Maata ollaan kirjaimellisesti myymässä jalkojen alta pikaisella aikataululla, mutta uusi aamu vilauttelee elämän nättejäkin puolia, kun rantakalliot komistelevat säteiden keskellä. Kesälomakausi on muidenkin osalta jo alkanut, sillä pieni Stina (Kristina Jämtmark) on Södermanin (Siegfried Fischer) kesäasukkaaksi palaillut. Vanhempi mies kyseleekin kohti rantaa käpsytteleviltä Melkerssonin pojilta Nikkarilan kohtaloa, ja huonolta näyttää, koska kauppa vaikuttaa jo varmalta. Siinä yhdessä asiaa tuumaillessa kysäistään niinkin, että miksei Melker (Torsten Lilliecrona) tee mökistä kilpailevaa tarjousta, mihin on tietysti yksinkertainen selitys, ettei joutorahaa loju nurkissa, sillä noin 20000 kruunua pitäisi pystyä lyömään pöytään. Valuuttahuolia kiroillaan, mutta eivät asiat voivottelulla muuksi ole muuttumassa.
Saltkråkanin sisäosissa Melker on mietteliäällä kävelyretkellä Malinin (Louise Edlind) kanssa ja samat asiat päässä kiusaavat, eli eipä siinä paljon tahtomiset auta, jos lompakko on liian laiha. Hiukan tilittelevään sävyyn hän onnettomana rupattelee, että niin kovin haluaisi rakkaille lapsilleen kivan kesäympäristön tarjota kera kaiken kauniin, hauskan ja ihmeellisen. Epäonnistumisen tunne ryöpsähtelee pintaan ja valittu urapolkukin alkaa kaduttaa, että josko toisenlaisen tien kautta olisi päässyt vähän parempiin asemiin. Onneksi Malin sanoo muutaman hyvinkin lämpöisesti lohduttelevan sanan muistuttaakseen Melkeriä, miten tämä on panostanut perheensä hyvinvoinnin ja elämysten eteen ja jo aikoja sitten onnistunut siinä, mitä nyt ollaan kyseenalaistamassa. Melkerkään ei ehdi aivan murheisiinsa uppoutumaan, vaan saa aihetta ajatella asiaa toisesta näkökulmasta.
Pitkään pohtiminen ei kuitenkaan saa rauhassa jatkua, sillä Pampula (Maria Johansson) porhaltaa paikalle kertoen, että Melkeriä kaipaillaan puhelimeen pikaisesti. Kaupalle siis riennetään uutisia kuulemaan ja sinne kailotellaan enemmänkin väkeä, koska onhan kyseessä tavallaan yhteinen asia, joka monen tulevaisuutta koskettaa. Melkerin ilmeestä voisi päätellä, että homma on sillä selvä, eikä toivo paljoa pilkahtele enää, ja niinpä Pampulakin tulkitsee, että jotakin vallan kamalaa ja kauhistuttavaa on tapahtunut. Mikään maailmanlopusta tai pienemmästäkään katastrofista tiedotteleva puhelu ei ole kyseessä, vaan melkeinpä päinvastaisesta ilmoituksesta voisi jutella. Nyt alkaakin vaikuttaa siltä, ettei kaikkea toivoa ole mitään syytä viskaista kaivoon, vaan asioita voisi vielä muutellakin. Sattuupa olemaan niin, ettei se aivan helpolla ja vaivatta onnistuisi, vaan pitää laittaa jalkaa toisen eteen.
Vuokravälittäjä Mattson ja Karlberg tyttärineen ovat ilmeisesti jo aiemmin veneilleet kohti mannerta sopimaan kauppojen viimeistelystä, joten etumatkaa olisi kurottavana. Melkerin ja kumppanien rynnätessä satamaan, on laivakin juuri lähdössä, mutta onneksi tuttu kapteeni suostuu laittamaan pakin päälle, joten myöhäiset matkustajatkin kyytiin ehtivät. Melkerin matkaan laivaan loikkaavat vanhemmat pojat Johan (Björn Söderbäck) ja Niklas (Urban Strand), mutta myös Pelle (Stephen Lindholm) ja Pampula kelpaavat kyytiin. Siinäpä porukka saa hermoilla reissun ajan, että mitenköhän ehditään. Maihin päästessä otetaan suunta kohti Mattsonin toimistoa, jossa tarjoillaan kohtalaisen laiskaa sekä innotonta asiakaspalvelua, jonka perusteella välittäjän sijaintikaan ei oikein selviä. Sen verran Melker kykenee tietoja nyhtämään, että kaivattu miekkonen saattaa olla kaupungin torilla raparperiostoksilla. Sinnepä siis, mutta kuten arvata saattaa, eihän ongelma aivan näin helposti ole ratkeamassa, vaan paljon pähkäilyä vaaditaan vielä ja jalkaparatkin pitää pinkoa puhki. Riittääköhän sekään, vai päättääkö Sjöblom sittenkin kaupata tiluksensa Karlbergille...?
Tuskinpa monikaan odottelee Melkerssonien saariseikkailuille niin surkeaa päätöstä, että joutuisivat lomansa alussa heti puolittain pois potkittuina maisemista katoamaan. Siksipä siis ei näiden käänteiden kautta minnekään jännityksen huipuille nousta, eikä minusta ole tarvettakaan, koska sarja ei sellaisia sävyjä ole oikein missään vaiheessa kovin tärkeiksi jutuiksi kohotellut. Niin, jaksokasan puolivälin kohdilla kalaverkkovarkaita hipsi hämärin aikein lähivesillä ja heidän kanssaan hiukkasen leikittiin ajojahtia. Sitten jouluaikaan kettu juoksi yli jään päänvaivaa aiheuttamaan. Omiin silmiin tässä ovatkin Nikkarilan menetysuhan kanssa pitkälti ne kiperimmät tilanteet, joita perhe ja yhteisö muutenkin on 13 jakson aikana joutunut kohtaamaan. Sisältö onkin enimmäkseen etsitty aivan muualta kuin vaikkapa pahisten kanssa nyhjäämisestä tai isompien ongelmavuorten vyöryttelystä, mikä sopii ainakin tälle katsojalle erinomaisesti ja se onkin merkittävä syy siihen, että aina on mielellään Saltkråkanille palannut. Ymmärrän kyllä, ettei tällainen pienimuotoinen ja verkkainen touhuaminen kaikissa kummoisiakaan väreitä tai tuntemuksia herättele.
Ehkä hiukan sopii esittää kritiikkiä talokauppoihin liittyvän ratkaisun helppoudesta, joka suunnilleen tuosta vain tupsahtaa syliin ja vieläpä juuri oikeana aamuna viime hetkillä. Kohtalo kenties, mutta voinee väittää, ettei käsikirjoittajien ainakaan ole ihan kohtuuttomasti tarvinnut koukeroita ratkaisuhetkien suhteen mietiskellä. Toisaalta sopii tavallaan sarjan henkeen, ettei vastoinkäymisten edessä olla heti ankeutumassa, vaan asioilla on tapana sujua lopulta, kunhan pidetään vireet positiivisina ja jaksetaan yrittää. Siihen yrittämiseen liittyen nähdäänkin pari toisistaan poikkeavaa lähestymistapaa katselijan huvitukseksi sekä ihastukseksi, koska tiukka tilanne lähenevine aikarajoineen pyyhkäisee Melkerin harkintakyvyn tilapäisesti pois pelistä ja hänen touhunsa muuttuu huolimattomaksi hutiloinniksi vailla sen suurempaa suunnitelmaa. Isä kirmailee vanhempien poikiensa kanssa sinne sekä tänne ja voisipa sanoa, että suunnilleen täysin tuloksetta. Lopulta kunto alkaa laittaa vastaan ja puhkuillessa ja puhistellessa onkin hyvä hetki tuumailla, että onkohan päättömässä säntäilyssä sitä kuuluisaa jälkeä järjen rippeistäkään. Kahdestaan jääneet Pelle ja Pampula taas näyttävät, että perheiden pienimmillä on malttia sekä huomattavasti toimivampi ajatus yhteisten asioiden edistämiseksi. Verkkaisesti, mutta määrätietoisesti kaksikko tallustelee kohti tavoitettaan osoittaen, etteivät nopsat jalkaparit pelkästään auta pitkälle pötkimään.
Ihan tähän viimeiseen jaksoon saakka tapahtumat on pitkälti pidetty Saltkråkanilla, ellei lasketa sekaan reittilaivan kannelta taltioituja hetkosia, mutta lopettelussa selvästi yli kolmannes minuuttimäärästä kulahtaa Mattsonin perässä säntäillessä, mikä samalla tarjoaa vaihtelua katsomoon. Jokusesta toisistaan melko erillään sijaitsevasta rakennuksesta koostuva saaristokylä korvautuu tuokioksi pikkuisen isomman kaupungin kaduilla, vaan väittäisinpä, että ainakin tässä tapauksessa pienemmissä ympyröissä paremmin viihtyy. Onneksi sieltä päästäänkin hyvissä ajoin takaisin kesäistä kotimökkiä kohti, sillä olisihan se vähän hassua, jos päätösjaksossa Saltkråkan unohtuisi sivuosaan. On myös ymmärrettävää, että päättelyn yhteydessä halutaan kameroille melkein kaikki edellisissä jaksoissa tutuiksi tulleet tyypit näyttää ainakin lyhyesti. Joulujaksossa sama homma sujui luontevammin, kun porukalle keksittiin mukavasti tekemistä yhdessä, kun taas tässä osassa joitakin asukkaita käytännössä käväistään nopeasti moikkaamassa.
Aivan niin hyvin ei satu käymään, jotta pääsisi päätöstä kehumaan sarjan ylivoimaisesti parhaaksi jaksoksi, mutta mielestäni se helposti aivan kärkijoukkoon kipuaa. Tässä yhteydessä en kuitenkaan lähde laittamaan näitä löyhäänkään paremmuusjärjestykseen, vaan kenties myöhemmin pienen summailun sekaan sellainen on mielekkäämpää sijoitella. Sinänsä mitään ihan uutta ja ihmeellistä ei lopetuksenkaan yhteydessä esitellä, vaan niitä elelyn pikkuisia ilonpilkahduksia, joiden tuottelussa sarja kaikkiaankin kiitettävästi kunnostautuu. Oli sitten kyse jäätelöhetkistä, onnistumisen riemusta, kesäpäivien rauhallisesta nautiskelusta tai läheisille lausutuista pienistä sekä herkistävistäkin sanoista, jotka voi hyvillä mielin talletella kultaisten muistojen holviin ja kaivella kolkompina hetkinä uudelleen esiin sydämeen lämpöä ja uskoa luomaan. Tällaisten juttujen ja tunnelmien yhdistelemisessä Vi på Saltkråkan onnistuu erinomaisesti, vaikka onhan mukana jokunen jakso, jossa liikutus jää vähemmälle ja muutenkin vaikutelma hieman vaisummaksi. Siitä huolimatta aidonoloisia hellyyden, ilon ja ennen kaikkea yhteisen onnen eleitä sekä sanoja tupsahtelee vastaan niinkin runsaasti, että odotukset helposti tulevat täyteen. Onkin vähän huvittavaa, kun Karlberg loppupuolella pääsee töksäyttelemään toisten yhteisen unelman turhaksi tunnelmoinniksi, mutta tässä Astrid Lindgrenin luomassa maailmassa sellaiset hassut höpsötykset ja haihattelut ovatkin varsin elinvoimaisia ja vetovoimaisia, joten saattaapi ihan joku muu joutua ihmettelemään, että mitenkäs tässä näin pääsi käymään. Sellainen tietysti sydäntä lämmittelee ja hyväntuulisuutta tuo.
Juurikin niitä haaveisia sekä herkistäviä hetkiä ennen lopputekstejä tavoitellaan ja sanoisinpa, että viimeisillä minuuteilla osuu melkoisen moni juttu kohdilleen. Huolet on huitaistu pois ja Melker mietiskelee kaiken olevan kuin unta. Jos toiseksi viimeisen jakson päättely huokui pettymystä ja huolta, niin nyt liikuskellaan paljon kirkkaammissa mielialoissa. Isä itsekseen pohtii tätä onnea huokuvaa kesäunelmaa ja sitä, mitä se lapsille merkitsee erityisine kokemuksineen ennen kuin tämä nuoruuden paratiisi katoaa aikuiselämän muistoihin. Sinänsä Nikkarila ei välttämättä kaikkien silmiin mikään kovin kummoinen rakennuksena ole, mutta siinä ympäristössä moni hyvä seikka yhdistyy osiaan isommaksi kokonaisuudeksi yhteistä elämäniloa korostellen, mikä ajatuksissa ihastuttaa. Samaan aikaan kuvissa väläytellään kesän kukkaloistoa kauneimmillaan ja ilta-auringon viimeisten välkähdysten edessä tyyntä pintaa pitkin soudellaan. Näiden varsin myönteisten värähtelyjen myötä olisikin osuva hetki heittää katsomoon hyvästit, vaan on nähty paikka vielä viimeiselle loppukevennykselle, kun lopulta nykii ja sitten onkin molskahduksen aika. Luulisinpa, että näitä hassuja, hempeitä ja haikeitakin Saltkråkanin seikkailuja ja sattumuksia tulee varmasti uusittua useamminkin. Ainakin tämän kevään aikana pyöräytelty kierros saarikylässä on laittanut maailman vilauttelemaan melkoisen tiuhaan niitä kauniita puoliaan tartutellen jaksosta toiseen iloa ja onnea katsojaan, mitä ei lainkaan pahalla osaa katsoa, vaan välillä höttöiseksikin yltyvä unelmointi otetaan kiitollisena vastaan ja niitä kuvia on mahtavaa jälkikäteenkin mielessä pyöritellä. Katsotaanpa milloin tuttu reittilaiva seuraavan kerran katsojan kyytiinsä kaappaa kauniita kesäseikkailuja kokemaan...
Vi på Saltkråkan: Melker får napp! (1964) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti