Kaupunkiympäristössä tällä kerralla viihdytään ja erään talon katolle on kiipustelemassa Phoebe McNamara (Emilie de Ravin). Olutpulloja pari kappaletta on käsiin jostakin tarttunut, mutta mistään kattotasanteiden mahdollistamista maisematiirailuista ei ole kyse, vaan tilanne on tiukempi. Samaiselle katolle on aiemmin saapunut Joe, joka on päättänyt ratkaista kaikki olemassa olevat ja tulevatkin ongelmansa yhdellä loikalla. Reunalla jo seisoskellaan, eikä suunnitelman toteutuminen ole enää kuin askeleen päässä. Velkaa on kertynyt, töistä on tullut "lainattua" omin luvin ja vaikeaa vaimon kanssa. Heippa sitten vain, vaiko vain niinkään? Phoebe on ammatiltaan panttivankitilanteisiin ja tällaisiin kriiseihin erikoistunut komisario, joka tahtoo Joella tiedotella, että ongelmiin on valittu aivan liian raju ratkaisu. Yhdessä reunalla hetkeä myöhemmin istuskellaan pulloja tyhjentämässä asiaa vielä kerran miettien.
Näissä hommissa ei varmaan tarvitse valitella päivien samankaltaisuudesta. Välillä kriisitilanteet vaihtuvat luentosaliin, sillä Phoebe opastaa asemansa muille poliiseille menettelytapoja tällaisissa poikkeuksellisissa kohtaamisissa. Yleisöstä naljaillaan, etteipä Phoebe itsekään tunnu neuvoistaan välittävän, kun voi reunalla taiteilevalle järkkyneelle alkoholia tarjota. Kärsivällisesti Phoebe toistuvasti kyselevälle tyypille selittelee, että todellista tilannetta pitää pystyä arvioimaan ja tarvittaessa niistä ohjeista hiukkasen joustamaankin. Ihmisten pelastaminen on se päätavoite, ohjekirjan seuraaminen pilkulleen lähinnä toissijaista puuhastelua.
Edellisen päivän jämäkällä toiminnallaan Phoebe on saanut itselleen ihailijan, joka ilmestyykin jonkin verukkeen turvin toimiston eteen notkumaan. Duncan (Ivan Sergei) kovasti tahtoisi Phoebesta seuraa illaksi ja tapaamispaikaksi päädytään sopimaan Duncanin omistama baari. Selviääpä siinä iltasella sekin, että baarin lisäksi varakkuutta löytyy enemmänkin. Duncan taas saa kuulla Phoeben ajautuneen nykyiseen työhönsä vähän vahingossa. Poliisiuran alkupuolella hän oli ensimmäisenä paikalla uhkaavassa tilanteessa, mutta onnistui sanojen voimalla kääntämään sen parhain päin. Eräänlainen luonnonlahjakkuus siis. Tapaaminen jää lopulta lyhyeksi, sillä puhelin piippaa ja viestittää, että Phoeben kykyjä tarvittaisiin taas, koska eräässä osoitteessa odottelee pyssymies panttivankeineen.
Välillä nämä neuvottelut ottavat ikävän käänteen ja niin käy nytkin, sillä keskustelu ei johda toivottuun tulokseen ja liipaisinta painellaan. Jälkiselvittelyt aiheuttavat lisää päänvaivaa, koska Phoeben tehtäväksi jää pidättää virastaan yksi laitoksen poliiseista. Kyseinen herra onkin varsinainen kuumakalle, joka alkaa heti uhkailemaan. Voi olla, etteivät nämä aivan perättömiksi varoitteluiksi jää, sillä mukavan illan jälkeen kotioven taakse toimitetaan aiemmin Phoeben työhuoneessa oleillut nallekarhu, vieläpä vihjailevasti kaula katkottuna. Seuraavana päivänä panoksia kohotellaan, eikä enää ole kyse mistään ikävistä pehmoleluterveisistä, vaan on vaihdettu paljon suorempaan toimintaan. Jos joutuu kesken työpäivän pahoinpidellyksi poliisiaseman rappukäytävässä, niin kotikaan ei välttämättä enää kovin turvallinen ympäristö ole. Phoebella ja hänen työkavereillaan on toki vahva epäilys tekijästä.
Meeks määrätäänkin pidätettäväksi, sillä näyttöä kaverin häiriökäyttäytymisestä löytyy, eikä edes kuulustelussa osaa pitää päätään kylmänä. Vaara ei sillä poistu päiväjärjestyksestä, vaan niinpä Meeks päästetään takuita vastaan vapaaksi. Lyhyen sairasloman jälkeen Phoebe palaa töihin ja kirjaimellisesti heti tositoimiin. Jälleen joku tahtoo muistutella, että edelleen kovasti Phoebea tahtoisi piinata. Enää ei pahoinpidellä, vaan vaihdetaan tappamiseen. Vähitellen sellaisiakin epäilyksiä alkaa heräilemään, että menisiköhän typerästi toiminut ja päreensä pahastikin polttanut Meeks sentään niin pitkälle, että olisi valmis tällaisiin tekoihin tilejä omassa mielessä tasatakseen? Phoebe alkaakin olla sillä kannalla, että joku Meeksia paljon vaarallisempi seurailee perässä, eikä aio luovuttaa ennen kuin kokee saaneensa hyvitystä...
Edellisten nähtyjen Nora Roberts -elokuvien joukosta löytyy ihan nautittaviakin teoksia, mutta High Noon kiidättelee katsojaa kohti laadullista häntäpäätä. Jos muistelee niitä aiemmin katseltuja, niin tarinaa tutunoloista jälleen kierrätellään. Menneisyydestä löytyvät haamut ja hirvittävyydet kaivautuvat kummittelemaan, salaperäinen henkilö piinaa päähenkilöä jatkuvasti kovenevilla otteilla, viimeisellä kolmanneksella alkaa selviämään, kuka mahdollisesti tekojen takaa löytyy ja ujutellaanpa väleihin heräilevää romanssia ja arkidraamaakin. Blue Smoke käväisee mielessä käänteidensä ja tasonsa takia. Onneksi High Noon ei sentään aivan niin töksähteleväksi räpellykseksi luhistu. Laiha lohtu se kuitenkin on, koska oikeastaan missään vaiheessa ei saada elokuvaa edes puolieläväisen kiinnostavasti rullailemaan. Puolen tunnin jälkeen alkaakin olla luovutusmieliala valloillaan, eikä se merkittävästi myönteisemmäksi pääse kääntymään ennen lopputekstejä.
Nopsaan se katsojalle selvitellään, ettei elokuvalla ole paljoakaan annettavaa, jos sitä tahtoisi jännittävänä poliisielokuvana silmäillä. Niin, kyllähän aikaan saadaan muutama tilanne, joita Phoebe muiden poliisien kanssa yrittää purkaa, mutta kovin on vaisua ja latteaa. Kiinnostavuutta ei merkittävästi nosta se, että yritetään sekaan heittää panttivankitilanteiden ammattisanastoa kangistellen lausahdellen ja tutkiskellaan tussimuistiinpanoja. Tällainen kurkkaus panttivankineuvottelijan työpäivään ei juurikaan innosta, vaan saa pohtimaan ennemmin vaikkapa sitä, että The Negotiator tuli katseltua vuosia sitten ja voisi olla uusinnan paikka...
Hengettömyys ja yleinen keskinkertaisuus tai kehnous ei sinänsä tässä yhteydessä täytenä yllätyksenä tule, mutta kyllä siinä hetken mietiskelee, että mitäköhän on tapahtunut Peter Marklelle. Kaveri ei elokuvahistorian merkittävistä klassikoista vastaa, mutta onpa kuitenkin ohjaillut tuimempiakin tuokioita ja viihdyttävää menoa sisältäviä elokuvia, kuten vaikkapa hupaisan ja toiminnallisenkin kiekkokaukaloihin sijoittuvan väännön Youngblood, vihollisen maaperälle pudonneen lentäjän pelastusoperaatiota kuvaavan teoksen Bat*21 ja paikoin ahdistaviinkin tunnelmiin kääntyvän lentokonekaappauksen Flight 93. Noiden rinnalle laitettuna Hign Noon näyttäytyy rutiininomaisena tilaustyönä, josta keräilty palkkiokin on luultavasti ollut sen verran pieni, ettei ole keskinkertaisuutta korkeammalle motivaatiota kohotellut.
Joka tapauksessa iltaväsyn vaivaamille silmille väkinäisten jännitteiden ja keskinkertaisen toiminnan sekä jännityksen sekoitelma onnistuu helposti rasittamaan ja laittaa miettimään uudelleen nukkumisvaihtoehdon mielekkyyttä. Voisi sanoa, että piinaamisessa tavallaan onnistutaan, sillä tökkivät ilkeilyt ruokakauppavihoitteluineen ja käärmeyllätyksineen saavat katsojaparan tuskastumaan. Tällaisia elämyksiä vahvistellaan tunkemalla mukaan kehnoja viittauksia alussa mainittuun Gary Cooperin tähdittämään lännenelokuvaan. Saadaanhan se "yhteys" sittenkin syntymään! Ilkeä heppukin viheltelee kyseisen lännenelokuvan tunnuskappaletta ja kaikkea... Ehkä Robertsin kirjassa asioita yhdistellään edes vähemmän huterin aasinsilloin, mutta elokuvaversiossa nämä viittailut eivät tunnu lainkaan luontevilta. Kaiken muun vähemmän hyvän lisäksi lopetuskin vaikuttaa melko kehnolta, eikä ainakaan Phoebea omissa silmissä miksikään sankariksi kohottele. Pahistakaan en sen suuremmin ihastele, mutta onhan päätös melkoisen plääh... Toisaalta se sopii kyllä yleiseen linjaan, eli viimeinen typerä töksäys ja sitten homma seis.
Tutun kaavan mukaan etenee Phoeben ja Duncanin lähestyminen ja ihastuminenkin. Hätäisen tapaamisyrityksen jälkeen päädytään hattaraherkkuiselle huvipuistokävelylle ja siitä ei enää pitkää matkaa olekaan kiihkeämpään kontaktiin. Katsomossa näistä ei hirveästi osaa villiintyä, mutta kuvaaja ainakin tuntuu riehaantuvan helposti. Hiukkasen lentää vaatetta pois päältä, niin kamerahepulihan siitä seuraa. Tosin samaa voisi sanoa niistä hetkistä, joissa aseita heilutellaan. Uhkaava panttivankidraama pamahtaa käyntiin ja huudellaan ase kädessä, niin siinähän kameraa pitelevän hermo pettää ja alkavat kädet väpättää.
Vähiin käyvät Nora Roberts -elokuvat, sillä hankituista on enää yksi kappale katsomatta, mutta tässä vaiheessa sitä ei osaa pitää erityisen haikeana juttuna. Sen verran tutuksi on kaava käynyt ja hyvistä hetkistä huolimatta moni näistä nähdyistä teoksista seikkailee kehnouden ja keskinkertaisuuden mailla, vieläpä kovin yllätyksettömästi. High Noon kuuluu mielestäni sinne heikompaan laitaan, eikä siitä mitään erityisen innostavaa käteen jää. Vajaat 90 minuuttia katosi pois elämästä, mutta se ei kai kovin kaksinen taikatemppu ole, vaan ennemmin ankea ajatus. Osittain suhtautuminen johtunee väsähtäneen katsojan äreytymisestä, mutta mitään erityisen hyvää ei tule näin leppoisemmassa olotilassakaan kertaillessa mieleen. Tämä polte ei oikein missään vaiheessa pääse kunnolla kuumottelemaan ja positiivisinta lienee se, että tällaisilla mitättömyyksillä on tapana melko vauhdikkaasti muistista unholaan hiipua.
High Noon (2009) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti