tiistai 17. toukokuuta 2016

Battle Creek Brawl / The Big Brawl (Lohikäärme taistelee)

Pitäähän potkuviihteestäkin välillä hiukkasen höpötellä tännekin, ettei toimintaosasto pääse täysin olemattomaksi blogin sivuilta kuivahtamaan. Siinä samalla Jackie Chan saa tehdä useamman kuukauden tauon jälkeen paluun, vaikka tämä taistelutapaus ei miekkosen taitoja loppujen lopuksi erityisen onnistuneesti esittele. Muutenkin on tänne tullut kirjoiteltua Jackien vähän vaisumman vastaanoton saaneista elokuvista ja siihen joukkoon tämä ensimmäinen yritys vallata länsimarkkinoita myös tipahtaa. Liekö sitten niin, että on tullut niitä merkkiteoksia kertailtua tarpeeksi, vaiko onko kyseessä jokin alitajuinen pyrkimys säästellä parhaimmisto tuleviin tarinatuokioihin, mutta näillä mennään joka tapauksessa. Chan oli 1970-luvun lopussa joutunut hankaliin riitoihin Hongkongissa, mikä käsittääkseni innoitti häntä taustajoukkoineen kokeilemaan onneaan kotikentän ulkopuolella. Sopimusasioista oltiin tuolloin ilmeisesti montaakin mieltä, eikä Jackie vielä silloin ollut vaikutusvaltaisen megatähden asemassa, johon myöhemmin 1980-luvulla kohosi, joten ei voinut vielä ihan suoraan sanella muille, miten hommat hoidetaan. No, kuten hän on usein todennut, niin eipä ensimmäinen retki Yhdysvaltoihin toivottua tulosta tuottanut tai muutenkaan mielekäs reissu ollut, vaan kohtalaisen pettyneeseen sävyyn hän on siitä puhellut. Jos katsojat suhtautuivat Jackien läntiseen tappelukimaraan jokseenkin valjusti, niin tähti itse taisi olla moninkertaisesti tyytymättömämpi lopulliseen versioon, ja eräässä elämäkerrassaan kuittaakin, että palasi Amerikasta kotikaupunkiin nälkäisenä ja vihaisena nuorena miehenä. Ajattelin liittää Jackien mietteitä enemmänkin mukaan, mutta ehkä olisi hyvä naputella hiukan ensin itse elokuvasta...

Lyhyen alkutekstipätkän aikana Jackie saa tilaisuuden tyylitellä jokusen hidastetun potkun, mutta varsinaisen tarinan käynnistyessä tappelukehään astelevat aivan muut heput. Tai paremminkin, he ovat jo siellä, koska näyttää siltä, että toinen kaveri on jo kohtalaisen selkäsaunan saanut kärsittäväkseen ja on enää viimeistelyä vailla valmista tavaraa kotiin kannettavaksi. Hänen voittomahdollisuutensa lähenevätkin olematonta, kun Billy Kiss (H.B. Haggerty) höykyttää ja riepottelee vastustajaansa miten sattuu huvittamaan. Rankan ryöpytyksen osakseen saanut tappelukaveri onkin iskunsa antanut, mutta kookas Kiss päättää tämän vielä kaapata kovempiotteiseen ja epäilemättä murskaavaan syleilyyn. Miltei henkihieveriin murjottu tyyppi saa vielä koitoksen päälle pusun Kissiltä. Voipuneen kannalta onneksi varsinaisesta kuolemansuudelmasta ei ole kyse, mutta voipi päätellä kuitenkin, että tovi ja toinenkin paikkojen paranteluun vaaditaan. Ottelun jälkeen Kissin manageri selittää uteliaalle lehdistölle viimeistelyn olevan eräänlainen hyväntahtoinen ele rakkaudesta mielijohteen pohjalta. No, katsomon puolella ei ainakaan osaisi tällaisia halisteluja osakseen toivoa, sillä eipä niistä hellyyttä heijastu, vaan ennemmin touhu vaikuttaa vähemmän miellyttävältä kohtaamiselta karhun kanssa.



Kyselytuokion jatkuessa nousee esille halipuheiden perään kiusallinen tosiasia, että Kiss onnistui aiemman vastustajansa Atlantassa kurittamaan hengiltä, mihin manageri kuittaa tämän poloisen olleen yksinkertaisesti liian hauras heppu. Uusia koitoksia on kuitenkin lähenevässä tulevaisuudessa luvassa, sillä Teksasissa järjestetään Battle Creek Brawl -nimellä kulkevat nyrkkiturnajaiset. Hävinneen ottelijan valmennusporras tietysti tahtoo niihin kehiin pikkuisen kyvykkäämmän kaverin, koska rahaa pitäisi kohtalaisesti liikkua. Niinpä pikkunilkin auraa kantava David (Ron Max) saa tehtäväkseen tällaisen tyypin etsiä ryhmää edustamaan. Olisikohan enteestä kyse, koska siinä vaiheessa loikataan Jerryn (Jackie Chan) aamujumppaa seurailemaan...? Mistään tavallisesta venyttelystä ei ole kyse, vaan tämä kaveri heiluu, huojuu ja voimailee useamman metrin korkeudessa rakennustyömaalla. Kovin ketterästi kiipustellaan ja voipi olla, että mukana on ripaus ja toinenkin halua näyttää, koska tyttöystävä Nancy (Kristine DeBell) seurailee rämäpäistä urheilua alhaalta. Chicagossa näitä temppuja pompitaan, mutta maratonverryttelyksi ei auta venäyttää, koska kiire painaa päälle ja asioita olisi hoidettavana.

Pariskunta on menossa Jerryn veljeä tapaamaan isän omistaman ravintolan kautta, mutta vähän ikävämpi porukka on löytänyt nopeammin tiensä Kwanin perheravintolaan. David kätyreineen siis harrastelee ilkeämpää liiketoimintaa ja nyt on Jerryn isälle tullut aika maksella vähemmän virallisia laskuja. Ylimääräistä rahaa ei valitettavasti ole antaa, ja niinpä David vihjaisee, että seuraavan tuloksettoman käväisyn seurauksena lihakirves irrottelee sormet kädestä. Toistaiseksi isä säilyy ehjänä, mitä nyt joutuu kovistelua kestämään. Kiristäjien tehdessä lähtöä Jerry ennättää paikalle, eikä ole lainkaan tällaista touhua hyväksymässä, vaan puhisten pinkaisee perään. Kärsivällisyys on varsin rajallinen joukolla yhtä kiusaavia kohtaan, ja niinpä Jerry moikkailee korstoa survomalla tomaattia kasvoihin. Muut yrittävät vedota, että Jerry lopettaisi nahistelun, mutta turha toivo, sillä tappeluhaluja löytyy. Pitää kuitenkin esittää, että vähän vahingossa kaatuillen ja huitoen gangsterit teloisi, eli hyvinkin hassuttelevasti Jackie pääsee leikittelemään pahisporukalla. Näistä hepuista ei lopulta ole kyvykkäälle nuorelle miehelle juuri minkäänlaista vastusta, vaan Jerry puolihuolimattomasti hutkien näyttää, että ilkimysten olisi oman terveytensä takia parasta paeta paikalta.



Kalenterissa siis riittää suunnittelematonta ja suunniteltua vipellystä Jerrylle, ja näyttää siltä, että illallakin saa jalat laittaa hyvään vauhtiin, koska luvassa olisi rullaluistelukisaa, jonka palkintorahat kyllä kelpaisivat, sillä automaksujakin on edelleen jäljellä. Isä vetoaa Nancyyn, että tämä voisi yrittää edes vähän viilentää pojan tappeluintoa ja muutenkin hän on Jerryyn hiukan pettynyt nähdessään tämän touhut siinä valossa, että elämä menee hukkaan joutavuuksien ja rähinöintien parissa. Veli on sentään lukenut itsensä lääkäriksi, kun taas Jerry kunnostautuu lähinnä hankaluuksien etsimisessä, missä onkin kieltämättä etevä kaveri. Tällaisten pyyntöjen ja höpöttelyjen perusteella Jerry ei todellakaan ole suunnitelmiaan muuttamassa, vaan lähtee Herbert-setänsä (Mako) luo askelkuvioita treenailemaan. Muutakin harjoitusta on luvassa ja pikkuisen kireän pipon omaava Herbert innostuukin veljenpoikaansa palloilla viskomaan ja kun toinen näyttää, että hyppy kantaa ja kroppa venyy, niin onkin keppikurimuksen vuoro. Hetken hutkimisen jälkeen mustelmia lienee kasassa riittävä määrä ja päivän opetuskin annettu. Setäkään ei täysin tyytyväinen Jerryn toimintaan ole, sillä vaikka ilmeistä potentiaalia on, niin kaveri ei tunnu ottavan harjoittelua riittävän vakavasti.

Vakavuuden puutteesta toisaalla taas ei kärsitä yhtään, koska nöyryytetty David tilittelee perheen pääpomolle, että tahtoisi tappaa Jerryn. Aivan niin radikaaliin kostotoimenpiteeseen ei lupaa suoda ja ihmetteleepä johtoheppu, että miten ihmeessä yksi tyyppi tuosta vain onnistui pieksemään kokeneet kovistelijat. Jerry saa henkensä siis pitää, mutta taitaapa hänen varalleen olla jonkinlainen suunnitelma hautumassa. Jerry itse ei tiedä yhtään, että on niinkin suurta katkeruutta, mutta myös kiinnostunutta ihailua onnistunut pelleilevällä tappelullaan nostattamaan, ja valmistautuukin kilpailuun. Kyseessä on eräänlainen viestiluistelu, jossa kolmihenkiset joukkueet vääntävät toisiaan vastaan. Kappas kummaa, kun Davidin johtamat kiristäjätkin ovat tiensä löytäneet yleisöön, ja herra itse lahjoo kanssakilpailijoita telomaan Jerrya. Kyseessä ei muutenkaan ole mikään pelkkä nopeuskisa, vaan radalle on viritelty esteitä sekä ansoja. Kilpailijat saavat toki toisiaan mielensä mukaan kopuloida ja murtuvien luiden mahdollisuus otetaan ilolla vastaan sekä selostamossa että yleisössä. Kovemmat otteet saavat katsojat villiintymään ja mylvintä vain kasvaa. Arvatenkin Jerry ensimmäisenä maaliviivan ylittää, mutta joukkueen kaikille jäsenille ei voitokkaan kisan jälkihumussa ole luvassa shampanjaa ja vaahtokarkkeja, vaan erästä onnetonta odottelee pari terävää puukkoa...



Seuraavana päivänä melkein hautauskuntoon pistelty toveri löydetään kadulta pahasti viilleltynä. Omiensa joukossa otteissaan julma David ei näillä tempauksillaan kummoistakaan kunnioitusta kerää, vaan hieman halveksuen isompi pomo Dominici (José Ferrer) toteaa, että tarpeettoman kovat keinot edustavat vain turhaa riskiä, ja samalla tekee selväksi, että veitsiä vilautteleva David voisi painua pois silmistä ja mahdollisimman nopeasti. Dominici on edelleen kiinnostunut Jerryn tappelutaidoista ja juonii, että voisi tälle järjestää yllätyksellisen koe-esiintymisen, niin nähdään, onko tyypissä todellista ainesta pärjätä kovassa turnauksessa. Jerry toki saadaan paikalle houkuteltua ja taitoja testailtua, minkä jälkeen on aika nytkäyttää suunnitelmaa eteenpäin. Kun kerran kiristyspiireissä ammattimaisesti operoidaan, niin on varsin luonteva ratkaisu kaapata lähipiiristä panttivanki ja tiedotella Jerrylle tilanteesta. Ehdot tehdään selväksi, eli kunhan Jerry suostuu osallistumaan, niin henkilövahingoilta vältytään ja onhan potkutouhussa mukana tietysti rikastumismahdollisuuskin. Koitos odottelee kolmen viikon päässä, eli pitäisi käynnistellä tiukat treenirutiinit, mutta eihän se ikinä tietenkään niin yksinkertaista ole kuin alkuun voisi veikkailla...

Onhan näitä vastaavia turpajuhlia kehitelty ennen ja jälkeen, ja niitä on tässäkin katsomossa kohtalaisesti silmäilty viihdyttävyyden vaihdellessa. Battle Creek Brawl on minusta lähinnä keskitasoinen tekele siinä joukossa, eikä Chan-elokuvana kaikkiaan erityisen ihmeellinen tai innostava, vaan menettelevä pikku pieksäjäinen. Tiedä sitten, miksi Jackie tosiaan tällaiseen taistoon päädyttiin tuuppaamaan aikoinaan, sillä hänen kykynsä perusmuksimisessa jäävät pitkälti esittelemättä yleisölle muutamaa väläystä lukuun ottamatta. Näistä karkeloista heikkolahjaisempikin toimintatähti varmaan melko puhtain paperein itsensä saisi selviteltyä. Minulle ainakin yhtenä todennäköisenä innoittajana tulee mieleen Clint Eastwoodin pari vuotta vanhempi Every Which Way But Loose, jossa myös tappelukehistä palkkiorahoja etsitään kovien nyrkkien viuhuessa. Orankiavusteinen pöhköily käsittääkseni kerrytti mukavasti lipputulojakin, joten siinäkin mielessä saattoi houkutella lähtemään samoille poluille. Huumorissa on samantapaista vivahdetta havaittavissa, kun kaikenlaisia hupsuja hahmoja yritetään kehitellä, mutta väittäisinpä, että Clint ja kumppanit saavat rennomman virneen aikaiseksi ja siinä huomaa viihtyvänsä paremmin muidenkin sekoilujen parissa kuin vain varsinaisten ottelujen kohdalla. Jackiesta yritetään toki tehdä ehkä hänelle hieman tavallista velmumpaa veijaria, mutta aivan luontevalta vedolta se ei oikein missään vaiheessa tunnu. Battle Creek Brawl nojaa tappelujensa osaltakin huomattavasti enemmän vaikkapa tuosta Eastwoodin rähistelystä tuttuun vähemmän lennokkaaseen mätkintään kuin kyseisen aikakauden Chan-elokuvien suuntaan.



Omat silmät väittävät, että eniten Chan-vivahdetta on havaittavissa mainitussa testitaistossa, joka osuvasti käydäänkin ulkoteatterin lavalla. Harmi vain, että näytös on käytännössä ohi parissa minuutissa, eikä mitään erityisen huikeaa ehditä esittämään. Wun veljekset virittelevät napakan keppitaiston käyntiin, johon Jerry vastaa nappaamalla rekvisiittana käytetyn puisen penkin omaksi aseistuksekseen. Vastaava istuin viuhui Jackien käsissä toki Hongkongin puolellakin samalla aikakaudella, mutta lähes poikkeuksetta näyttävämmin sekä kekseliäämmin. Mielestäni elokuvasta olisi hyvinkin löytynyt paikka ainakin toiselle ketteryyttä ja nopeita käsiä vaativalle kärhämälle, koska omalla kohdalla ei ihmeellisiä väristelyjä pääse syntymään Jerryn piestessä pääkiristäjän kömpelöitä kätyreitä. Tästä kelvannee esimerkiksi Jerryn ja Herbertin öinen yllätysvierailu, ja vaikka määrällinen ylivoima on vastustajan puolella, niin nujakointinäytös kuitenkin vaikuttaa lähinnä yksipuoliselta nyrkkeilysäkkien murjomiselta. Muutamalla liikkeellä nämä tyypit ovat unten mailla, eikä Jackien tarvitse läheskään parasta puristusta itsestään repiä. Onhan sekin toki toimintaa, mutta mutta...

Onneksi Battle Creek Brawl kehittelee muutakin vauhtiviihdettä kuin vain toistaitoisten gangsterien telomista. Jo ensimmäisellä kolmanneksella hurjasteluhetkien tahti asetellaan sellaiseksi, ettei pitkiä suvantoja tarvitse toimintatuokioiden välillä tuijotella tai muutenkaan tylsistelyssä kärvistellä. Vaikka kehätappelut jäävätkin alkuriehan jälkeen ensimmäisellä puoliskolla vähemmistöön, niin sepä ei estä käynnistelemästä monenmoista muksauttelua. Vaihteluksi sitten tosiaan rullaluisteluareenan kylmää kyytiä kovalla paineella kera muiden kommellusten. Eihän tällainen sekamelskainen reuhaaminen mitään Jackien erityisalaa ole, vaan hyvin voisi paasailla siitä, ettei tällaisia kohkauksia edes voisi harkita asettavansa samalle viivalle Chanin hurjapäisimpien stunttien tai tarkasti suunniteltujen potkunäytösten kanssa. Yritänpä kerrankin katsoa niitä positiivisia puolia ja niinpä näkisin, että nämä sotkuisemmat menopalatkin ovat ihan kohtalaisesti viihdyttävää viiletystä ja pitävät uuvauttavan pitkästyttävyyden osaltaan loitolla. Chan on esimerkiksi 2000-luvulla tehnyt paljon tympivämpää touhua sisältäviä toimintakomedioita Yhdysvaltojen puolella. Esimerkiksi aiemmin kommentoimani The spy Next Door on melkoisen kehno, ellei jopa kuonasarjaa, eikä minusta ole mitään syytä laittaa tätä paikoin keskinkertaista vanhempaa tappeluturnausta sen kanssa samaan laatusarjaan, vaan puutteistaankin huolimatta henki pysyy huomattavasti reippaampana ja kyllähän kieltämättä osittain pöhköstä irrottelusta iloakin löytyy.



Hupsuilevampi värinä tulee esille myös Teksasin puolelle vaihdettaessa, kun tappelijoiden asusteita ja persoonallisuuksia ihmettelee. Siinä ei mielikuvitusta ole ainakaan stereotypioiden suhteen tahdottu rajoittaa, vaan ennemmin vaikuttaa siltä, että kieli poskessa annettu palaa kunnolla. Kirjavan joukon paraatikävelyssä näitä voi tutkailla alkuun ja samalla havaita, että suurin osa muista osallistujista on Jackieta huomattavasti tanakammassa kunnossa. Alkukarsintana saa toimia vapaamuotoisempi joukkorähistely, joka kuohahtaa käyntiin hyvissä ajoin ennen virallista aloitusta. Sinänsä leppoisaa läpsintää enimmäkseen esitellään, mutta voihan siinä sivussa ajankulukseen vaikka niskankin napsauttaa, jos siltä tuntuu. Hieman outoa sävyä tästä syntyykin, kun osa pyrkii vastustajansa lopullisesti telomaan, mutta seuraavana hetkenä vaihdetaan kirjaimellisesti pelletouhun pariin. Selvää kuitenkin on, ettei liian vakavasti haluta koitoksia ottaa ja siinä hengessä varsinaiset kaksinkamppailutkin pitkälti käydään.

Hieman yli 90-minuuttisen elokuvan viimeinen kolmannes keskittyy pitkälti näihin kaksintaisteluihin, eikä loppupuolella enää toimintaan pidempiä taukoja nähdä tarpeellisina, vaan suunnilleen matsista toiseen kiirehditään runnomaan kohti suurta finaalia. Rähinää on tultu katselemaan, joten sitä sitten tarjoillaan, kuten oikein onkin. Raamikas Billy ei ilmeisesti kilpailijoista vikkeläliikkeisimpiin lukeudu, mutta iskunkestävyys taas onkin huippuluokkaa puutteita paikkaillen. Näissä karkeloissa nähdään perinteisempää mätkintää, mutta toki mukaan kummallisuuksiakin mahtuu, ja voipa tappelutoveria esimerkiksi vähän haukkaistakin, jos sattuu huvittamaan. Jackie panostee enimmäkseen vauhdikkaiden iskusarjojen vyörytykseen, eikä ensimmäinen vastustaja taida edes tajuta, että mikä ihmeen potkukone häntä armotta pieksee ja murjoo. Huvitellen ja ketterästi Jackie hitaampaa tyyppiä höykyttää, ja tämän onnettoman osaksi jää ottaa otsallaan iskut ja kenkimiset vastaan, kunnes hiipuva tajunta laittaa pelin poikki. Mukana tosin on luupäisempiäkin tyyppejä, joiden varalle joutuu kehittelemään luovempia ratkaisuja kuin vain polvea päähän.



Mitä nyt Chanin elokuvia muistelee ja etenkin niitä 1970- ja 1980-luvun timanttisimpia toimintapätkiä, niin siinä mielessä Battle Creek Brawl ei kummoisiakaan huippuhetkiä onnistu kerryttämään, eikä näitä taistoja osaa minään hirmuisen hutkinnan herkkuina makustella. Osittain johtunee tosiaan siitä, että Chan tungetaan hänen tyyliinsä hiukan heikosti sopiviin otteluihin, jotka antavat vain rajatun mahdollisuuden irrotella kunnolla ja samalla Jackien omille toimintakohtauksille tyypillinen vauhdikas huumorikin pitkälti karsiutuu pois. Onhan irvistelevämmässä väännössäkin toki viihteensä ja viehätyksensä, eli tervanjuontia mielekkäämpää puuhaa näidenkin ihmettely ehdottomasti on. Varsinainen lopputaistelu kuitenkin on pienoinen pettymys, sillä monen muun turnauselokuvan tapaan pitää vielä jatkokiristelyjä setviä ottelunkin aikana, mikä ainakin minusta vie parasta tehoa varsinaiselta vetonaulalta. Onneksi Jackie saa tilaisuuden heittää lyhyesti rankaisuvaihteelle ennen lopputekstejä ja laittaa Billyn niskaan reippaan potkuvyörytyksen. Tiukempia koitoksia on tullut tuijoteltua enemmänkin, mutta Battle Creek Brawl siitä huolimatta toimintanälkää kohtalaisesti tyydyttää.

Niin, ja tietysti pitää mainita, että asiaan kuuluu myös treenijakso tai parikin. Vetäjänä toimii Jerryn setä, joka tuntuu olevan sitä mieltä, että hikeä sopisi nostatella kovan harjoittelun merkeissä ja jättää kuhertelut sekä muut lemmenleikit vähemmälle. Puolivälin kohdilla saadaankin rankemmat koitokset vauhtiin ja Herbert kehittelee Jerrylle monikätisen harjoitusvastustajan, joka ei tunnu jättävän yölläkään sankariamme rauhaan. Muutenkin harjoittelutuokioissa on havaittavissa sadistisempaa virettä, mikä ei sinänsä harvinaista ole. Voisi jopa väittää, että Jackie päästetään melkoisen vähällä tässä mielessä, jos kaivelee muistista niitä rääkkäyksiä, joita hänen kärsittäväkseen kehiteltiin vaikkapa pari vuotta vanhemmassa erinomaisessa kungfu-komediassa Drunken Master. Niihin piinoihin vertaillessa juoksentelu matolla kera takapuolta pistelevien piikkien on lämmittelyä. Mitään erityisen omaperäistä harjoituskuvioissakaan ei saada aikaan, jos pitää mielessä Jackien jipporikkaammat teokset, mutta yleisesti kuitenkin viihdyttävää vääntöä ja kinaa nämäkin minuutit enimmäkseen ovat.



Jackien ura oli kääntynyt 1970-luvulla mukavaan nosteeseen parin komediallisemman kamppailuelokuvien merkkiteoksen myötä, joten ihan ymmärrettävästi odotuksia oli ensimmäisen amerikkalaisen kokeilunkin suhteen paljon. Lippuluukuilla menestys jäi kuitenkin vaisuksi, eivätkä toimintakohtaukset tosiaan vastanneet oikein Chanin vaatimuksia. Ei kuitenkaan sovi antaa sellaista kuvaa, että kaikki 1970-luvun jälkipuoliskon elokuvat kotimaassa olisivat yhtä menestystarinaa olleet, vaan kyllä sielläkin huteja kertyi. Aivan kaikkia Jackien Hongkong-elokuvia tuolta kaudelta en ole onnistunut näkemään, mutta kehutuimmat kyllä ja siihen päälle jokusen keskinkertaisemman. Siltä pohjalta uskaltaa väittää, että vaikka Jackie pääsi potkukohtauksissa paremmin kykyjään esittelemään, niin monesti elokuvat yleisesti menivät vähän pitkästyttävien kuvioiden pariin tai turhankin tyhmän huvittelun puolelle. Tappeluissakaan ei aina parasta vauhtia saatu päälle, vaikka klassikkojakin (Drunken Master ja Snake in the Eagle's Shadow) syntyi, joiden rinnalla Battle Creek Crawl selkeästi kalpenee. Jackien kunnianhimo ja halu näyttää oli tuolloin voimakkaassa kasvussa, joten keskinkertaisten tappelujen ahtaissa rajoissa riuhtominen tuntui varmasti selvältä askeleelta taaksepäin, mutta ei elokuvaa minusta silti tarvitse miksikään jäätäväksi mahalaskuksi luokitella isompaa kuvaa tarkastellessa.

Tekstin alussa mainitsinkin, että voisin vähän Jackien omia mietteitä napata mukaan, joten tässä välissä kaivellaan kirjahyllyn kätköistä jälleen hyppysiin se miekkosen elämäkerta I Am Jackie Chan, jossa hän useammallakin sivulla avaa tähän ensimmäiseen Amerikan kuvausreissuunsa liittyneitä toiveita ja pettymyksiä. Kirjassa tietysti tulee esille lähinnä Jackien näkemys tapahtumista, ja oletan, että mainittuihin kotimaan sopimusriitoihin löytynee toisenlainenkin näkökulma, mutta näillä mennään kuitenkin. Kirjaa lueskelemalla jää mieleen päällimmäisenä, että varsinainen elokuvanteko vieraassa maassa oli Chanille murheista pienin, sillä olemattomalla kielitaidolla yksinäisyys kävi ahdistavaksi ja arkisten asioiden hoitaminenkin hankalaksi. Lisäksi kaveri oli ennen kuvauksia pakkolomailemassa kotikaupungin ongelmien seurauksena, mikä myös kiristeli hermoja. Jackielle tosiaan oli kertynyt 1970-luvun lopulla nippu hankaliksi käyviä pulmia ja kirjassakin niitä pyöritellään. Ensinnäkin ennen muille maille lähtöä piti saada viimeisteltyä The Young Master, jonka Chan ohjasi itse. Toiseksi Jackien aiempia elokuvia ohjannut Lo Wei piti kiinni näkemyksestään, että Chan oli rikkonut sopimusta, ja vaati tältä kymmentä miljoonaa paikallista dollaria korvauksena. Golden Harvestin Raymond Chow kuitenkin otti asiakseen hoitaa näitä kiistoja kuntoon. Pahimmaksi ongelmaksi nostetaan riidat rikollisjärjestöjen kanssa, joihin välittäjäksi ilmoittautui Jackien vanha kaveri Jimmy Wang Yu, jolle oli kertynyt kenties kyseenalaisempaakin menneisyyttä järjestäytyneen rikollisuuden suuntaan, mikä toki oli tässä asiassa eduksi. Näissä tunnelmissa manageri Willie Chan siis lähetteli suojattinsa maailmanvalloitusta yrittämään.



"I was bored out of my wits, and I hated being bored more than anything. It almost made me want to go back and face the Triads. At least I'd see some action."

Muutamaa päivää myöhemmin kaksikko olikin jo lentokoneessa, mutta tie ei vienyt suoraan Pohjois-Amerikkaan, vaan ensin Taiwaniin, josta matka jatkui Etelä-Amerikkaan. Hyviä uutisiakin saatiin kotipuolesta, koska teattereihin ehtinyt The Young Master kilisytteli kassoja mukavasti, ja Chan alkoi olla kärsimätön, sillä tahtoi takaisin elokuvahommiin. Tuotantoyhtiö Golden Harvest ei kuitenkaan halunnut hätäillä, vaan katsottiin parhaaksi, että riidat setvitään ennen uutta projektia, eikä käsikirjoituskaan ollut vielä viimeistelty, joten senkin takia kiirehdintää välteltiin. Jackielle nämä rantalomailut näyttivät kuitenkin karkumatkalta ja kirjassa mainitaan, että hän jo ehti pohtia, että tuleeko maanpaosta pysyvä olotila. Tylsyys oli päällimmäisenä mielessä, ja sitä jos mitä hän vihasi yli kaiken. Tuskailu ei kuitenkaan loputtomiin jatkunut, vaan viimein tuli tietoa, että voidaan jatkaa suunnitelmien mukaan. Tuotantoyhtiön puolesta tuumailtiin, että olisi parasta, jos Chan matkaisi Yhdysvaltoihin yksin, joten niinpä tiet Willien kanssa väliaikaisesti erkanivat. Tätä päätöstä perusteltiin sillä, että Jackien pitäisi oppia sopeutumaan ja kokeneemman matkaajan pysyminen vierellä hidastaisi hommaa. Kirjan perusteella Jackie oli tässä vaiheessa kohtalaisen epätoivoinen kertaillessaan, ettei ollut ikinä vieraillut Yhdysvalloissa, ei tuntenut ketään siellä, ei osannut lainkaan englantia, joten edes aamiaisen tilaaminen ei onnistuisi!

Ennen kuin Willie palaili Hongkongiin, kertoi hän, etteivät neuvottelut Jimmyn ja hämärätyyppien välillä menneet aluksi ihan putkeen, koska poliisi oli päätynyt paikalle keskeyttämään tilaisuuden. Homma saatiin kuitenkin myöhemmin hoidettua. Lisäksi Golden Harvest onnistui ostamaan Jackien vapaaksi Lo Wein otteesta. Näin Wei sai pitää oikeudet Jackien kanssa tekemiinsä vanhempiin elokuviin rahallisen korvauksen lisäksi ja vastineeksi lupasi antaa tähden seikkailla teilleen ilman uusia vaatimuksia tai hankaluuksia. Tummimmat pilvet siis saatiin siivoiltua pois, mutta tästä operaatiosta Jackielle kertyi pari palvelusta maksettavaksi Jimmylle. Myöhemmin hän päätyikin vierailemaan kahdessa tämän elokuvassa, eli kyseessä ovat teokset Fantasy Mission Force ja Island of Fire. Jackie sanoo suoraan kummankin elokuvan olleen kamalia, mutta koki kovin tärkeäksi kuitata velat pois päiväjärjestyksestä. Nämä tosin tehtiin vuosia myöhemmin. Aiemmat hankaluudet alkoivat siis olla mennyttä elämää ja uusia huolia jo ilmestyi horisonttiin, vaikka kuvauksiin oli vielä matkaa.



"Willie, please, if you're my friend, tell me how to order lunch!"

Los Angelesin kansainvälinen lentokenttä oli eräänlainen järkytys Hongkongin vilinään tottuneellekin ja kielitaidottomuus vielä korosti ulkopuolisuuden tunnetta. Jo lentokentällä pieni toivottomuus omillaan pärjäämisen suhteen alkoi hiipiä mieleen, mutta tuotantoyhtiö järjesti tähdelleen osa-aikaisen avustajan, joka avasi Chanille vähän, missä vaiheessa mentiin elokuvaprojektin suhteen. Tyypin nimi oli David Chan, vaikkakaan ei mitään sukua, ja hän tiedotteli, että käsikirjoitus oli valmistumassa ja ohjaajaksi oli palkattu Robert Clouse, jonka ansiolistalta löytyi Bruce Leen kanssa tehty toimintamenestys Enter the Dragon. Jackie hivenen huolestui siitä, että taas häntä oltiin tunkemassa Brucen saappaisiin. Alkuun piti kuitenkin opetella viettämään edes puoli-itsenäistä elämää uudessa maassa. Jackie sai vähän apua perinteisen aamiaisen tilaamiseen, mutta hän toteaa kirjassa, että tarjoilijan jatkokysymykset menivät täysin ohi nälänkin kadotessa tuskaillessa ja jo ensimmäisestä päivästä näytti tulevan kamalan pitkä. Samoin viestien lukeminen oli täysin toivotonta ja Jackie turvautuikin soittelemaan Willielle, joka painotti, että pikimmiten pitäisi aloittaa kieliopinnot, ja tuotantoyhtiö olikin valinnut sopivan opettajan. Suurimman osan vapaa-ajastaan Chan kertoo viettäneensä televisiota toljotellen ja toteaa, että Yhdysvalloissa television puolella oli paremmat tuotantoarvot kuin elokuvissa kotimaassa. Hän lisääkin, että oppi luultavasti television kautta eniten uutta tällä vierailullaan.

"The contest, Andre assured me, would give me a chance to display my skills, just as Han's contest gave Bruce Lee a chance to shine in Enter the Dragon."

Myöhemmin Jackie tapasi Golden Harvestin Amerikan toimiston johtoportaasta Andre Morganin, joka hehkutti, miten Chan pääsisi tulevassa tappeluelokuvassa loistamaan. Neljän miljoonan dollarin budjetti ainakin vaikutti tavattoman suurelta Chanille tuohon aikaan ja Morgan lupaili suurta menestystä kera kunnollisen markkinoinnin, joka tekisi Jackiesta tähden lännessä, jopa suuremman kuin Leesta. Sitä ennen piti kuitenkin pyrkiä parantamaan kielitaitoa, eikä aikaa aivan ruhtinaallisesti ollut, sillä kuvausten käynnistyminen oli suunniteltu parin viikon päähän. Melko napakka aikataulu täysin vieraan kielen omaksumiseen, eikä asiaa lainkaan auttanut, että Chan oli viimeksi kulutellut koulupenkkiä 12-vuotiaana. Seuraavan viikon päivät kuluivat ahkeran opiskelun parissa ja illat televisiota tuijotellen. Jackie muistelee tämän jakson olleen kaikkiaan surkeaa aikaa. Viikon oppimaraton ei huomattavaa parannusta tuonut ja edelleen yksinäisyys vaivasi. No, ruoan tilaaminen lähti kuitenkin sujumaan. Lisäksi hän sai kehotuksen opetella hieman rullaluistelua, koska kyseiselle taidolle tulisi käyttöä elokuvassa, ja Jackie mainitsee, ettei tuolloin ollut kovinkaan kaksinen luistelija. Fyysisten juttujen opettelu sujui kuitenkin huomattavasti kätevämmin, ja rullaluistelu aurinkoisilla kaduilla avasi silmiä toisenlaiseen kulttuuriin. Erityisesti vapaamielinen ja vähäinen pukeutuminen pisti silmään melkoisena erona kotikaupunkiin vertaillessa.



"As crazy as the situation was, it was almost perfect. Both of our families were from Shandong in China. Both of us were strangers in Los Angeles, trying to learn English. And we were living just minutes apart - me in Westwood, she in Santa Monica."

Jokusen tunnin harjoittelun jälkeen touhu alkoi sujua, mutta Jackie oli kirjaimellisesti törmätä naiseen, joka oli yllättäen Kiinasta tullut lomailemaan. Sattuipa hän olemaan siihen aikaan yksi Kiinan suosituimmista ja rakastetuimmista laulajista, eli Teresa Teng. Kumpikin oli alkuihmetysten jälkeen kovin iloinen tavatessaan toisensa näinkin kaukana kotoa sattumalta. Lisäksi molemmat tuntuivat ihailevan toistensa tekemisiä, joten juttu lähti luistamaan. Kaksikko alkoi opiskella yhdessä iltaisin, mistä päästiin illallisiin ja tanssahteluihinkin. Jutut pyörivät unelmien ja toiveiden ympärillä, vaikka myös kuuluisuuden kiroista keskusteltiin. Jackie opetti Teresalle rullaluistelua, joka taas vastavuoroisesti antoi lauluharjoituksia, sillä Jackie oli tunnustanut laulamisen olevan eräänlainen salainen rakkaus. Viikko viuhahti tuosta vain, ja Jackien piti lähteä kohti Teksasia, sillä kuvaukset järjestettiin San Antoniossa. Teresa taas palaili Taiwaniin levytyspuuhiin, mutta kylläkin pyysi Jackieta vierailemaan luonaan Taiwanissa , kunhan elokuva olisi valmis. Ilmeisesti jonkinlaista ihastusta oli ilmassa, mutta Chan ei pystynyt tuolloin tunteistaan kertomaan, vaan jäähyväisten koittaessa töksäytti jotakin kieliharjoituksista, jota tietysti mielessään kiroili. Molemmat lähtivät teilleen suukon kautta, mutta parin taival ei siihen jäänyt, vaan myöhemmin he alkoivat tapailla ja seurustella, mutta ehkäpä ei siitä sen enempää tässä yhteydessä...

"I'd dated other girls since Oh Chang, but no one seriously. Teresa with her sweetness and generosity of spirit, was the first woman I'd met who made me feel the kind of joy I felt when I was with my very first love. 
And I'd never even had the nerve to try to kiss her!"

Jackiella ilmeisesti oli kuvitelmia, että elokuvanteko Yhdysvaltojen puolella olisi hohdokkaampaa, mutta tämä kiiltokuvakäsitys haalistui nopsaan ja kielitaidon ollessa edelleen heikko, päivät muodostuivat melko pitkästyttäviksi. Siinäkin suhteessa edistystä oli tapahtunut, mutta kunnollisiin keskusteluihin ei ollut eväitä ja samalla ikävä painoi Teresan lähdettyä. Pelkkää piinaa kuvaukset eivät olleet ja Jackie toteaakin, että työskentely oli mukavampaa kuin aiemmin Lo Wein kanssa, mutta vuorosanojen opetteleminen ja lausuminen oli kovan työn takana. Hän tuumiikin, että kaikki tunne kyllä näistä sanoista katosi vieraiden tavujen taakse.



"Bruce's martial arts were tightly controlled, a compact whirlwind of energy that could be captured in a single master shot. But my style was wilder, more open, and acrobatic. As my films became more sophisticated, I found myself running through fight sequences in two, three, and four separate takes, shot from different angles, to get every facet of the intricate choreography on screen."

Toimintakohtausten suhteen erilaiset näkökulmat kyllä törmäilivät, sillä Jackie oli jo tuolloin tottunut siihen, että ohjaisi omat temppunsa, vaikka joku toinen virallisesti olisikin toimintakoreografin paikalla. Toistaiseksi hän oli saanut nauttia vapaudesta luoda omat "tappelutanssinsa", joista olisi löydettävissä Chanille tyypillisiä vivahteita. Kuvioon kuului myös tapahtumapaikkojen innoittamina tehdyt pienet lisäykset, mutta sepä ei ollut amerikkalainen tapa tehdä toimintaelokuvia. Clouse oli valmistellut ennakkoon tarkan käsikirjoituksen ja kuvakäsikirjoituksen, joissa oli jo päätetty kameroiden paikat ja miten kohtaukset taltioitaisiin. Brucen kanssa Clousen tarkka suunnitelmallisuus oli tuottanut hyvää tulosta, mutta Jackie ei siitä suuntauksesta tykkäillyt. Hän kertookin turhautuneensa, kun edes pieni vauhtilisäys ei mennyt läpi ja päätyikin erään otoksen lopuksi huudahtamaan ohjaajalle:

"No one will pay money to see Jackie Chan walk!"

Vielä tuolloin Jackie oli tottunut nopeisiin kuvauksiin, joten tämä tapaus tuntui pieneltä ikuisuudelta. Sittemmin hän on toki alkanut ottaa enemmän aikaa elokuviensa tekemiseen ja viimeistelemiseen, ja kaikkineen helposti kuluu vuosikin yhden projektin parissa. 1970-luvun lopussa tahti oli kuitenkin hektisempi, sillä kuvaukset saattoivat olla purkissa alle kuukaudessa, joten viikkokausien jumittelu San Antoniossa samojen kohtausten parissa koetteli kärsivällisyyttä. Tuolloinkin Teresa toki pyöri mielessä, mikä ei ainakaan saanut aikaa liitämään nopeammin. Lisäksi Chan sai aikaan huolta siitä, että joutui leikkauttamaan tavaramerkkinä toimivan tukkapehkonsa lyhyempään 1930-luvun malliin. Jälkikäteen tämä murehtiminen näytti vähän hassulta toki, mutta aikoinaan parturointi tuntui katastrofilta. Kuvausten jälkeen Jackie oli jo innokkaana lentämässä takaisin kotiin, mutta sai jokseenkin viime hetkellä tietää, että vierailu tulisi venähtämään aluksi aiotusta. Tuotantoyhtiö oli jo kaavaillut toisen elokuvan perään, mikä sai miehen miltei räjähtämään, sillä Chan jo kovasti odotti Teresan tapaamista. Tuottajat selittivät asian siten, että joka tapauksessa pitäisi tehdä haastatteluja ja muuta mainostoimintaa, joten yhtä hyvin voisi hyödyntää vierailun ja kuvata toisen elokuvan putkeen. Kyseessä siis oli seuraavana vuonna lopulta ilmestynyt hurjastelu The Cannonball Run.



"I'd survived a childhood under my master's stick. I'd jumped off buildings for a living. I'd even faced down triad gangsters. 
Why should I be scared of American reporters?"

Mainitun kaahailun yhteydessä tulikin pikkuisen naputeltua Jackien tuntoja siitäkin ja summataan nyt vaikka niin, ettei ensimmäinen vierailu Yhdysvaltoihin merkittävästi sen myötä mukavammaksi muuttunut, vaan sekä elokuva että lehdistökierros olivat vähemmän Jackien mieleen. Tarkemmin niistä touhuista on tosiaan luettavissa tuossa vanhemmassa tekstissä. Varhainen yritys länsimarkkinoiden valtaamiseksi ei siis erityisen onnistuneeksi kirjautunut, vaan Jackien varsinainen läpimurto tapahtui yli kymmenen vuotta myöhemmin vuoden 1995 elokuvalla Rumble in the Bronx ja kolme vuotta sen jälkeen ilmestynyt Rush Hour sinetöi elokuvatähteyden Yhdysvalloissa ja toki monessa muussakin maailmankolkassa. Minulle oli aikoinaan hieman yllättävää lueskella, miten hankalassa tilanteessa ja vähin avuin Jackie tuupattiin meren taakse menestystä etsimään. Ei ainakaan voi väittää, että olisi joka pikkuseikassa ollut avustajia elämää helpottamassa. Ehkei mies sentään ollut nälkään kuolemassa, mutta monessakin mielessä nihkeä reissukokemus selittää, miksi kaveri palaili kotikentälleen hiukkasen hurjistuneena, eikä ihan hetkeen ollut haikailemassa uuden maailmanvaltausyrityksen perään.

Myönnän kyllä, ettei kumpikaan näistä Chanin ensimmäisen tutkimusmatkan tuloksena syntyneistä elokuvista omilla listoilla kovin korkealle kohoile, mutta pysyvätpähän samalla poissa kuonaisimmasta kurasta. The Cannonball Run ei ole varsinaisesti mikään Chan-elokuva, sillä tappeluille on niukasti tilaa ja Jackie itse jokseenkin väärässä vauhtipalassa, kun keskitytään kisailuun ja panostetaan yleiseen sekoiluun. No, ihan hyväntuulista höttöviihdettä sekin edustaa. Tappeluhömpötyksenä Battle Creek Brawl ihan mukavissa merkeissä minuutteja miinustelee, vaikka ei siitä sen suuremmaksi merkkiteokseksi olekaan. Olisihan koitoksesta varmaan kovemman ja tiukemmankin saanut tekaistua, mutta kelpaa näinkin. Yleisesti ottaen mätke ei hirmuisen hurjaksi ylly tai muutenkaan Chanin osalta näyttävimpää akrobatiaa esittele, joten kaverin huipputemppuja etsiville aivan muut elokuvat lienevät paremmin mieleen. Battle Creek Brawl kuitenkin onnistuu monesti tyhmistelyillään hymyilyttämään ja toimintaa tosiaan riittää, eikä tarvitse paljoa kelloa vilkuilla koitosten välissä. Elokuvasta väitetään olevan olemassa pidennetty versiokin, joka on minulle valitettavasti täysin vieras ja olen nähnyt vain tämän Suomessakin julkaistun noin 92 minuuttia rullailevan version. Chanin alemmassa keskisarjassa laadullisesti liikutaan mielestäni, enkä sinänsä pidä elokuvaa erityisen oleellisena katseltavana ja jos hyllystä pitäisi kaivella vaikkapa 20 kovaa Jackien tähdittämää toimintarutistusta jollekin ensitutustumiseksi, niin eipä Battle Creek Brawl mukaan mahtuisi. Sillä on kuitenkin epäilemättä isompikin merkitys Chanin uran kehittymisessä ja oletettavasti toimi hänelle aikoinaan eräänlaisena varoituksenakin, että Amerikan puolella asiat toimivat toisin, eikä luovia vapauksia noin vain luovuteta edes Aasian suurimpiin lukeutuvalle tähdelle. Vaikka ei olisi historiallisesta puolesta kiinnostunut, niin eiköhän elokuvalle silti paikka tietyissä kotikatsomoissa löydy vaikkapa olutpitoisten iltamien ilona. Sillä mielellä tämän pariin lienee ihan hyvä ajatus pujahtaa.



Battle Creek Brawl (1980) (IMDB)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti