No, alkuun on luvassa vähän toisenlaista touhua, kun Sara (Cynthia Geary) järjestää talossaan pianoharjoituksia ja remonttiakin pitäisi saada etenemään. Ikkunaverkot tahtovat tapella vastaan kukkaruukkujen räsähdellessä. Ilmeisesti monenkirjavaa yrittäjyyttä tämä puuhakas nuori nainen harjoittaa, sillä pianotuntien lisäksi hän toimii pienimuotoisen majatalon emäntänä. Sujuvuus sitten onkin toinen juttu pulttien karkaillessa käsistä ja pitäähän sitä asioimaankin poiketa. Omien kiireiden keskelläkin huomaavainen Sara ehtii muita auttelemaan ja alkuminuuteilla selviää myös, että eräs vuokralainen on kadonnut teilleen, eikä maksuista ole tietoakaan. Paikallisessa puodissa taas juoruillaan, että entinen miesystävä on uuden rakkaansa kanssa saamassa kaksoset. Jotenkin vaikuttaa siltä, että kassalla on hienotunteisuus hivenen hakusessa, kun muistutellaan miten Nigel jätti Saran samaisena kesänä, jona tämän vanhemmat kuolivat. Siihen päälle maksukin vielä tökkii luottorajan laittaessa vastaan, eli ehkei mikään päivistä parhain ole menossa. Kauppiaskin vielä kehtaa höpötellä peltiämpärin omaavan Saraa yllätyksellisemmän persoonallisuuden.
Pankkivierailultakaan ei erityistä piristystä irtoile, sillä tili on yllättävästi päässyt laihtumaan ja vaikuttaa siltä, että koko maailma tahtoo naljailla jotenkin. Nigel sattuu olemaan samaisen pankin johtaja, joka töksäyttää Saran raha-asioiden olevan kehnolla mallilla lainamaksujen laahaillessa myöhässä ja tilisaldon näyttäessä melkein typötyhjää. Sara palailee rasittavan asioinnin jälkeen talolleen ja päättelee vuokrakarkulaisen saapuneen takaisin, mutta huoneesta löytyykin täysin vieras heppu, joka on omin luvin murtautunut paikkoja nuuskimaan. Sara kokee yllättävän kohtaamisen Flynnin (David Beecroft) kanssa melkoisen ahdistavana, vaikkakin vaikuttaa siltä, ettei mitään välitöntä hengenvaaraa ole siitä huolimatta, että Flynniltä asekin löytyy. No, tosin kyseinen seikka ei aikanaan yhtään hermoja rauhoitakaan ja Sara tulkitseekin tilanteen siten, että on joutunut panttivangiksi omassa talossaan.
Tilaisuuden tullen Sara soitteleekin paikalliset poliisivoimat kylään, mutta sekään ei suju aivan toivotulla tavalla. Toinen tahtoo, että muukalainen laitettaisiin käsirautoihin ja vietäisiin asemalle säilöön, vaan mitä tekevät poliisit...rennosti jutustelevat Flynnin kanssa, ja Sara kun odotti, että hämäräperäinen hiippailija toimitetaan pikaisesti putkaan harharetkiään miettimään. Sentään jotakin selviää, eli Flynn on ammatiltaan palkkionmetsästäjä, jolla on ilmeisesti kontakteja ja hyviä välejä virkavallan suuntaan. Tällä kerralla hän jäljittää ja jahtaa Saran kadonnutta vuokralaista, joka on majoittunut taloon väärällä nimellä, eikä niinkään vakuutusasioiden parissa puuhaile, vaan on suuremman luokan antiikkivaras, josta on luvattu mehevä kasa palkkiorahaa. Flynn onkin päättänyt nämä seteliniput hankkia, eikä aio antaa periksi, mutta ikävän tapaamisen takia Sara ei ole lainkaan innostunut siitä, että tyyppi tahtoisi jäädä lähistölle tarkkailemaan tapahtumia.
Siinä missä Sara on kovin tuohtunut näistä käänteistä ja enemmän kuin halukas toivottelemaan Flynnin pois silmistään, niin hänen ystävänsä Nancy (Sheila McCarthy) kehottaa Saraa hurjastelemaan tai heilastelemaan hieman Flynnin kanssa. Nigelkin alkaa pyöriä nurkissa, koska lainoihin vedoten tahtoisi ostaa Saran vanhemmiltaan perimän talon, mikä vain lisää pari murikkaa stressikuormaan. Flynn taas ehdottelee kumppanuutta etsintäkuulutetun hepun nappaamiseksi, mikä onnistuessaan tarkoittaisi, että Saran rahahuolet olisivat kerralla lopullisesti ohi. Nancy vuorostaan jatkaa yrityksiään viritellä ystäväänsä mielentilaan, jossa romanttisesti kuumottelevampi kumppanuus olisi myös mahdollinen, mutta vaikuttaa siltä, ettei Sara ole noin vain seikkailuun syöksymässä. Näihin Nancyn pohjusteluihin Flynn suorasanaisesti töksäyttää, ettei ole kiinnostunut Sarasta siinä mielessä, vaan tahtoo saada jahtaamansa kaverin kiinni, rahat taskuun ja ajella muille maille, mutta onkohan ihan noinkaan?
Joka tapauksessa hiukkasen vastahakoinen parivaljakko lähtee istuskelemaan yhdessä autoon öiselle kyttäyskeikalle. Tämä rupeama ei miksikään erityisen jännittäväksi tai toimintapitoiseksi salapoliisituokioksi pääse kääntymään, vaan ilta venähtää pitkäksi, eikä juuri mitään kiinnostavaa tapahdu. Konnajahdin kannalta se onkin täysin tulokseton iltama, mutta saapahan kaksikko ainakin rauhallisen tilaisuuden tutustua toisiinsa, vaikkakin Flynn naljailee Saran arkuudesta ja uskalluksen puutteesta. Sinänsä mukavissa merkeissä yöksi vaihtunut päivä päättyy kuitenkin kiukkuun Flynnin möläytellessä, ettei häntä paljoakaan hyvänyönsuukottelut kiinnosta. Niinpä Sara ryntää tuohtuneena taloonsa aikomuksenaan unohtaa koko töykeä ukko horinoineen, mutta eihän siitä mitään tule, vaan unettoman yön tuskailuksi touhu muuttuu. Onhan valvojaisista vähän hyötyäkin, sillä myöhään pihaan pysähtyy auto ja jahdattu varas palaa lyhyesti maisemiin. Sara ja Flynn onnistuvat tietysti tumpeloimaan ja säheltämään keskenään, mikä mahdollistaa rötöstelijän livahtamisen renkaat vinkuen, mutta voihan sitä takaa-ajoon kaasutella, keskenään ärhennellen toki. Reissu viekin kaksikon kauemmas sekä selvästi vaarallisempiin koukeroihinkin ja kenties toisenlaisiinkin tunnelmiin kuin vain tiuskimista ja rähistelyä ruokkiviin hetkiin...
Jos ennakkoon optimistisesti ajattelin, että saattaahan luvassa olla hyvinkin hehkuvaa ja kivaa höttöä, niin valitettavasti näin ei pääse käymään, vaan melko pitkälti tyhjänpäiväinen keskinkertaisuus ilman minkäänlaisia muistettavia huippukohtia kuvaa menoa paljon paremmin. Lämpöisiä värähtelyjä on turha haikailla, kun aikaiseksi saatu jälki vaivaannuttaa ja tökkii useammassakin vaiheessa. Kepeästi hassutteleva sävy halutaan selkeästi säilyttää, vaikka mukaan tulee lopun lähestyessä vaarallisempaa vääntöä, enkä minä siitä ole valittamassa. Useinhan Harlekiini-elokuvat tuntuvat ottavan jännityspuolensa ihan liian vakavasti, joten siinä mielessä on ihan hyvä homma yrittää pitää pientä virnettä mukana touhussa. Valitettavasti mitään riemastuttavaa pilkettä ei onnistuta luomaan, vaan lähinnä väkinäinen irvistys. Saran ja Flynnin ensikohtaaminen jälkijuttuineen on varhainen oiva esimerkki surkeasti sujuvasta huulenheitosta. Pari hetkeä myöhemmin sattuva poliisikaverusten jälleennäkeminen vähemmän luontevine läpsyttelyineen on samaa kehnoutta ja vastaavaa kuraa roiskitaan suunnilleen viimeisiin kohtauksiin asti.
Edelleen on hyvä pitää mielessä, että Harlekiini-kirjojen ruutusovitukset ovat televisiotuotantoja, eikä olisi järkevää vaatia niiltä huomattavasti runsaammilla budjeteilla operoivien teatterielokuvien tuotantoarvoja. No, tästä huolimatta The Awakening vaikuttaa melkoisen amatöörimäiseltä ja monessa aiemmin vilkaisemassani Harlekiini-elokuvassa on sentään kohtalaisesti sujuvaa tarinankerrontaa ja hahmojen suhteenkin onnistutaan edes pikkuisen mielenkiintoa kehittelemään. The Awakening taas tuntuu edustavan sitä vähemmän viehättävää lähestymistapaa elokuvantekoon, eli kunhan saadaan vähän mitä sattuu aikaan, niin eiköhän se hyvinkin riitä. Kohtauksia kytketään paikoin kamalan töksähtelevästi toisiinsa. Kevyestä vitsailusta vaihdetaan tönkön uhittelun kautta uskoutumiseen surullisista elämäntarinoista, josta taas pitäisi loikata tuliseen yölliseen toimintaan. Kaikki tämä tietysti vailla minkäänlaista luontevuutta tai uskottavuutta. Joopa-joo...katsoja pohtii hölmistynyt hymy kasvoillaan. Pökkelöintiä monenmoista on siis nähtävillä, muttei ihan sellaista huttua toivelistalta ennakkoon löytynyt. Eri asia olisi, jos tämä touhu edustaisi riemastuttavampaa huonoutta tahattomine huvituksineen, mutta minusta kyse on tässä tapauksessa ennemmin kuivasta ja kehnosta keskinkertaisuudesta, josta on kovin hankalaa yrittää jäytää iloa irti.
Hahmojen taustoihin huitaistaan menetystä ja murhetta, jotka kaavamaisesti ajoillaan horistaan, eikä katsomossa tarvitse lainkaan pelätä, että pääsisi liikoja riipaisemaan. Siinä missä kolhut ovat vieneet Saraa arempaan suuntaan, on taas Flynn menneisyytensä kovettama ja kyynistämä. Tämän tylymmän puolen kaiveleminen onkin lähinnä kamalaa katsottavaa. Heppu höpisee, miten tahtoisi polttaa kaikki turvaa ja rauhaa edustavat valkoiset aidat ja muuta yhtä "särmikästä" sössötystä. Aargh! Päivästä toiseen jatkuvat rutiinit ja rahahuolien kanssa tappelu ovat saaneet Saran haaveilemaan omapäisestä tyypistä, joka tempaisisi tappavantylsän ja tuikitavallisen arjen piinasta seikkailuihin. Haavekuvat repäisevämmästä elelystä roihahtavine romansseineen toki laittavat auton karkailemaan pahasti Saran käsistä, mutta kummoistakaan värinää kipinöinnistä ei ruudun toiselle puolelle välity, vaan sama kankeus näitäkin kuvioita vaivaa. Töksistä-töksis ja niin edelleen, mutta petiin kuitenkin päästään. Lieskat eivät erityisen polttaviksi ylly, vaan kaikkiaan kyseessä on huonosti hoidettu vähäistä jälkilämpöä hönkivä hiipuva hiillos. Kliseisyys ei tässäkään suhteessa suurin kompastuskivi ole, vaan se, että toteutus on huono sekä huolimaton.
Tuskinpa on suurikaan yllätys, että sama leväperäisen lepsu ote näyttäytyy toimintaa ja jännitystä sisältävissä osuuksissa. Vähän jo alkaa hymyilyttää, kun varsinainen konnajahti on niinkin puhditonta puuhastelua, että pitää lähteä veloista muistuttelemaan, jotta jonkinlainen jännite säilyisi. Kaksikko joutuu kehittelemään puolivillaisen taustatarinan lennossa, jotta voisi ujuttautua antiikkiesineiden hämäräkauppoja käyviin piireihin. Vähän vaikuttaa siltä, että elokuva olisi myös tällä reseptillä kyhäilty kasaan vailla sen suurempaa harkintaa tai valmistautumista. Pitäähän sitä viime hetkien paljastuksilla keinotekoisesti yrittää vääntää vaaramomenttia kireämmälle ja siinäpä sitä saa kuunnella tyhjänpäiväistä sössötystä huumeparoneista. On tullut taas katseltua rikosta, jännitystä ja toimintaa yhdisteleviä useampiakin tiukkoja tapauksia parin viikon sisällä ja nämä tulipunaisilla kierroksilla käyvät roistojahdit saavatkin tämän elokuvan toistaitoiset toheloinnit näyttämään surkuhupaisalta pelleilyltä. Pyssyt tietysti kaivellaan ja renkaita ulisutetaan, mutta siihen se pitkälti jääkin. Seitsemän vuoden ikäsuosituskin kertoo, etteivät loppuselvittelyt kovinkaan rankaksi toiminnaksi karkaa ja lähinnä tekeekin mieli näitä luvattoman löysiä jahteja silmäillessä tokaista, että parempi olisi vain antaa olla, jos kerran into on jonnekin pohjamutiin vajonnut.
Jonkinlaista heräämistä kai haetaan, mutta melkoisen horkkaista hommaa tämä haaveiden perään pinkaiseminen osaakin olla. Alkupuolella meno vaikuttaa lähinnä heikkojen vitsien värittämältä yhdentekevältä hutulta, mutta kun sekaan aletaan yhdistellä takaa-ajoa ja siinä sivussa yritetään saada kemioita kohtaamaan, niin tökerömpään suuntaan koko keitos karkailee. Puolivälin kohdilla pari tosiaan laitetaan teitä kuluttelemaan, mutta minkäänlaista hyvää matkatunnelmaa ei saada aikaan, vaan reissuosuuskin osoittautuu nopsasti valjuksi siirtymiseksi. Sinänsä sopii muuhun kokonaisuuteen, mutta ehkä katsojan mieliksi olisi voinut pikkuisen enemmän panostaa kuin räpsäistä muutaman sekunnin verran aurinkorantakuvaa hätäisesti väliin. Selkeästi väkinäinen kinastelu läpi elokuvan ei vain jaksa kiinnostaa kovin pitkään, eivätkä muutkaan höpöttelyt niinkään kuumota tai kuohuta, vaan ennemmin vaivaantuneesta nolostelusta nautiskella saa. Vielä viimeiseksi nuupautukseksi tarjoillaan kaupanpäällisinä pitkitetyt loppukäänteet. Kun nämä kaikki napinat laskee yhteen, niin helposti huomaa, että The Awakening saa painua Harlekiini-elokuvien laadulliseen häntäpäähän. Eihän tässä toimi oikeastaan yhtään mikään ja koko viritelmä vaikuttaa niinkin turhanpäiväiseltä, ettei siitä viitsi edes kunnolla harmistua, koska osaa helposti ennustaa pysyvien muistijälkien olevan varsin epätodennäköisiä tässä tapauksessa. Vuosi eteenpäin, eikä tästä heräämisestä taida olla paljoakaan jäljellä päätä rasittelemassa...
The Awakening (1995) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti