Lucky Luke

Kesäisten iltojen kepeän katseltavan toivossa päädyin täydentelemään Terence Hill -kokoelmaani jykevällä yhdeksän levyä sisältävällä laatikolla, joka lupailee runsaat yhdeksän tuntia lännenviihdettä Hillin astuessa tunnetun revolverisankarin saappaisiin. Onhan näitä sarjakuvia tullut nuorempana versiona lueskeltua siinä määrin ja piirrossarjaakin katseltua, ettei mistään täysin vieraasta hepusta ole kyse. Luckyn seikkailuja lienee Terencekin selaillut niinkin paljon, että innostui tekijöiltä tiedustelemaan suostumusta elokuvaversioon, jonka Hill päätyi itse myös ohjaamaan. Ainakin ennakkoon Hill Lukena vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta, mutta sittenhän sen näkee, miten onnistutaan.

Ennen elokuvaseikkailua palaillaanpa vielä pohjoismaiseen DVD-kokoelmaan hetkiseksi, sillä se saattaa hieman hämäävä olla sisällöltään. Hill siis päätti jatkaa seuraavana vuonna Luken saappaissa samannimisen televisiosarjan merkeissä. Tätä tuotettiin kahdeksan noin 50-minuuttista jaksoa, jotka esitettiin 1992. Kaikki jaksot löytyvät samasta laatikosta elokuvan kanssa. Epäselvää on lähinnä se, että kotelo antaa ymmärtää elokuvan olevan sarjan avausjakso nimellä Daisy Town. Tavallaan kai eräänlaisesta pilottijaksosta onkin kyse, mutta koska tämä IMDB:n puolellakin erilliseksi elokuvaksi on merkkailtu, niin käsiteltäköön sellaisena. Sarjaa on aikomuksena seurailla juurikin kesäiltojen kevennykseksi rauhalliseen tahtiin, joten siihen palaillaan sopivan hetken koittaessa.

Vaikka siis elokuvaversio onkin kyseessä, niin silti ainakin tämä julkaisu alkaa televisiosarjan tekstijaksolla, mutta ehkei siitä tarvitse enempiä valitella, sillä varsin sopivaa kuvastoa se tarjoilee. Tasangoilla laukkaillaan tunnuskappaleen soidessa taustalla. Luke (Hill) tunnetaan salamannopeana pistoolitaiturina, mutta pienoista tuskailua se varjonsa voittaminen näyttää hänellekin olevan. Joka tapauksessa avauspätkä tekee kohtalaisen selväksi, että suu virneessä ja pilke silmäkulmassa tässä ollaan lännenelokuvaa tekemässä. Tylympää menoa haikailevat voivatkin harkita pysäytysnappulan painelua, sillä kepeällä sävyllä jatketaan.

Kalenteria rullaillaan reilut sata vuotta taaksepäin, niin päästään 1800-luvun loppupuolelle. Arizonan osavaltio saa toimia näiden tarinoiden näyttämönä. Sopivassa välissä hypätään kyytiin, sillä menossa on tuikitärkeä tapaaminen alkuperäisasukkaiden sekä ratsuväen välillä. Väsynyttäkin väkeä mukana roikkuu, mutta päästäänhän sitä sopimustakin väsäilemään. Tavoitteena olisi, että uudisraivaajat saisivat kulkea vahingoittumattomina heimon maiden halki ja kauttakulkijat taas puolestaan jättäisivät biisonit rauhaan. Näillä mennään kummankin osapuolen ollessa tyytyväinen ja sovittuja juttuja sopii musiikilla sekä piiputtelulla hiukkasen juhlistellakin. Taitaa vain päällikön piipusta löytyä tujua tupakkaa, joka tottumattoman keuhkoputkistossa pikkuisen ärhentelee.

Halukkaita uusien seutujen asuttajia kyllä riittää ja kulkuetta matkaa kovissa oloissa. Eräskin porukka hiekkaisten tuulten tuiverruksessa seisahtuu ihmettelemään kurimuksessa kasvavaa päivänkakkaraa. Kyseinen kukkanen kuitenkin kertoilee, että maaperässä jotakin hedelmällistä eloa esiintyy, joten niille paikoin isketään kyltti, johon kirjaillaan Daisy Town. Olisihan siinä enemmänkin urakkaa luvassa ennen kuin aavikon keskellä valmis kaupunki seisoo, joten joutilas jahkailu sikseen ja tuumasta toiseen. Hieman riehakasta on tämä rakentelu, mutta saadaanhan siinä samalla taloja sekä erinäisiä liiketilojakin aikaiseksi.

Pitkää aikaa ei tarvitse odotella, että saataisiin vähän viihdettä kaupunkiin. Lotta Legs (Nancy Morgan) kumppaneineen asettuu myös Daisy Towniin ja siitä lähdetäänkin käymään läpi tyypillisen villin lännen kaupungin kehityskaarta. Hieman pelkistetysti ja reilusti vauhditettuna toki. Syntymää seuraa tietenkin hurja nuoruus, joka tuo tulitaistelut kaupungin kaduille osaksi arkipäivää. Ryöstelyä, rähinää ja surmaamista seuraa, eikä se enää olekaan kaikkien kaukaa uutta elämää etsimään lähteneiden mieleen. Rauha ja turvallisuus kaikkoavat räyhääjien lisääntyessä. No, joillekin tämä yhteisön levottomampi tila on se kolikon parempi puoli. Hautausurakoitsija ainakin pystyy kultaisista päivistä nauttimaan, kun asiakaspulaa ei tarvitse kärsiä ja riehuminen tuntuu jatkuvan. Yhden onni on ja niin edelleen..

Läheisillä tasangoilla ratsastelee heppu valkeissa vaatteissa allaan valkea heppanen. Näin saadaan viimeinkin Lucky Luke ja uskollinen ratsu Jolly Jumper kuviin. Kaksikko kaartaa kaupunkiin ja ainakin joidenkin korviin jutut Luken vilkkaasta asekädestä ovat kiirineet. Saluunassa sattuvat sopivasti epäviralliset ampumakisailut pyörimään, kunhan ei pianistia päiviltä paukutella ja sekaan Lukekin päätyy ihmettelemään. Pitkää aikaa janoinen matkaaja ei ehdi henkeään haukkaamaan, kun jo haasteita halutaan heitellä. Olisikohan aika astella ulkotiloihin selvittelemään tiettyjä asioita? Selväähän se, miten näissä mittelöissä käy. Näytöksestä vaikuttunut yleisö päätyykin pyytämään Lukea turvaamaan Daisy Towniin lakia ja järjestystä.

Daisy Townin lainvartijan homma ei turvallisinta puuhaa ole ja näyttää siltä, että aiempien yrittäjien haaveet eläkepäivistä ovat jääneet toteutumatta. Melko moni on saanut lyijyä rintatähteensä ja sitä kautta pikaisen sekä lopullisen irtisanomisen. Onkin helppo uskoa, ettei halukkaita jonoksi asti ole, mutta Lucky ottaa pestin hoidettavakseen. Kuukauden tyhjillään odotellut toimisto kaipaa pikku putsausta, mutta kyllä siitä tositoimiinkin kotvasen kuluttua päästään. Lucky ei jää vierestä laittomuuksia seuraamaan, vaan haukkaa hanakasti kiinni pieniin sekä suuriin rikkomuksiin. Korttihait, varkaat, asesankarit ja muut häiriköt alkavat pikaisella vauhdilla kadota katukuvasta Luckyn täyttäessä läheistä vankilaa innokkaasti. Ehkä toiminta on jopa liiankin tehokasta, sillä alkaa ilmenemään mielipiteitä, että kaupungista kaikkea eloa ja iloa ollaan kovaa vauhtia pyyhkäisemässä välittömien vankeusrangaistusten uhalla pois.

Hautausurakoitsijan rahakkaat päivät alkavat olla mennyttä elämää, eikä saluunassakaan enää riemu ja laulu raikaa. Lieveilmiöiden mukana lähti vähän liikaakin riehakkuutta. Toisaalta suuren vankimäärän seurauksena Luckyn vanhat viholliset, eli Daltonin neljä veljestä lasketaan vapauteen. Pahamaineinen veljesjoukko ratsastelee kohti kaupunkia Ennio Morriconelta lainatuin sävelin. Pienin taitaa tässäkin tapauksessa olla pippurisin, eli Joesta (Ron Carey) eniten palkkiorahaa on lupailtu. William (Dominic Barto) ja Jack (Bo Greigh) ovat palkkioiden perusteella vakavasti otettavia rikollisia, mutta Averell (Fritz Sperberg) taas...niin, no...tuskinpa kukaan ammattimainen jahtaaja viitsisi vaivautua parin dollarin takia. Joukon tumpeloa tuskin tarvitsee tämän enempiä arpoa. Selvää on myös se, ettei tämä nelikko jaksa katsella rauhanomaisen kaupungin menoa, vaan aikomukset ovat pahoja. Lisäksi Joe tahtoisi tasailla tilejä Luken kanssa, mutta millaisia velmuiluja puolin ja toisin keksitäänkään...?

Erilaisia versioita pikaisesti katselun jälkeen selvitellessä silmiin pisti ikävästi elokuvan melko heikko pistekeskiarvo (5,0/10) IMDB:n puolella. Tällaisilla tähdityksillä juhlivat elokuvat ovat usein varsin tylsää tavaraa ja esimerkiksi moni Spencerin ja Hillin mielestäni selvästikin vaatimattomampi esitys on paremmat arviot keräillyt. Suurimmaksi syylliseksi arvelisin sitä, että monien mielestä Hill ei ole välttämättä ollut kovin uskollinen lähdemateriaalille ja se on saattanut aiheutella närästelyä. Jos elokuvaa tarkastelee pelkästään kevyenä lännenkomediana, niin edustaahan se pitkälti varsin viihdyttävää menoa. Hillin omasta filmografiastakin löytyy mielestäni selvästi väsähtäneempiä teoksia, jotka käyvät ikävystyttämään paljon raskaammin.

Omalla kohdalla tilanne on tosiaan se, että vuosia on vierinyt luvattoman paljon siitä, kun viimeksi oli Lucky Luke -sarjakuva hyppysissä. Siispä siis jätän väliin Hillin version tarkemman vertaamisen sarjakuvaan. Ehkä sen uskaltaa sanoa, että Hill on astetta tai paria kiltimmällä linjalla yleisen sävyn suhteen ja hahmossa on enemmän pehmeyttä. Sitä voi myös miettiä, että olikohan Terence päälle 50-vuotiaana vähäsen myöhässä näihin saappaisiin loikkaamassa? Ehkä Lukelle luonteva vetreys ja terävyys olisi onnistuneemmin löytynyt vaikka 1970-luvun Hillistä? Muutenkin Hillin aiemmille hahmoille tyypilliset vauhdikkaat sekä lennokkaatkin liikehdinnät ovat kohtalaisen vähäisessä roolissa. Harmi sinänsä, sillä olisihan niille paikkoja helposti löytynyt.

Vaikka Hill ei täysin nappivalinta osaan olisikaan tai Lucky Lukesta kertovaa elokuvaa muutenkaan tekemään, niin itse kyllä olen mielissäni siitä, että hän lähti sitä kuitenkin puuhaamaan. Positiivisia värähtelyjä helposti nousee näitä kohtauksia katsellessa. Lännenelokuva ei 1990-luvun alkupuolella suosionsa huipulla ollut ja ehkä vielä vähemmän komediallinen sellainen, mutta tämä katsoja kiittelee, että Hilliä ja kumppaneita kiinnosti kuitenkin. Muutenkin Hillin ohjaukset ovat hyvin western-voittoisia, sillä pari uusinta vuodelta 2009 ovat televisiolle tehdyt Doc West ja Doc West II. Sitten on tietysti Terencen ja Budin viimeinen yhteinen elokuva Troublemakers, jota en vieläkään ole onnistunut lisäilemään kokoelmaan. Näiden lisäksi Hill vastaa Lucky Luke -sarjan kolmen jakson ohjauksesta. Ainoastaan debyyttiohjaus Don Camillo vuodelta 1984 seikkailee kauempana villin lännen tasangoista. Toivottavasti ainakin osa näistä tarkemmin vielä blogissa vierailee...

Aiemmin tuli vihjailtua, ettei Hill välttämättä itse enää tuolloin vetreimmässä hutkintakunnossaan ollut, eikä monestikaan mätkeeseen osallistu, mutta sepä ei onneksi tarkoita elokuvaa vailla nyrkkinujakointia. Kaupunkia pystyttäessä päästään kohtalaisen helposti joukkotappelun makuun, eivätkä pahasti keskeneräiset rakennelmat ole minkäänlainen este paikkojen tuhoamiselle. Lucky tosin luottaa enemmän revolveriinsa, joten viuhuvaa pistooliakin annostellaan silloin ja tällöin. Lopusta tekisi mieli vähän napista, sillä selvästi katsojaa johdatellaan odottelemaan suurta yhteenottoa, kun vartoillaan, että mitä kauheuksia se aamuaurinkoinen mukanaan mahtaakaan tuoda. Skaalaa kutistetaan kovasti ennen kuin päästään vauhtiinkaan, mutta eihän Leonen ja Morriconen jalanjälkiä seurailevalle tulitaistelulle kovin vihainen tahdo olla. Kaikkiaan tämä hurjisteleva puoli elokuvasta hoidetaan varsin kiltillä kuvastolla. Hillin muissa elokuvissakin on nähty selvästi riehakkaampaa menoa, eli jos tiukempaa taistoa toivoo, niin muita vaihtoehtoja kannattanee katsella.

Huumorikaan ei sieltä hersyvimmästä päästä ole, mutta pikkukivaa hassuttelua ja jekkuilua harrastellaan läpi elokuvan. Pieniä vaihtoehtoisen historian tuikahduksiakin esiintyy, kun vaikkapa amerikkalainen jalkapallo keksitään tappelunujakassa ja teiden päällystäminen höyhentervauksen tai tervahöyhennyksen yhteydessä. Näiden hitusen vinksahtaneiden tietoiskujen lisäksi irrotellaan tuhoisan kehityksen ennustuksilla kuvien karkaillessa vuosikymmeniä aikojaan edelle. Näistäkään ei tee mieli katkerasti tilitellä, vaan eivätköhän nuokin elokuvan löysäpipoiseen linjaan sopeutumaan saada. Paikoitellen sinne sarjakuvamaisuuden suuntaan hassutellaan kohtalaisen kömpelöin keinoin, eli tahtoo sanoa, että vähän viimeistellymmäksi tiettyjä juttuja olisi voinut viilailla. Mitenkään päättömästi ei roiskita ympäriinsä, vaan paketti pysyy kohtalaisen hyvin kasassa muutamasta irtiotosta huolimatta.

Letkeän ja rennon menon lisäksi nautittavuutta nostattelee selvästi kuvatarjonta. Esimerkiksi avauskohtausten valkopilvisten sinitaivaiden viehättävyyttä ihastellessa käy mielessä, että elokuvajumalat ovat kuvauspäivinä olleet suosiollisia. Hill on päätynyt ikuistamaan välikohtiin tutunnäköistä aavikkoista kalliomaisemaakin, jota mielellään vilkuilee. Lännenelokuvilleen sydämensä ainakin osittain menettänyt osaa myös arvostaa sitä tunnelmakuvaosastoa, jossa ratsastellaan upeiden taivaiden alla, kahvitellaan nuotiolla ja illalla hiljennytään mietiskelemään yötähtien hiipiessä ylle. Sepä ei haittaa yhtään, että tarinankuljetus voidaan laittaa lyhyelle tauolle ja poiketa tällaisille sivupoluille. Montaa minuuttia ei tarvitse uhrata, mutta vaikutus on kohtalaisen suuri katsomossa ja näitä välähdyksiä muistelee oikein mielellään uudelleenkin.

Minun ei ainakaan ole lainkaan vaikea summailla Hillin näkemystä Lucky Lukesta positiivisen puolelle. Ainakin omiin silmiin vaikuttaa siltä, että ensimmäinen puolikas vetää pikkuisen paremmin ja lopun lähestyessä mietiskelee, että onkohan jo vähän venytyksen makua. Näistä ja muista pikkumiinuksista huolimatta vinkkaisin tätäkin elokuvaa lännenkomedioiden ystäville. Hilliltä löytyy toki parempiakin tarjokkaita siinä sarjassa, joten välttämättä ensimmäiseksi suosituslistalle en lähtisi tunkemaan. Kepeistä ja huumorilla maustelluista western-seikkailuista tykkääville luulisi kelpaavan, etenkin jos vielä Terencen tyyli on omaa makua lähellä. Luken seikkailuihin palailen kesän aikana, mutta ehkä sitä voisi sarjakuviakin vaihteeksi selailla ja ottaa hommaksi hankkia kätösiin pari kappaletta niitä ennen kuin sarjan jaksoihin aikanaan uppoudun. Näinpä sitä ehkä osaisi paremmin mahdollisia erojakin hahmotulkintojen suhteen ihmetellä.

Lucky Luke (1991) (IMDB)