Elokuvan alussa tapaamme Quoylen (Kevin Spacey), jonka elämä siihen saakka vaikuttaa olevan yhtä suurta epäonnistumisten jatkumoa, eikä päiviä parempia ole näköpiirissä. Ankara isä on jo varhaisessa vaiheessa takonut pojalleen päähän, ettei tästä ole mihinkään nyt eikä jatkossakaan. Niinpä hän on sekalaisten vaiheiden jälkeen päätynyt paikallisen lehden palvelukseen painajaksi.
Eräänä sateisena päivänä Quoylen elämä saa kuitenkin yllättävän käänteen, kun seuralaisensa kanssa sanaharakkaan ajautunut Petal (Cate Blanchett) hyppää miehen auton kyytiin. Rämäkkä nainen ottaa heti ohjat käsiinsä. Quoyle sitten menee rakastumaan Petaliin, ja nopeasti on sitten tytärkin pienen perheen jatkona.
Harmi vain, ettei Petalista oikein ole sellaiseksi elämänkumppaniksi, jota Quoyle on kaivannut. Seuralaisia löytyy ja alkoholia menee kurkusta alas reippaamminkin. Viihdettä siis riittää vastuiden ja velvollisuuksien unohtuessa. Vähän vässykkämäinen Quoyle ei pysty tilanteeseen vaikuttamaan ja on armottomassa pyörityksessä.
Miehen vähemmän aurinkoinen elämä jatkaa sukellustaan, kun hän jälleen saa kuulla varsin synkkiä uutisia. Tilanne alkaa olla jo kohtalaisen lohduton ja päähahmomme täysin hukassa. Vieraaksi saapuu isän sisar (Judi Dench), joka sitten jääkin pariksi päiväksi tukemaan surutyötään tekevää Quoylea. He lähtevät yhdessä kohti suvun kotipaikkaa, eli pientä kalastajakylää Newfoundlandissa.
Sinne saavuttuaan Quoyle alkaa etsiä töitä ja saakin paikan paikallislehdestä. Hänen vastuulleen lankeavat laivauutiset sekä liikenneonnettomuuksien raportointi. Muutenkin kyvyistään epävarma mies ei ole yhtään innostunut tästä. Vesi ei ole ikinä viehättänyt ja lähimenneisyyden tapahtumat eivät juuri tee kolariraporteista helppoa hommaa.
Vähitellen alkaa selvitä myös suvun synkkä historia, jonka kirous tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Kun vähän pengotaan menneisyyttä, niin sieltä paljastuu toinen toistaan ankeampia ihmiskohtaloita. Quoylen sukulaiset eivät useinkaan olleet sellaisia, että heidän teoillaan kannattaisi paljoakaan kehuskella.
No, kaiken ikävyyden ja ankeuden keskelle alkaa ilmaantua vähän paistettakin, kun Quoyle ystävystyy Waveyn (Julianne Moore) kanssa. Ehkäpä luvassa on vähän jotakin muutakin, kun kaksi haavoittunutta alkavat vähitellen lämmetä toisilleen...
Lienee siis selvää, että vähän alakuloisissa tunnelmissa edetään, varsinkin elokuvan alkupuolella. Heh, kävi mielessä, että siihen olisi voinut alkupalaksi soitella läpi Viikatteen ensimmäisen täyspitkän, eli Noutajan valssi -levyn, jotta olisi jo hyvissä ajoin virittäytynyt oikealle taajuudelle.
Hallström on maltillisesti ripotellut mukaan kuvia karuista rantamaisemista, jotka myös tietynlaista kauneutta omaavat. Eipä tätä silti miksikään maisemaelokuvaksi kannata kehua. Pieni rantakylä on kyllä viehättävä ja sitä olisi puolestani saanut esitellä enemmänkin. Sellaisista pidän paljon, enkä laittaisi kovinkaan paljon pahakseni, jos jossakin vaiheessa huomaisin sellaisessa asustelevani. Ei tietenkään välttämättä aivan yhtä ankarien olosuhteiden keskellä, vaan mahdollisesti vähän etelämmässä leudompien tuulahdusten alueilla...
Oma lukunsa on sitten 44 vuotta tyhjillään ollut suvun talo, joka aikoinaan hinattiin käsivoimin jään yli ja tukevin vaijerein kiinnitettiin rantakalliolle uhmaamaan rankkoja myrskytuulia. Se onkin eräänlainen monumentti tälle ankarien olosuhteiden kovettamalle sukupuulle.
Elokuvaa katsellessa tuli mieleen toinen vuosia sitten nähty tapaus, jossa nuorehko mies muuttaa syrjäiseen ja rauhalliseen yhteisöön, mutta nyt en millään saa mieleeni sen nimeä. Muistaakseni kyseessä oli kylään muuttava lääkäri, jota sitten aletaan painostaa pysyvämmäksikin osaksi yhteisöä. Tämä tuli mieleen erityisesti, kun kaverit vähän "korjailevat" muuttoa harkitsevan ystävänsä venettä. Kyseinen elokuva kyllä löytyy kokoelmasta, mutta se taas on päässyt kasvamaan sellaisiin mittasuhteisiin, että sieltä on hankala löytää mitään vieraampaa. Pitää varmaan alkaa penkoa hyllyjä läpi.
The Shipping News tarjoaa toki useampiakin koskettavia sekä hyviä hetkiä, mutta kokonaisuutena elokuva ei oikein missään vaiheessa saa kunnolla ilmaa siipiensä alle. En oikein tiedä, mistä se sitten johtuu. Näistä paloista kyllä pitäisi olla ainesta parempaankin elokuvaan. Ehkäpä se alkupuolen alamäki sitten turrutti sen verran, että suurin into katosi sen mukana. Vähän etäiseksi ja viileäksi elokuva lopulta jättää, eikä hahmojen suruissa ja iloissa elä täysillä mukana. Toisaalta välillä hyvä katsella vähän alakuloisempaakin tavaraa, niin tuntuu jälleen paremmalta palata hattaramaailmaan.
Hallströmiltäkin on tullut nähtyä parempaa materiaalia. Esimerkkinä vaikkapa tuo mainittu suklaahömppä ja aiemmin kommentoitu Hachiko: A Dog's Story. Vaikka jälkimmäinenkin toki on paikoitellen varsin sydäntäsärkevää katseltavaa, niin siitä huolimatta se on samalla huomattavasti positiivisempi kokemus.
Jos kaipaa vähän haikeampia hetkiä iltaan, niin The Shipping News on siinä tapauksessa kohtalainen vaihtoehto. Verkkaisesti edetään kohti parempaa huomista vanhoja sekä uusia haavoja rauhalliseen tahtiin parannellen. Elokuvan lopetusta voisi kuitenkin hieman kehua tekstin päätteeksi, sillä se on mielestäni monellakin tavalla varsin onnistunut ja jättää kohtalaisen hyvälle mielelle, kun lopputekstit pyörähtävät käyntiin.
The Shipping News (2001) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti