttelijöistä Milonoff tuntuu paikoitellen vetävän rentoilunsa pikkuisen yli, mikä aiheuttaa vähän vaivaannuttavia tunnelmia silloin tällöin.
Hevoskastanjan lehdet ja muut vihertävät sekä kirkkaat kuvat tuovat mukavasti kesäisiä tunnelmia mustan joulun keskelle. Vähän sellaisella horkkaan ja takaisin -hengellä usein nitkutellaan eteenpäin, mutta kyllä Pussikaljaelokuva sen verran usein hymyjä nostattelee, ettei sitä kovin kehnona voi pitää. Mitä tulee pidennetyn huolettoman ja toimettoman nuoruuden päämäärättömyyteen, niin eipä se mikään Vetelehtijät ole, mutta leppoisan mukavaa katseltavaa kuitenkin. Joidenkin kehumaa lämminhenkisyyttäkin löytyy silloin tällöin ja kyllä sitä krapulansinistä höpötystäkin ihan mielellään kuuntelee. Kauas täysosumasta toki jäädään, mutta voisi varmaan todeta, että kyllähän se olutpussukka tässä tapauksessa puolitäysi kuitenkin on.
Pussikaljaelokuva (2011) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti