The Wild (Aivan villit)

Disney-tauko jää vaihteeksi tavallista lyhyemmäksi, sillä klassikkosarjasta alkoi kiinnostaa villien vipeltäjien pelastusretkeily. Tosin se klassikkostatus on vähän nihkeänpuoleinen, koska Yhdysvalloissa The Wild ei sille listalle kelvannut. Suomessa sille kuitenkin suotiin järjestysnumero 46, eli tässä sarjassa The Wild on seuraaja elokuvalle Chicken Little. Toivottavasti eläintarhakerhon seikkailu siitä parantaa, vaikkakaan hurjasti ei uskalla odotuksia nostatella, koska eipä tämä ainakaan kehutuimpiin Disneyn tuotoksiin lukeudu. Viimeksi katseltu Bolt taas sijoittuu listalla pari pykälää ylemmäs omaten numeron 48 ja sekin osoittautui varsin positiiviseksi yllätykseksi. Voisikohan olla, että saisi toisen samanlaisen perään...?

Kanasen seikkailuja tönittiin liikkeelle vähän vaivalloisesti ja sama tuntuu toistuvan, sillä tarinat on kuultu ja jutut tuttuja. Poikaansa viihdyttääkseen satuileva leijonaisä Samson ei heti ole heittämässä pyyhettä kehään, vaan saadaanpa sieltä pääkopasta kaiveltua sellainen hurja muistelma, joka saa Ryan-pojan haltioihinsa. Juttu kertoo savannin nopeimmasta gnuantilooppilaumasta, jonka hurjuus vähintään vauhtia vastaa. Vain yksi leijona uskaltaa samaisen porukan kanssa leikkiin lähteä. Aivan kuin ei näissä olisi riittävästi haastetta, niin jostakin rivien takaa astelee vielä niinkin jättikokoinen antilooppipeto, että pituusmitta venähtää useampaan metriin, teräviä sarvia löytyy neljä ja silmissä palavat tuimat tulet. Puhdasta painajaismateriaalia siis, mutta niinpä vain Samson jättää käpälämäkikierrokset väliin ja päättää pitää pintansa. Kurkusta lähtee mahtava ärjyntä, mutta miten se sitten hirviömäistä sorkkajalkaista vastaan riittää...

Hiukkasen näissä nuoruusmuistoissa taitaa olla liioittelua mukana, mutta Ryan kuitenkin kovasti ihastelee isänsä sankaritekoja. Mielikuvitus onkin käytännössä tälle leijonaperheelle ainoa mahdollisuus savanniseikkailuihin, koska kaksikko asustelee New Yorkin suuressa eläintarhassa. Helposti senkin ymmärtää, että tällaiset tarinatuokiot saavat nuorenkin hurjan haaveilemaan riehakkaammasta elämästä villissä luonnossa. Sielläpä voisi samalla oppia aidon leijonan tavoille. Karjahtelu kaipaisi pikaista parannusta, sillä muita lähinnä huvittavat Ryanin muristeluyritykset. Samson haluaa heti laittaa lopun näille haikailuille, sillä hän näkee asiat siten, että eläintarhan mukavuudet tekevät elämästä kovin helppoa ja mielekästä. Poika on kaikenlaisia kiehtovia huhuja kuullut eläintarhasta säännöllisesti lähtevistä vihreistä laatikoista, joiden kyydissä savannien taikamaailmaan saattaisi päästä karkaamaan...

Sulkemisajan koittaessa ja illan hiipiessä ylle, alkaa eläintarhan aitojen sisäpuolella aivan toisenlainen meno, kun asukkaat ottavat komennon ja poistuvat häkeistään, kuka mitenkin. Myöhäisillan ohjelmassa olisi vähän vinksautettua curlingia, jossa Samsonillakin on mestaruudesta kamppaileva joukkue. Ryan ei omaa erityistä intoa lähteä tätä isänsä epäilemättä suurta koitosta todistamaan. Ottelu alkakoon ja pingviiniporukka näyttää, että kilpikonna jäälläkin tarkasti liukuu, eikä voittoa tulla helposti vastustajalle antamaan. Samsonin joukkueessa taas rivit rakoilevat ja alkaa näyttää siltä, että ehkä kaverukset keskinäisillä kinoillaan telovat toisensa pelikelvottomiksi ennen varsinaista suoritusta.

Ryan lähtee samoihin aikoihin muihin puuhiin parin kaverinsa kanssa. Savannien sankaroinnit ovat jääneet päähän kuumottelemaan ja jotakin pitäisi keksiä. Pelikentillä taas kaivellaan voiton varmistamiseksi salainen kuvio, mutta sähellykseksi sekin heti kääntyy. Pingviinit ovat sitä mieltä, että keljutkin konstit ovat ihan kelpo juttu, jos niillä omaa menestystä turvaillaan. Käänteen ja toisen kautta Samsonin joukkueen voittojuhlat näyttävät olevan enää kilpikonnanpöräyksen päässä, mutta sitten onkin pojan aika tehdä näyttävä sisääntulo. Villiintyneen gasellilauman kera sieltä laukkaillaan, eikä isä ainakaan niin repäisevää vierailua toivonut. Katselemaanhan Ryanin piti tulla, katastrofien lietsominen onkin aivan toinen juttu.

Jälkiselvittelyt menevät siihen suuntaan, että Samson suutahtaa enemmänkin pojalleen, joka lähtee tarpomaan omille teilleen. Alakuloisissa tunnelmissa sisäistä hurjuutta tekisi mieli nostaa pintaan ja hetkisen kuluttua saadaankin vapauteen kiidättelevät vihreät häkit näkökenttään. Välissä tietysti aitaa on, mutta niiden yli tarvittaessa keksivä keinot löytää. Kutsu tuntematonta ja huimia seikkailuja kohti pauhaa korvissa voimakkaampana kuin ikinä aiemmin, joten sinnepä siis. Hetkeä myöhemmin kontti loksautetaan kiinni ja samalla Ryan tahtoisi harkita asiaa uudelleen. Näitä ovia ei noin vain aukaistakaan, eikä reissua enää peruutella, kun rekka lähtee kohti satamaa kaasuttelemaan.

Samson pääsee perille poikansa suunnitelmista, mutta vähäsen liian myöhään ja toista viedään jo. Eläintarhan muut asukkaat tietävät kertoa, että kontit viedään suuren veden äärelle, jossa vihreä rautarouva seisoo. Sieltä ne laitetaan liikkeelle, eivätkä palaa enää koskaan. Samson tietää, että on toimittava nopeasti ja lähdettävä poikaa pelastamaan. Innokkaita apulaisia olisi tarjolla, sillä Benny-orava, Nigel-koala, Bridget-kirahvi ja Larry-käärme tahtoisivat lähteä kaveriaan pelastamaan. Samson on kuitenkin sitä mieltä, että tämä matka pitää hoitaa yksin. Osaahan sen tietysti arvaillakin, että apurinelikko itsensä jotenkin mukaan taiteilee.

Retkikunnan pelastusreissu lähtee sähellyksen merkeissä liikkeelle ja vaikuttaa siltä, että sataman löytäminenkin taitaa pieneksi ihmeeksi kelvata, puhumattakaan siitä, jos pitäisi suurelle merelle lähteä. Öisen suurkaupungin kadut eivät kovin turvallisia ole häkeissä elelleille kaveruksille. Siinähän saa mahtava leijonakin loikkia karkuun. Kokoerosta ja mahtavista karjahduksistakaan ei apua löydy, kun toiset selvästi ilkeämpiä osaavat olla. Matkakumppaneita vähän ihmetyttää, miksi legendojen leijona haluaa vapaaehtoisesti luimistella viemäriverkostoon, eikä muristele kujakoiriin kauhua... No, ihmettelyt eivät paljoa auta ja niinpä katutason alla matkaa joudutaan jatkamaan. Aamun koittaessa satamamaisema silmien edestä löytyykin, eikä Ryaniakaan ole vielä laivaan lastattu. Toivo jälleennäkemisestä elää vahvana, mutta nosturi nopeampi on ja laiva lähtee seilailemaan kuonojen edestä. Siinäkö se sitten oli? Tämä porukka ei ole halukas lopullisia hyvästejä heittämään, vaan pitäähän sitä perään lähteä...

Ennen kuin lähtee tarkemmin erittelemään, että mikä tökkii, niin täytyy todeta elokuvan alittaneen ne vähäisetkin odotukset selvästi. Ongelmista suurimpia on se, ettei The Wild tunnu lainkaan Disney-elokuvalta, klassikkosarjaan kuuluvalta teokselta vielä vähemmän. Näkemisen jälkeen laatuun vedoten väittäisin, että kovin kevyillä ansioilla on päästetty siihen joukkoon. Tuntuuhan se tympeältä ja tylyltäkin todeta, ettei elokuvassa oikein ole mitään ihastuttavaa, rakastettavaa tai sydämellistä. Disney-klassikon kohdalla odotuksia ei täytetä sillä, että heitellään silmille vahvasti toistoon nojailevaa huonoa huumoria ja hengetöntä seikkailua. Valitettavasti tätä tavaraa on kuitenkin lähdetty katsojille tarjoilemaan ja todellakin määrää painottaen laadun laahatessa.

Kyllähän homman henki tulee jo ensiminuuteilla selväksi, kun oravaa lentelee nenuun ja kohellusta riittää. Bennyn näyttäytyminen viestittelee siihen suuntaan, että niiden ylivilkkaiden vitsiniekkojen vähemmän viehättävään joukkoon taitaa kuulua. Eihän elokuva siihen kaadu, mutta kun hahmoista moni muukin samaiseen kerhoon sovitellaan ja merkittävä osa huumorista on laskettu tällaisen sähellyksen varaan, niin ainakin tälle katsojalle alkaa annos tulla nopeasti täyteen. Sietokykyä koetellaankin ja pariin kertaan piti napsauttaa elokuva reippaammalle tauolle ja tulihan siinä keskeyttämistäkin tuumailtua. Voihan sitä sisuaan tietenkin näinkin testailla, että sinnittelee kehnoja elokuvia loppuun, vaikka melko varmasti osaakin alkupuolen perusteella sanoa, ettei sillä juuri mitään annettavaa ole.

The wild tarjoaa myös oivan tilaisuuden kiskoa kukkahattua kupuun ja tilitellä vähän väkivaltaisuuksista. En lähde väittämään, että elokuvassa aivan hirvittävillä raakuuksilla ja julmuuksilla herkuteltaisiin, vaan lähinnä se henki pistää monin paikoin silmiin. Alusta lähtien huuto raikaa ja suunnilleen ilman mitään syytä ollaan toisia läpsimässä. Sankariporukkakin voi tuosta vain intoutua hakkaamaan ja kurittamaan täysin viattomia sivullisia, koska se nyt tuntuu kovin hassunhauskaa olevan. Väliin voi vähän sutkautella tai kenties pikkuisen tappouhkailla ja sitten taas se sama hei-me-hakataan-vaihde päälle. Pikaisella muistelulla ei tule mieleen toista Disney-animaatiota, joka tiuhaan tahtiin tykittelisi samanlaisella "hui-hai hutkitaanpa taas"-menolla. Etenkin jälkimmäisellä puoliskolla tätä tavaraa kyllä riittää. Välillä saa ihastella jotakin muuta mellastusta tai sekoilua, mutta sitten onkin pieksemisen aika. Ihan loppuunkin pitää tätä herkkua vielä tunkea ja nyrkkeilysäkiksi kelpaa kaverikin, jos ei satu vihollista huitaisuetäisyydellä olemaan. Siinähän sitä miettii, että onkohan joku Adam Sandlerin sielunveli elokuvan ideoinut. Älämölöä, riehumista ja (pehmo)hakkausta...jee jee!

Ymmärtäähän sen, että täytyy se tunnepuolen täydellinen onttous joillakin keinoin piilottaa. Jonkinlaista konfliktia tarjotaankin jatkuvalla syötöllä, mutta mitään erityisen viihdyttävää ei aikaan saada. Kovin montaa minuuttia ei ehdi reissu edistymään, kun jo roskapuristimen vähemmän hellässä hyväilyssä ollaan. Siitä hetki eteenpäin ja ilkeä koirakolmikko irvinaamoin ahdistelee umpikujassa, eikä pitkään tarvitse hengähtää, niin raivotautiset hauvat korvaillaan viemärialligaattoreilla. Aaltojen päällä kiidetään kaasu pohjassa ja järkeä vailla, mikä muutenkin summailee elokuvan etenemistä kohtalaisen hyvin. Suvantovaiheena saavat toimia avomeren auringon pehmentämien päiden tympivät hourailut.

Valitettavasti hyvä ja nautittava seikkailu ei synny sillä, että ketjutetaan jotakin näennäisesti vauhdikasta yhteen pienin pakollisin tauoin. Sen seikan The Wild erinomaisesti todistaa. Saarelta löytyy vaikeuksia siinä määrin, että saa taas ryntäillä, sekoilla, törmäillä, huutaa, möykätä ja hakkailla. Vastaan tulee hysteerinen virtahepoäiti, antilooppilauma, jonka kanssa riehua pitää ja mystinen vuorikultti. Jutut tuntuvat vain menevän tyhmempään suuntaan ja melkoiseksi tervanjuonniksi tämä vauhtiviihde osoittautuu. Jos joku hiljaisempi hetki eksyy eteen, niin kovin pitkään ei tarvitse odotella, että saa taas tuskailtavakseen älämölöistä elämöintiä.

Rakastettavat hahmot ovat pitkälti unohtuneet johonkin toiseen elokuvaan, kun taas tästä saa nopeasti käsityksen, että rasittavasti meuhkaavien sekoilijoiden kerhoa kokoillaan. Eipä minullakaan ole mitään sitä vastaan, että joukosta riehakkaampikin tapaus löytyy, mutta jos suurta osaa hahmoista halutaan kuljetella väkinäisen revittelyn suuntaan, niin jälki on helposti  hermoille hyökkäävää. Ajattelu taitaa mennä jotenkin siten, että jos yksi hullunhauska sivuhahmo huvittaa yleisöä, niin viisi samanlaista tapausta on automaattisesti hulvaton naurupommi, mutta käytäntö osoittaa nämä haaveet surkeaksi epäonnistumiseksi. Vaikuttaa siltä, että melkein jokaiselle on huitaistu heikko vitsi tai useampikin sutkautettavaksi. Yleisesti ottaen taso ei ole korkealla, mutta välillä kaivaudutaan todella alas. Luulisi, että näistä huumoriheitoista vastaavien tyyppien poskia pikkuisen kuumottelisi. Katsellessa, miten eräskin saaliseläin rääkyy kurkku suorana omaa herkullisuuttaan, ei enää voi olla miettimättä, että tämän on pakko olla tahallista katsojan piinaamista. Rumilla sanoilla näistä tahtoisi tilitellä, mutta jätetäänpä väliin...

Jos haluaa pitkittää vaivaannuttavaa huumorielämystä, niin levyjulkaisulta löytyy apua tähän, sillä parin lyhyen pätkän verran pääsee kurkistamaan, miten näitä vitsailuja tehtailtiin. Kliksaus ja saa katseltavakseen kolmisen minuuttia koalaa esittävän Eddie Izzardin höpöttelyä. Jotakin positiivistakin sanottavaa löytyy, sillä saa todeta, että edes vähän on tykittelyä rajoitettu ja nolointa sutkauttelua karsittu pois. Samassa hengessä jatketaan parin minuutin turhakkeessa, jossa aiemmin mainittuna saaliseläimenä ääntelevä Colin Cunningham riehuu. Joo...niin...tosi hassua hei! Väkinäisesti sekoilevan älyttömän huutamisen huvittavuus ei koskaan kuole, eihän? En ihmettele yhtään, miksi The Wild on kaverin ainoa elokuva ääninäyttelijänä.

Muutenkin lisuketarjonta on kovin kevyt ja höttöinen, jos tahtoo julkaisua Disney-klassikona tarkastella. Mainittujen parin lyhyen pätkän lisäksi löytyy viisi poistettua kohtausta, joiden yhteiskesto on noin viisi minuuttia. Mitään ikävöimisen arvoista ei niiden joukosta löydy. Yhdessä jaksossa esitellään Bennyn romanttista haaveilua, hieman lisää huuruista hellehourailua, draamaa ystävysten välillä ja sellaista. Musiikkivideo on perustavaraa näillä levyillä ja tietysti nippu trailereitakin, mutta siinä se bonussisältö pitkälti onkin. No, tähän ei tosin mitään sen ihmeellisempää osaa kaipaillakaan sattuneesta syystä...

Runsas kuukausi sitten tuli parjailtua elokuvan Open Season hengettömyyttä ja keskinkertaisuutta, mutta sekin kyllä tämän edelle pääsee. Samansuuntaisia piirteitä kumpainenkin omaa, eikä näiden hengessäkään mitään kilometrien mittaista väliä ole. Sanoisin, että animaatioltaan The Wild miellyttää enemmän omia silmiä, mutta se ei pelastele paljoakaan jäljen ollessa muuten kovin kehnoa. Alussa mainittu Chicken Little jätti kyllä varsin kylmäksi, enkä siitä paljoakaan kehuttavaa keksi, mutta sekin seikkailee mielestäni aivan toisella tasolla kuin The Wild, eikä kohkauksistaan huolimatta läheskään samoissa määrin pääse hermoja raatelemaan. Voinee kuitenkin todeta, että edellisen vuosikymmenen puoliväli ei ollut Disneylle ihan parasta aikaa, sillä näiden parin elokuvan lisäksi samoihin vuosiin osui myös vähän rahastuksen makua omaavia jatko-osia vanhoille klassikoille, kuten vaikkapa The Fox and the Hound 2. Onneksi vaikuttaa siltä, että tämä pohjakoukkaus on ainakin toistaiseksi mennyttä elämää ja klassikkosarja täydentyy tasoltaan paremmilla teoksilla.

The Wild nostattelee myös sellaisia väreitä, että tilien paisuttaminen on ollut tärkeintä ja siitä eteenpäin samantekevää, millaisella hutiloidulla tyhmäilyllä sitä toteutellaan. Onhan vähäsen vihjailtu, että edellisenä vuonna ilmestynyt DreamWorksin Madagascar jättimenestyksineen olisi suurena innoittajana toiminut ja näitä kassavirtoja kahmimaan tahdottiin. Minulta on tietysti sekin vielä katsomatta, mutta eipä ajatus aivan mahdottomalta tunnu. Varsinkaan sen jälkeen, kun on runsaat 70 minuuttia kärvistellyt ideaköyhän toheloinnin parissa. Tarinoista ainakin vaikuttaisi selkeitä yhteneväisyyksiä löytyvän ja niitä on Wikipedian pätkäänkin vähän lueteltu. Tiedä sitten, tahtookohan sitä toista eläinseikkailua edes nähdä, sillä samaisessa tekstissä kertoillaan myös, että siinä vitsailu on vieläkin heikompaa ja sellainen ajatus hiukkasen hirvittää:

"Critics considered The Wild to be heavily derivative of the 2005 film, Madagascar. USA Today suggested that it was "the most wildly derivative animated movie in ages",[4] while Variety described it as "ultimately done in by the persistent stench of been-there-seen-that".[5] Similarities include its setting in New York's Central Park Zoo, similar animals as characters, and the primary plot of introducing zoo animals to the wild. The name of the film and the tag line, "Start spreading the newspaper", a play on the opening line from the "Theme from New York, New York", were both used as integral plot points in Madagascar. 

Despite this, a few critics defended The Wild as the superior film. Critic Mike Sage wrote "don't be mistaking this for a Madagascar rip-off, when it was that sloppy DreamWorks turd that only managed to make it to theaters first because of corporate espionage".[6] Without addressing which film was the original concept, Tim Cogshell of Boxoffice Magazine simply wrote "for the adult who may very well have to experience this film, and who may have experienced Madagascar, The Wild is better. The animation is better, the jokes intended for your children are better, the jokes intended for you and not your children are much better, the songs are better, and it's more fun." [7]"

Vähän epäilen kyllä noita jälkimmäisen kappaleen kehuja, mutta ehkäpä jossakin vaiheessa tulee se Madagascar myös vilkaistua ja osaa paremmin kommentoida. The Wild ei kuitenkaan saa jätettyä jälkeensä oikein minkäänlaista myönteistä värinää, vaan melkeinpä tekisi mieli sanoa, että se on vastenmielisin Disney-animaatio, jonka olen onnistunut näkemään. Aivan niin herkästi pahoittuva mieli ei ole, että tähän päätyisin ainoastaan elokuvan väkivaltaisuuden takia, vaan sen, että tekijät ovat kuvitelleet kehnosti metelöivän muksauttelun olevan ihan tarpeeksi yleisölle. Viimeisiä väsähtäneitä mätkäyksiä katsellessa päässä pyörii, että joku täysin mielikuvitukseton on näitä ideoinut ja halunnut toistuvasti huonot hengenköyhyytensä helpon vaurastumisen toivossa muille syöttää. Disney sitten on vielä lähtenyt kyseistä kuonaa levittämään, eikä motivaationa varmaankaan ole ollut kauniilla ja laadukkaalla animaatioseikkailulla ihastuttaminen...

Tuleepahan katkeraa tilittelyä, mutta eipä sille oikein mitään mahda, koska ihasteltavaa ei juurikaan löydy. Potentiaalisesti hyvät jututkin siivoillaan pikaisesti pois, jotta rasittava sekoilu pääsisi jatkumaan. Isän ja pojan tilapäinen välirikkokin keskinkertaisine surustelusävelineen heitetään jo ensimmäiseen kolmannekseen, niin voidaan yökötellä riehumisen parissa käytännössä loppuun asti. Sekö sitten sitä villiyttä lie, että viimeiset järkihippusetkin hukassa mellastetaan menemään? Kovasti siihen osastoon ainakin panostellaan, mutta minusta aikaan ei saada edes yhtäjaksoista minuuttia, jossa pystyttäisiin ylläpitämään vaikutelmaa nautittavasta ja innostavasta seikkailusta. The Wild on vain rasittavalla kohkauksella ja huutelulla täytetty ontto kuori, jonka sisältä sydäntä saa etsiä sen suurennuslasin kanssa, eikä mitään vain löydy. Tiedä sitten, osuiko vain huono ilta kohdalle ja tuomio on tarpeettomankin tyly, mutta eipä ole kertaakaan ennen ollut yhtä kurjat tuntemukset Disney-animaation päättyessä. Tämähän ainakin lähentelee inhottavuutta...hyi yöks!

The Wild (2006) (IMDB)