Heti alkujakso vie syvälle viidakon tunnelmiin. Kahden suuren kissapedon romanttinen kohtaaminen puiden ja köynnösten kätkemän temppelin raunioissa aikaa sitten unohdettujen patsaiden kivettyneiden katseiden alla tuottaa myöhemmin kaksi pentua. Tuoreet vanhemmat yrittävät parhaansa mukaan opettaa aktiivisille ja leikkiville pennuilleen elämän perusasioita.
Rauhallista perhe-elämää kuitenkin uhkaa toisella puolella maailmaa käytävä huutokauppa. Kuuluisa metsästäjä ja seikkailija Aidan McRory (Guy Pearce) tarkkailee, miten norsunluu ei oikein mene enää kaupaksi, mutta vanhat patsaat sitäkin paremmin. Hän innostuu tilaisuudesta ja varustaa retkikunnan kohteenaan tiikeriperheen reviirillä sijaitsevat rauniot, joista irtoaa hyvinkin käteistä.
Kuten arvata saattaa, vanhempien uhrautuvuudesta huolimatta tämän törmäämisen lopputulos ei ole onnellisin mahdollinen tiikerien kannalta. Lopulta toinen pennuista päätyy McRoryn haltuun ja mutkan kautta koviin oloihin sirkukseen, jossa siitä yritetään kouluttaa yleisöä pelottelevaa verenhimoista petoa. Toinen taas pääsee aluksi rakastavampaan kotiin, mutta sen tulevaisuudessa häämöttää kenties vieläkin synkempi loukko.
Pearcen esittämä McRory ei onneksi paljastu sellaiseksi kaavamaiseksi lastenelokuvapahikseksi, joita turhan usein näkee. Oikeastaan hän ei ole pahis lainkaan, vaan hyvää vauhtia pehmenemässä oleva metsästäjä, joka on alkanut enenevissä määrin kyseenalaistaa omaa ammattiaan ja elämäntapaansa. Ne sadistisemmat yksilöt löytyvät sitten sirkuksesta ja jäävät kyllä ansaitusti sivuosiin.
Omasta mielestäni tämäkin on yksi hyvä esimerkki erinomaisesta koko perheelle suunnatusta elokuvasta. Sellaisella varauksella, että joukossa saattaa olla pari pelottavampaa hetkeä, jotka voivat aivan pienimpiä järkyttää. Kuitenkin elokuva on melko vapaa graafisesta raakuudesta ja muutenkin linja on söpöilyyn taipuvainen.
Tämä paikoitellen ylimenevä söpöily sitten saattaa joitakin vanhempia tai enemmän todenmukaisuutta kaipaavia katsojia rasittaa. Heh, ehkäpä näistä suurpedoista ei kannata lopullista mielikuvaa muodostaa pelkästään tällaisen elokuvan perusteella. Tulee mieleen hieman aiemmin katsomani kotimainen elokuva Suden arvoitus, jossa sudet saivat hieman samanlaisen käsittelyn. Itse en tällaista sokeroitua versiota tiikerielämästä ja yleisesti Disney-henkistä menoa jaksa enempää paheksua. Kyseessä ei kuitenkaan ole dokumentti, vaan lämminhenkinen lapsillekin suunnattu elokuva.
Toki elokuva ei aivan tiikerien vaarallisuuttakaan unohda. Tätä tuodaan esille esimerkiksi tiikerireviirin lähistöllä asuvien kyläläisten kautta. Heille tiikeri ei olekaan iso pehmoinen kisu, vaan jotakin huomattavasti ikävämpää. Tulee vähän mieleen Geo-lehdessä (9/2010) taannoin ilmestynyt artikkeli Tiikerin metsä, josta saattoi aistia hieman samankaltaisen erilaisten näkökulmien törmäämisen. Kun paikalliset ihmiset yrittivät harjoittaa perinteistä elinkeinoaan henkiensä ja raajojensa uhallakin, niin jostakin kauempaa saapuneet asiantuntijat päätyivät ehdottamaan turvatoimiksi esimerkiksi tiikerikelloja. Heh, tämäkin saattaa kuulostaa tutulta kotimaan susikeskustelua seuranneille...
Elokuvassa tämä yhteiselon ongelmallisuus kuitenkin ainakin omasta mielestäni jää lopulta armottoman söpöilykuvavyörytyksen alle. Ehkäpä tämä on Annaudin tarkoituskin, sillä esimerkiksi ennen lopputekstejä näkyvien infotekstien perusteella tämänkin elokuvan olisi tarkoitus herättää ihmisissä haluja suojelun suuntaan. Aihe on vähintään ongelmallinen, enkä oikein usko, että monikaan katsoja olettaisi, että sen kimppuun käytäisiin tosissaan tällaisen elokuvan kontekstissa. Itse kuitenkin pidän sitä hyvänä juttuna, että Annaud kuitenkin edes yrittää tuoda toistakin näkökantaa esille. Esimerkiksi Pearcen hahmosta ja paikallisista ei maalailla samaan tapaan sadistisia ilkimyksiä kuin miten tehdään vaikkapa mainitun Suden arvoitus -elokuvan metsästäjien kohdalla.
Annaud on elementissään heti alusta lähtien, kun päästään seuraamaan viidakossa viihtyvien tiikereiden elämää. Ainakaan minulle tällaisen katseleminen ei tuota ongelmia mielenkiinnon suhteen. Kuvat ovat kauniita ja etenkin pienet karvanaamat mielettömän ihastuttavia. Elokuvan suurimmat ongelmat ovatkin aivan muualla. Tämä ihmisosuus ei sen suuremmin innosta, vaan on enimmäkseen melko tavallista huttua. Kävikin useamman kerran mielessä, että ehkäpä elokuva ei sittenkään olisi kaivannut uhkatekijää ihmisen suunnalta, jotta olisi saatu kuviin enemmän luontoa sekä tiikerihömppää. Olen kuitenkin myös Leonard Maltinin kanssa samoilla linjoilla sen yhden tiikerijakson suhteen. Kun tiikerit lopulta vapautuvat, niin synkempiä hetkiä seuraa hassuttelukooste, jossa veljekset ryöstävät bussin, aiheuttavat yleistä kaaosta asuinalueella ja muuta mukavaa. Aivan saumattomasti tämä kooste ei mielestäni kokonaisuuteen sovi, vaikka ymmärränkin, miksi sellaiseen on päädytty. Kyseessä kuitenkin on sen verran lyhyt pätkä, ettei siitä juurikaan ole pudottamaan elokuvan tasoa.
Pelkkään silmänilon tarjoamiseen elokuva ei onneksi rajoitu. Ainakin tämä katsoja liikuttui useammankin kerran ja silmiä sai olla pyyhkimässä. Vanhempien pelastusyritykset oli onnistuttu kuvaamaan hyvällä tavalla sankarillisiksi ja liikuttaviksi. Myös se oli herkkä hetki katsomossa, kun yli vuoden erossa olleet veljekset kohtasivat viimein uudelleen hieman ikävissä ja julmissa merkeissä. Verta odottavan yleisön pettymykseksi kaksoset kuitenkin päätyivät leikkimään ja palloilemaan, jota seuratessa ei juuri voinut olla hymyilemättä. Toki paluu lapsuuden maisemiin toimii myös. Vielä kun elokuvan viimeiset kuvat huokuvat leppoista ja mukavaa tunnelmaa, niin hyvää mieltä ei voi välttää.
Kauniisti kuvatuista luonto- ja eläinelokuvista kiinnostuneille Two Brothers ainakin on suositeltavaa katseltavaa. Katselunautinto lisääntyy lähes varmasti huomattavasti, jos pystyy suurimman ryppyotsaisuuden unohtamaan hetkeksi jonnekin. Sitten ei muuta kuin ihastelemaan pienten sekä vähän suurempienkin karvanaamojen seikkailuja ja uppoutumaan tiikerinsilmiin. Aivan täydellinen tämäkään ei omassa sarjassaan toki ole, mutta aika kului toisellakin katselulla varsin erinomaisesti. Miellyttävän lämminhenkistä söpöilyä, jota ei oikein innosta vähäisten epäkohtien takia lähteä lyttäämään enempää.
Yhdellä sanantapaisella summattuna: Awww!
Two Brothers (2004) (IMDB)
Olen katsonut netistä tuon leffan. Jännittävää ja söpöä.
VastaaPoista