Elokuva on jossakin määrin väritetty versio tositapahtumista. Eastwoodin hahmo perustuu pitkälti John Hustoniin, joka oli tuolloin kuvaamassa myöhemmin klassikoksi muodostunutta elokuvaansa African Queen. Muidenkin osallistujien nimiä on muutettu, eikä elokuvaprojekti kulje tässä tapauksessa aivan samalla nimellä. Itse en ole perehtynyt John Hustonin vaiheisiin tai mainitun elokuvan syntyhistoriaan siinä määrin, että pystyisin tarkemmin kertomaan taiteellisista vapauksista, joita epäilemättä on otettu joidenkin yksityiskohtien suhteen.
Oma kuva Hustonista on syntynyt lähinnä satunnaisten lukemisten, haastattelujen sekä hänen omien näyttelijäsuoritustensa perusteella. Osittain tässä elokuvassa seikkaileva Wilson vastaa näitä käsityksiä. Tietynlainen jääräpäisyys ja kumartelemattomuus tulee tässäkin hyvin esille, kun Wilson rikkoo sääntöjä, tappelee tuottajien kanssa, viettää hieman kyseenalaista elämää ja on ehkä taipuvainen jonkinasteiseen itsetuhoiseen käytökseenkin. Tähän päälle vielä reilu ripaus pirullisuutta ja huolettomuutta yleisen elämän suhteen.
No, ennen kuin Afrikkaan siirrytään, päättää Wilson kutsua Englantiin Pete Verrillin (Jeff Fahey) auttamaan käsikirjoituksessa ja ilmeisesti myös jossakin määrin seuramieheksi. Kunnioitus Verrilliä kohtaan on aivan eri luokkaa kuin vaikkapa projektin tuottajaa. Verrillin ehdotuksia Wilson ainakin suostuu kuuntelemaan, siinä missä tuottajan kommentit aiheuttavat jyrkkää vastustusta. Eivät nämä kaikki kaksikon yhteiset juttutuokiot mitään pelkkää elokuva-asiaa ole, vaan sikaria ahkerasti poltteleva Wilson kertoo mietteitään maailmanmenosta muutenkin. Usein nämä vähän äijämäiset jutut onnistuvat kyllä hymyilyttämään. Myös ajatukset siitä, että hyvä käsikirjoitus tulisi pitää mahdollisimman yksinkertaisena ilman turhia kikkailuja, miellyttää tällaista Hemingwayn tarinoiden ystävää. Tarkoituksena kuitenkin olisi viimeistellä käsikirjoitus pikaisesti, hoitaa kuvaukset noin 4-5 kuukaudessa ja sitten siirtyä safarille.
Vaikka aiemmin tuli mainittua, että Wilson on monissa asioissa kohtalaisen huoleton, ehkäpä välinpitämätönkin, niin joidenkin suhteen kyllä löytyy sitten enemmänkin sitä selkärankaa. Esimerkiksi rasistit eivät tunnu olevan kovin lähellä Wilsonin sydäntä. Lainataanpa Wilsonin muisteloa, jolla tämä yrittää vähemmän hienovaraisesti kertoa seuralaiselleen, mitä ajattelee henkilöistä, jotka ovat kovin innokkaana tuuppimassa muita kohti kaasukammioita:
When I was in London in the early '40s I was dining one evening at the Savoy with a rather select group of people and sitting next to me was a very beutiful lady, much like yourself. ... We were dining and the bombs were falling, we were all talking about Hitler and comparing him with Napoleon, and we were all being really brilliant. And then, suddenly, this beautiful lady she spoke up and said that was the thing she didn't mind about Hitler was the way he was treating the Jews. Well, we all started arguing with her, of course. Though, mind you, no one at the table was Jewish. But she persisted. Are you listening honey? ... Anyway, she went on to say that that's how she felt about it that if she had her way, she would kill them all, burn them in ovens, like Hitler. Well, we all sat there in silence. Then finally, I leaned over to her and I said, "Madam, I have dined with some of the ugliest goddamn bitches in my time. And I have dined with some of the goddamndest ugly bitches in this world. But you, my dear, are the ugliest bitch of them all." Anyway, she got up to leave and she tripped over a chair and fell on the floor. And we all just sat there. No one raised a hand to help her. And finally when she picked herself up, I said to her one more time: "You, my dear, are the ugliest goddamn bitch I have ever dined with."
Kun päästään Afrikkaan ja olisi tarkoitus käynnistellä kuvauksia, niin tuotantoportaan painajainen käynnistyy lähes välittömästi. Wilson on saanut päähänsä, että tärkeysjärjestys on selvästi väärä, ja safari sijoittuu kuvausten edelle. Etenkin norsun ampumisesta alkaa muodostua suurikin pakkomielle, ehkäpä voisi sanoa sitä Wilsonin omaksi valkoiseksi valaaksi, joka menee kaikkien muiden asioiden edelle. Muiden on tietenkin erinomaisen hankalaa ymmärtää tätä uutta käännettä. Pitkien syöksyhampaiden houkuttelu on kuitenkin hankalasti vastustettavissa. Wilsonin "herääminen" vaatiikin erään peruuttamattoman tapahtuman. Oma heikko fyysinen kunto ei siihen riitä, vaan hän tuntuu näkevän itsensä jonkin seikkailuelokuvansa hahmona, joka elää hieman toisenlaisessa todellisuudessa, kaukana halventavasta "sielunsa kauppaamisesta".
Pete: "You're either crazy or the most ecocentric, irresponsible son of a bitch that I've ever met. You're about to blow this whole picture out of your nose, John. And for what? To commit a crime. To kill one of the rarest, most noble creatures that roams the face of this crummy earth. In order for you to commit this crime, you're willing to forget about all of us and let this whole goddamn thing go down the drain."
John: "You're wrong, kid. It's not a crime to kill an elephant. It's bigger than all that. It's a sin to kill an elephant. Do you understand? It's a sin. It's the only sin that you can buy a licence and go out and commit. That's why I want to do it before I do anything else in this world. Do you understand me? Of course you don't. How could you? I don't understand myself."
Osittain edellisen katselun muistikuvat olivat hieman pielessä, sillä muistelin, että rauhallisempaa maisematunnelmointia olisi ollut etenkin elokuvan keskivaiheilla enemmän. Melko vähälle huomiolle se osasto tässä tapauksessa kuitenkin jää. Toki tässäkin muutama sellainenkin hetki vietetään, mutta kauniita maisemaotoksia etsivälle löytyy kyllä runsain määrin parempiakin vaihtoehtoja.
Kävi kyllä useammankin kerran mielessä, että elokuvasta olisi varmaan saanut vähän enemmän irti, jos olisi vaivautunut tutustumaan enemmän Hustonin elämään ja tämän projektin taustoihin. African Queen on tullut katseltua kauan sitten, enkä siitä valitettavasti paljoakaan muista. Uusintakatselu saattaisi olla paikallaan. No, eipä näiden tutkiminen tai kertaaminen ole välttämätöntä, jotta tästä pystyisi nauttimaan.
Jos katsellaan Eastwoodin elokuvia viimeisten 20 vuoden ajalta, niin siinä mielessä White Hunter Black Heart ei vaikuta kovinkaan erikoiselta valinnalta. 1990-luvun alussa häneltä kuitenkin saatettiin odottaa jossakin määrin enemmän tiettyjen tiukempien rajojen sisään sopivia projekteja. Uransa tuossa vaiheessa tällaista valintaa voinee kuitenkin pitää vielä tuoreena ja rohkeanakin. Varsinkin, kun voisi nähdä, että Eastwood asettaa myös itsensä elokuvantekijänä ja henkilönä suurennuslasin alle Wilsonia esittäessään. Olen nähnyt joidenkin kommentteja, joissa on valitettu siitä, että pääosaan olisi pitänyt valita joku toinen näyttelijä. Omalla kohdalla se, että Eastwood kuitenkin päätyi tällaiseen ratkaisuun, tuo elokuvaan monessakin mielessä lisää kiinnostavuutta. Se, että hän ei välttämättä kykenekään täysin tuomaan Hustonin persoonaa valkokankaalle, ei ole mielestäni kovin suuri miinus, lieköhän tarkoituskaan...
Uusinnankin jälkeen toki edelleen elokuvasta pidän, vaikka Eastwoodin filmografiasta löytyykin monta parempaakin teosta. Synkähkö loppu toimii mielestäni varsin hyvin. Alkupuolelle ja keskivaiheeseen olisi mielestäni sopinut vähän enemmänkin sitä hieman leppoisampaa menoa. Yhtenä esimerkkinä voisi mainita vaikka jokilaivakohtauksen, jossa Eastwood sikari suussa ja hymy kasvoilla laskee koskea merikelvottomalla aluksella. Tällaiselle mukavalle tunnelmoinnille olisi varmaan voinut löytää vähän enemmänkin tilaa. Tällaisenakin toki varsin miellyttävä tapaus.
White Hunter Black Heart (1990) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti