The Fountain

Viime aikoina on ollut vähän laiskaa aikaa aiemmin näkemättömien elokuvien suhteen, ja on tullut tukeuduttua tuttuihin ja turvallisiin uusintoihin. Vieläkään ei näy muutosta linjaan, sillä viimeksi uusintavuoroon pääsi Darren Aronofskyn vuonna 2006 valmistunut The Fountain, joka on muutaman vuoden takaisesta ensikatselusta lähtien ollut lämpimässä mielessä muistikuvissa. Sen pariin onkin kieltämättä erityisen miellyttävää palata, varsinkin, kun aiempiin katselukokemuksiin liittyy vielä muitakin mukavia muistoja.

Elokuvan alussa siirrytään vähän sotaisiin tunnelmiin 1700-luvulle, kun konkistadori Tomas (Hugh Jackman) yrittää kuningattarensa (Rachel Weisz) innoittamana etsiä Etelä-Amerikan viidakoista kuoleman voittavaa lääkettä. Meno on paikoitellen hurjaa sekä armotonta, kun paikallinen väestö ei aivan tuosta vain ole valmiina luopumaan salaisuuksistaan. Uskollisuus kruunulle ja rakkaus ajaa kuitenkin eteenpäin, vaikka tilanne paikoitellen synkältä näyttääkin.

Toisella aikatasolla sitten siirrytään 2000-luvulle Pohjois-Amerikan puolelle. Siellä tohtori Tom Creo (edelleen Jackman) yrittää epätoivoisesti etsiä parannusta hankalaan kasvaimeen, joka uhkaa hänen rakkaan vaimonsa (Weisz) henkeä. Lupaavia alustavia tuloksia kyllä ilmenee, mutta ei kuitenkaan lopullista läpimurtoa. Samaan aikaan se hiekka tiimalasissa alkaa käydä huolestuttavan vähiin.

Kolmas aikakausi sijoittuukin reippaasti tulevaisuuteen, 2500-luvulle, jossa yksinäinen astronautti Tommy Crea (Jackman) kohoaa kuplassaan kohti kuolevaa tähtisumua. Vaikka menneisyyden haamut edelleen kummittelevatkin olan takana, niin eräänlainen harmonia alkaa olla jo lähellä. Kuplassaan hän vaalii riutumassa olevaa elämänpuuta ja puuhastelee yksinkertaisten arkiaskareiden parissa.

Elokuvassa sitten seikkaillaan näiden eri jaksojen välillä ja silloin tällöin ne pääsevät keskenään sekoittumaankin. Ei välttämättä mikään turvallisin ratkaisu, sillä suuri yleisö tuntuu usein odottavan tiukan lineaarista sekä selkeää etenemistä. Tällaisenaan The Fountain saattaa aiheuttaa epämukavaa päänvaivaa joillekin katsojille.

Nämä jaksot poikkeavat pääsääntöisesti tunnelmiltaankin melkoisesti toisistaan. Ensimmäinen on suuremman mittakaavan myllerryksen aikaa, jossa väkivaltaa ratkaisukeinona ei pahemmin karteta, kun omiin päämääriin pyritään. Muutenkin meno on siinä varsin sotaisaa ja tylyä.

Keskimmäinen osio taas on se elokuvan riipaisevin. Ei ole kovinkaan vaikeaa tuntea Creon tuskaa, kun tämä yrittää löytää viime hetkillä parannuskeinon kaikki omat kykynsä peliin laittaen ja oman uransa vaarantaen. Jos tuo ensimmäinen aikakausi sitten jättääkin vähän etäiseksi, niin tässä taas viilletään sen verran syvälle, että tilanne pääsee tasoittumaan.

Oma suosikkini on kuitenkin tämä kolmas vaellus avaruudessa. Siinä alkaa jo eräänlainen anteeksianto olla lähellä. Lisäksi Creon toiminnassa on mukana tietynlaista hartautta. Vaikka tulikin nautittua hieman kohtuukäyttöä enemmänkin punaista, niin siitä huolimatta yksityiskohtiin jaksoi tälläkin kerralla hyvin uppoutua.

Itsekin olen aiemmin kehunut elokuvan kuvastoa, mutta se ei kuitenkaan ole aina mitään kaunista katseltavaa. Varsinkin 1700-luvulla meno on brutaalia keihäiden lennellessä ja ruumiiden kaatuessa maahan. Myös kristinusko pääsee näyttämään synkimpiä puoliaan tunnustustilaisuuksissa, kun vähän maallisempien asioiden ajamat uskonnolliset johtohahmot pääsevät kunnolla vauhtiin.

Vastapainoksi kuitenkin saadaan onneksi äärimmäisen rauhoittavaa ja kaunista nähtävää. Niihin näkymiin uppoutuu kovin mielellään ja antaa kiusatun sielun etsiytyä tyyneyden tilaan. Clint Mansellin hieno musiikki tuo näihin hetkiin oman lisänsä. Olen melko varma, että pelkästään näiden ansiosta pitäisin elokuvasta paljon, vaikka se sitten muuten olisikin käsittämätöntä sekoilua. Onneksi näin ei kuitenkaan ole, vaan huimien näkymien lisäksi löytyy suuri sydän.

Mahtaviin kuviin ja säveliin liittyen voisi laittaa makupalaksi tuollaisen kymmenminuuttisen koosteen:

Sen sydämen tuovat mukaan suurimmaksi osaksi Jackmanin ja Weiszin yhteiset hetket. Aikoinaan olin erittäin positiivisella tavalla yllättynyt siitä, millaiset suoritukset nämä kaksi onnistuivat elokuvassa tekemään, varsinkin Jackman piinattuna sieluna. Kumpikaan ei ainakaan siihen mennessä ollut noussut omissa kirjoissa suurten näyttelijöiden joukkoon, mutta tämä laittoi miettimään uudelleen. Erityisesti yhteisten kohtausten suhteen keskimmäinen osa sisältää sellaista tavaraa, että pala nousee väkisinkin kurkkuun.

Sekin miellyttää, että tässäkin nähdään Aronofskyn luottonäyttelijää Mark Margolisia, joka on esiintynyt jokaisessa miehen pitkässä elokuvassa. Rooli on yleensä vähän pienempi, mutta kasvoissa ja olemuksessa on kuitenkin jotakin sellaista, että omalla kohdalla tuo elokuviin lisää rikkautta.

Kun yrittää jälkikäteen miettiä sitä mahdollisuutta, että pääparina olisi ollut alunperin suunniteltu Brad Pitt ja Cate Blanchett, niin on vähän epäileväinen sen suhteen, että sillä roolituksella olisi saatu aikaan yhtä lämmin lopputulos. Sinänsä huvittavaa, sillä nämä kuuluvat ennemmin niihin omiin suosikkinäyttelijöihin. Tässä tapauksessa olen kuitenkin taipuvainen sille kannalle, että heidän paras osaamisensa ei olisi aivan tällaiseen elokuvaan sopinut. Olenkin siis tavallaan kiitollinen, että elokuva kohtasi 2000-luvun alkuvuosina ongelmansa, ja pääpari meni uusiksi.

Vähän myöhemmin tulikin sitten enemmänkin opittua noista ongelmista, ja voisi sanoa, että luetun ja kuullun perusteella The Fountain ei ollut mitenkään helppo prosessi Aronofskylle. Näitä sitten valotetaan paremmin esimerkiksi levyjulkaisulta löytyvissä bonuksissa. Eipä tuo toisaalta ihmetytä, sillä kyseessä on sen verran omalaatuinen tapaus, että riskisijoitukseksihan sellainen auttamatta näinä aikoina kallistuu. Tiukkaa vääntöä sen suhteen käytiinkin, eikä minulle toistaiseksi ole aivan täysin selvinnyt, miten hyvin lopullinen elokuva vastaa Aronofskyn toivottua näkemystä. Jotakin saattaa kertoa sekin, ettei tuotantoyhtiö antanut miehen edes äänittää kommenttiraitaa levylle.

Aronofsky on tehtaillut elokuviaan suhteellisen verkkaiseen tahtiin, sillä 15 vuoden aikana on ilmestynyt viisi pitkää ohjausta. Tosin Noah valmistunee lähitulevaisuudessa. Vaikuttaa kyllä jälleen kiinnostavalta tapaukselta. Itse olen näistä ilmestyneistä onnistunut näkemään neljä kappaletta (The Fountain, Pi, Requiem for a Dream ja The Wrestler). Black Swan on syystä ja toisesta edelleen katselematta. Kaikista noista olen pitänyt paljonkin, mutta suurimmiksi suosikeiksi ovat vuosien kuluessa kohonneet Pi ja The Fountain. Jos mies jatkaa tulevaisuudessakin hieman omaperäisellä linjallaan aihevalintojen ja tyylin suhteen, niin eipä minulla ole paljoakaan valittamista.

Herkät katseet ja kosketukset sekä upeat näkymät iskevät täysillä. Vaikka The Fountain onkin äärimmäisen kaunista ja palkitsevaa katseltavaa, on se myös omalla tavallaan raskas tapaus. Lopputekstien pyörähtäessä käyntiin takki on kohtalaisen tyhjä, mutta olo myös samaan aikaan erittäin raukea ja onnellinen. Mieleen jää kummittelemaan ajatus siitä, että jos vain olisi vähän enemmän aikaa.

Hatunnosto Aronofskylle, kun vaikeuksista huolimatta sai lopulta tämän elokuvan katsojan silmien ja sydämen iloksi tuotettua. Tekisi mieli käyttää tiettyjä voimasanojakin, mutta ehkäpä vielä tällä kerralla hillitsen itseni. Eipä tämä välttämättä kaikkia miellytä, mutta mahdollisuus kannattaa antaa, sillä potentiaalia isompaankin ihastuttamiseen kyllä löytyy. Vähän erilaisista rakkaustarinoista kiinnostuneet ainakin saattavat löytää tästä sopivaa katsottavaa. Itse voin sanoa, että jos jotain aivan odottamatonta ei tule tapahtumaan, niin The Fountain tulee tuottamaan mukavia hetkiä vielä useammankin kerran.

Eikä tässä yhteydessä oikein voi olla mainitsematta lyhyttä Life on Ship -jaksoa, joka jätettiin lopullisesta elokuvasta pois. Onneksi se kuitenkin on laitettu levylle mukaan. Siinäkin on mukana samaa harrasta ja herkkää henkeä kuin varsinaisen elokuvan tulevaisuusosiossakin. Se myös toimii tavallaan itsenäisenä pienenä elokuvana. Usein se tuleekin klikattua pyörimään yön pimeinä tunteina ennen nukkumista, sillä se lähes poikkeuksetta saattelee mukaviin tunnelmiin. Tuosta pääsee sen makuun:

 The Fountain (2006) (IMDB)