An American Tail: The Treasure of Manhattan Island (Fievel 3 - Manhattanin aarre)

Siirtyilenpä taas setvimään Fievelin saagaa eteenpäin, etteivät pääse aiempien koukerot liikoja mielestä hiipumaan. Ensimmäisessä elokuvassa lähdettiin surullisissa tunnelmissa Venäjältä kohti Amerikan ihmemaata. Nuhjuisia ja kurjiakin oloja tarjoillut New York ei oikein hiiriperheen suuriin odotuksiin ja unelmiin onnistunut vastaamaan. Seikkailumieltä ja toiveita paremmista päivistä ei lopullisesti maahan kuoppailtu ja niinpä vain toisessa elokuvassa matkattiin villin lännen rajaseuduille onnea ja vaurautta etsimään monien muiden tavoin. Näistä tapahtumista taas jatkettiin tarinoiden kehittelyä televisiosarjassa Fievel's American Tails, kun taas tämä reilusti myöhemmin ilmestynyt kolmas elokuva laittaa pakkia päälle ja peruuttelee aikoihin, jolloin Mousekewitzit vielä kaupungissa asustelivat. No, luotetaan siihen, että niiltäkin kaduilta vielä löytyy kertomisen arvoisia seikkailuja ja kohtahan se selvinnee, millaisia aarteita esiin kaivellaan...

Ensin kuitenkin poiketaan hiirivaltaiselle asuinalueelle, jossa rakennellaan kovasti uutta. Kerrosta kertyy rakennuksiin vastaanottamaan matkaajaa monenlaista. Uusia siirtolaisia kyllä riittääkin, eli eipä aivan hetkessä naapurusto ole hiljenemässä. Päinvastoin, aamullakin on jo kova tohina menossa ja näitä toimenpiteitä sovitellaan laulunkin muotoon. Iloista aherrusta harrastellaan ja Mousekewitzin perhekin käynnistelee uutta päivää. Fievel kertoilee tohkeissaan yökuvistaan, jotka taas villin lännen seikkailuihin ovat vieneet. Tiedä sitten, tahdotaanko jopa vihjailla, että edellisessä elokuvassa koetut seikkailut olisivat olleet unta, unta vain...? No, ehkei nyt sentään sellaista tulkintaa lähdetä julistelemaan.

Stressi taitaa kiusata isähiirtä, sillä kovasti tuntuu äksyilyhaluja löytyvän. Tanya-siskokin pillahtelee toisen kiukuttelun seurauksena. No, toivoa ei tällä kerralla kovinkaan kauas ehditä kadottamaan, vaan pilkistäähän se amerikkalaisen unelman lupaama parempi huominen jälleen jostakin mieliin. Äiti tosin muistuttelee, että kaikkea hassua sitä Venäjällä höpistiin Yhdysvaltojen ihmeistä ja mitä sitä saatiinkaan? Hyvähän se ajatukset on positiivisina pitää ja niin taitaa uskoa moni muukin, sillä reippaat aamulaulelut jatkuvat hyvässä hengessä kadun puolella. Ehkä tunnelmia latistelee se, että isän työ juustotehtaalla on pitkän päivän raskasta raadantaa, eikä vaurastuminen sitä kautta ainakaan kovin läheisessä tulevaisuudessa ole kohdalle kolkuttelemassa.

Fievelin kaveri Tonykin on samaiselle tehtaalle päätynyt hommiin ja nuorempi ystäväinen kovasti tahtoisi työt kanssa aloittaa. Arkielämän raadantaa maistamaan päässyt Tony kuitenkin muistuttelee siitä, että toimettoman huolettomammassa ja vapaammassa elämässäkin ne hyvät puolensa saattavat olla, eli ei Fievelin kannata nuoruuttaan kiirehtiä tuhlaamaan tuotantolinjan edessä. Työarjesta päästäänkin muihin juttuihin, kun maanalainen juna kovasti hiirikaksikkoa ja mukana käpsyttelevää Tiikeriä kiinnostelee. Sinne siis pujahdetaan paikkoja tutkailemaan. Toheloiva Tiikeri miltei päästelee ystäväisensä hengiltä vapauttamalla junan vahingossa kiitelemään. Yliajolta onneksi vältytään, mutta täpärä pelastus tiputtelee jonnekin outoon paikkaan.

Pitkään ei ehditä tämän hämärän onkalon ihmeellisyyksiä selvittelemään, sillä ilmapiiri muuttuu pelottavaksi, mikä taas innostelee pakoon pinkaisemaan. Tilapäinen säikkyminen ei uteliaisuutta mielestä minnekään poistele ja kaverukset päättävät pyytää oppineempaa apua löydetyn luurangon ja viestin tarjoamien mysteerien selvittelyyn. Tietäväisempi hiiriherra osaa arvella, että Manhattanin alla saattaa piileskellä jotakin hyvinkin kiinnostavaa, kenties jopa arvokastakin. Kukapa ei ihan oikeasta aarrejahdista innostuisi? No, Fievelin vanhemmat ovat varsin kielteisellä linjalla. Isä näkee tämän kaiken joutavana hölynpölynä, äiti taas pelokkaana murehtii poikansa turvallisuuden puolesta.

Aivan parista eipä-ei kommentoinnista veikeä hiirulaisemme ei suostu seikkailuistaan luopumaan. Ovelasti Fievel vetoaakin perheen yhteiseen unelmaan. Ehkä tämä retki tarjoaisi juuri sitä haikailtua Amerikan taikaa... Aarrekartta kätösessä voikin olla helpompi ja vauhdikkaampi reitti rikkauksiin kuin päivästä toiseen raataminen. Nyt aletaan puhua kieltä, jota isäkin paremmin ymmärtää ja pikaisesti kielteinen kanta muuttuu kannatusääneksi. Tanyakin tahtoisi mukaan, mutta siihen ei enää venytetäkään myöntymisiä, vaan porukka muista koostellaan. Pieni retkikunta laskeutuukin luolastoja tutkimaan ja arvokkaita aarteita etsimään. Huonompi homma lienee se, että tieto tästä taipaleesta vuodetaan piireihin, joissa välittömästi pahojakin aikomuksia nousee pintaan. Reippaat seikkailijat eivät ole lainkaan tietoisia siitä, että kieroja juonitellaan. ...Ja entä mitä sieltä laajasta tunneliverkostosta lopulta löytyykään?

Sunnutaista valitusvirttä viritellään vauhtiin tässä kunhan ehditään. Valitettavasti tämä kolmas Fievelin elokuvaseikkailu näihin harrasteluihin pakottelee, sillä se ei juurikaan hihkumisia tai riemunkiljahduksia kirvoittele. Tarina ei ainakaan ole sellainen, että jollakin olisi ollut pakottava tarve se yleisölle kertoa näinkin monta vuotta edellisen elokuvan jälkeen. Latteaa, kovin keskinkertaista ja hengetöntäkin menoa katsellessa "miksi?" on jälleen se mieltä kiusiva kysymys. Yritetään lämmitellä uudelleen kohtalaisesti menestyneen rakastetunkin hahmon elokuvasarjaa helpon rahan toivossa? Jälkeä katsellessa tällaiselta ajatukselta ei täysin voi välttyä.

Tarina tosiaan tahdotaan tunkea parin ensimmäisen elokuvan väliin ja samansuuntaista liikettä yritetään, mitä tulee näiden aiempien elokuvien sävyihin ja teemoihin. Vielä ei ole syytä julistaa suurempaa maansurua tai päästää pettynyttä parahdusta ilmoille, sillä osasihan tätä odotellakin. Aivan eri asia onkin, miten näissä sekoitteluissa onnistutaan. Ikävä kyllä tilanne on se, että näitä mietiskellessä ei tarvitse paljoakaan pääkopassa pyöritellä kehuvia tai ylistäviä sanoja. Vähäsen kieltämättä pääsee yllättämään, miten töksähdellen ja kovin kankeasti eri elementtejä toisiinsa lätkitään kiinni. Ehkei sentään täysin vailla päätä ja häntää yritetä poukkoilla tunnelmasta toiseen, mutta toivotunlainen sujuvuuskin puuttuu.

Enemmän tässä kallistellaan kuitenkin ensimmäisen osan suuntaan, mitä teemoihin tulee, mutta niitä on yritetty vähän väkinäisesti toteuttaa hauskemmin ja kepeämmällä otteella. Mitään hyvää tai innostavaa seikkailua tästä ei synny millään, vaan ennemmin ihmettelyä siitä, keille elokuva ensisijaisesti on tarkoitettu. Muutama seikka saa olettamaan, että katsomon nuorinta laitaa tavoitellaan, mutta sitten taas mukana on kohtalaisen reippaasti niiden vaurastumishaaveiden nurjemman puolen pyörittelyä. On vaikea nähdä vaikkapa reilusti alle kymmenvuotiaiden saavan paljoakaan irti seuraillessaan, miten toisia riistetään ja painostetaan raatamaan aina vain enemmän. Toki näitäkin on yritetty jossakin määrin hassuiksi viihteellistää, mutta sepä heittää jälleen uusia kysymysmerkkejä mukaan. Esimerkkinä vaikkapa lahjuksia mielellään nautiskelevat poliisit, jotka käskystä mukiloivat "ongelmatapauksiksi" mielletyt työntekijät hiljaisiksi. Onnistunutta huvittelua näistä ei juurikaan irtoa, vaan mieltäisinpä nämä sinne hiukkasen kiusallisten töksäysten kerhoon. Fievelin isäkin huomaa, että mustalle listalle pääsee kovin helposti, kunhan avaa suunsa väärässä paikassa ja Tonylle selviää, että unelma rikastumisesta karkaa taas askeleen kauemmas, kun koko viikon palkka jätetään makselematta kymmenen minuutin myöhästelystä ja kaupan päälle uhitellaan potkuilla. Hmmm...jotenkin tulee tuntemuksia, etteivät nämä tällaiset aivan vetävimmästä päästä ole vaikkapa viisivuotiaille, mutta eipä olisi ensimmäinen kerta, kun arvailuni menevät pahastikin puihin.

Samansuuntaisia juttuja huomaa pohtivansa, kun loppupuolella päästään oikein kunnolla lietsomaan muukalaispelkoja. Juustotehtaan johtoporras näkee hyödyllisenä esittää alamaailman asukkaat todellisena vaarana ja siitäpä vain uhkakuvilla revittelemään. Propagandamylly jauhaa, miten vieras kulttuuri tuhoaa kaiken kauniin ja hyvän, eikä siitä enää ole pitkää matkaa soihtujen syttymiseen ja mielensä menettäneeseen väkijoukkoon. Vainojen päästessä vauhtiin voi kysellä, että minne katosikaan se Yhdysvaltojen yhteisöllinen yhtenäisyys, jota alle tunti sitten aamulaulelun merkeissä julisteltiin. Oliko se eri kulttuurien sujuva rinnakkaiselo sittenkin vain pelkkää pintakiiltoa, joka kevyellä rapsuttelulla korvautuu pelolla ja vihalla? Tunkeilijoita pohdittaessa silläkään ei taida olla paljoakaan merkitystä, mikä porukka oli alkuperäistä asutusta ja ketkä rantautuivat vasta myöhemmin. Näitä vainoja kuvaillaan jo tummemmissa sävyissä, mikä sinänsä onkin ihan asiallista, mutta edelleen laittaa miettimään, ettei tosiaan ehkä ihan pienimmille sitä antoisinta animaatiota edusta.

Varsin lyhyeksi jäävä aarreretki taas antaa mahdollisuuden vauhdikkaampaan seikkailuun, mutta hiukkasen heikosti näitäkin tilaisuuksia hyödynnellään. Aivan alkuun vyörytetään Indiana Jonesin reissuista tuttua ansarataa, kun sulaa laavaa hyökkää päin näköä, nuijakuja huitoo menemään, juoksupiikkimatto yrittää tassuset repiä, eräitä tulevaisuus neulatyynyinä odottelee ja kaulankatkontasilppuritkin viuhuvat vauhdikkaasti. Melkeinpä voisi tokaista, että ne huimimmat seikkailut ovat tämän elokuvan osalta tiivistetty kyseiseen kauhukokoelmaan, eikä muuten mitään erityisen muistettavaa ole sillä osastolla tarjottavanaan. Jos sitä vipellystä ja tuimaa taistoa kaipaa, niin eihän tässä esitetä mitään sellaista, jolla edelliselle Fievel-elokuvalle mitenkään pärjättäisiin.

Yleistä tympääntymistä lisäilee sekin, että hahmojen suhteen ollaan hukassa. Yhtenä hetkenä tyypit ovat heittämässä pyyhettä lopullisesti kehään, sitten seuraavana taas kaikki kirkastuukin. Etenkin nuo helpot lannistumiset tuntuvat kovin vieraalta samaisen hiiriperheen muita vaiheita seuranneelle. Samaa voisi väittää ulkoisen olemuksen suhteen. Fievelkin näyttää parissa kuvassa jotenkin riutuneelta ja sisäisen pilkahduksensa kadottaneelta aiempiin ilmentymiin vertaillessa. Fievelin ääninäyttelijä on ymmärrettävistä syistä vaihtunut, mutta suurin muutos huonompaan on aivan muualta lähtöisin. Yleisestikin hahmojen ilmeily on paikoitellen oudon yliampuvaa, mikä tavallaan sopii töksäyksestä toiseen -linjaan, muttei katsojan hommasta herkkua tee. Jos Tiikeriä toivoo lisää kuviin, niin mielestäni tämä elokuva ei oikein niihin toiveisiin vastaa. Alkupuolella hän vaikuttaa kovin irralliselta sähellyslisäykseltä tuomaan kaoottista vilskettä kuviin. Myöhemmin taas unohtuu pitkäksi ajaksi, eikä muutenkaan onnistu erityisen muistettavaa näyttäytymistä tekemään.

Jos hahmoissa on havaittavissa toivomisen varaa jättävää piirrosjälkeä, niin samat puutteet ovat yleistettävissä taustoihinkin. Vähän karkealta vaikuttaa ja siltä, ettei paljoakaan ole tahdottu panostaa. Aiempi lännenseikkailuhan sisältää enemmänkin silmiä miellyttelevää kuvitusta, jossa vaikuttaisi olevan yritystäkin, mutta kolmas lisäys jättää hyvin viileät tuntemukset. Jälkikäteen kuvakaappauksia pyöritellessä tämä mitättömyys ja latteus pääsi tulemaan paremmin esille, koska joukosta ei montaakaan napsausta löydy, jotka hienoiksi koristeluiksi mieltäisi. Siitä ei pääse mihinkään, että visuaalinen ilme on kohtalaisen köyhä.

Ensimmäisen osan tummat katukuvat ovat kirkastuksen toki kokeneet, mutta eipä sekään elokuvan eduksi täysin toimi, ellei tahdota esittää sen amerikkalaisen unelman olevan vain pinnaltaan kirkasta ja iloista huttua. Joka tapauksessa mielestäni ensimmäisessä elokuvassa visuaalinen ilme ja surumieliset teemat laitettiin kulkemaan sujuvammin käsi kädessä ja kolmas roiskaisee minne sattuu. Sinänsähän ihan kiinnostavia asioita tässä pyöritellään, mutta ne sitten vesitellään kevennyksin tai yritetään epätoivoisesti ujutella vähemmän sopiviin väleihin. Kun tätä kankeaa ja ankeaa vääntelyä sekä kääntelyä tutkailee tunnin, niin alkaa olla kohtalaisen tylsistynyt. Siinä ovat lämpimät tunteet varsin vähissä ja silmät hakeutuvat tuon tuostakin turhankin hitaasti etenevään aikalaskuriin. Hyvistä lauluistakaan ei saa edes tilapäistä riemua, vaan heikkoja esityksiä on luvassa. Heh, ehdinkin jo unohtamaan musiikkipuolen kokonaan, vaikkei katselusta ole kuin pari päivää aikaa. Sekin kertonee jotakin... Määrällisesti lauluja on suunnilleen saman verran kuin aiemmissa ja sama kaavakin tuntuu toistuvan. Pienenä poikkeuksena se, että pahikset saavat oman numeronsa, mutta eipä sekään mitään aplodimateriaalia ole, vaan samaa unohdettavuutta aiempien kanssa.

An American Tail: The Treasure of Manhattan Island ei todellakaan ole elokuva, jota sydämestään inhoaisi ja joka hillittömään raivoon riehaannuttaisi. Se on ennemmin tylsä ja tarpeeton lisäys elokuvasarjaan, eikä synnyttele suuria tuntemuksia suuntaan tai toiseen. Juurikin niitä tapauksia, jotka voi hyvillä mielin jättää näkemättä, eikä juuri mitään menetä. Harmi vain, että hyllyssä odottelee samojen tyyppien tekaisema neljäs osa, jonka ennakoin olevan suunnilleen samantasoinen yhdentekevä huitaisu. Saattaa siis mennä viikko ja toinenkin ennen kuin siihen jaksaa tarttua...

An American Tail: The Treasure of Manhattan Island (1998) (IMDB)