Cold Sweat (Rautaiset hermot / Kylmä hiki)

Toukokuu on tuonut hivenen harvemmiksi käyneisiin elokuvailtamiin kauneutta kaikenlaista koskettavuutta unohtamatta. Tähän sarjaan kuuluu tietysti vaikkapa vähän aikaa sitten päätelty saariston lasten temmellys televisiosarjan puolella ja vaikkapa The Notebook myös. Jotta kotikatsomon viihdetuokiot eivät yhtäjaksoisesti rauhaa ja rakkautta tarjoaisi, niin kenties ihmeellisten ihanuuksien vastapainoksi kelpaa sujauttaa jotakin rumaa, rujoa ja ruhjovaista vääntöä hengenlähtöineen. Yksi tällaisten tiukkojen tilanteiden ja kuumien paikkojen kovakourainen, kylmähermoinen ja yleisestikin tyly erikoismies on tietenkin Charles Bronson, joka sinetöi itsensä 1970-luvulla vähäpuheiseksi väkivallan ammattilaiseksi tehden mitä täytyy häijyjäkään keinoja kaihtamatta. Moni herran vähän kajahtaneistakin sankaroinneista jäi jo nuorena poikana mieleen elämään ja kyllähän niitä nykyäänkin erinomaisen mielellään kertailee. Cold Sweat kuitenkin kuuluu niihin teoksiin, joiden pariin löysin reitin vasta myöhemmässä vaiheessa, eikä se onnistunut A-ryhmään murtautumaan. No, sinne ponnistaakseen pitää pikkuisen rankemmat rettelöinnit ruudulle räväyttää, mutta muistelisinpa, että tämäkin vuosikymmenensä nuhjuisempaakin puolta väläyttelevä kostoreissu sitä toimintanälkää mukavasti sammuttelee. Kertailenpa ja kirjoittelenpa, miten se potkii näin runsaat neljä vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen.

Ehkei sitä rumempaa puolta tarvitse millään pikakiireellä pyrkiä vyöryttelemään, vaan voidaanhan sitä ottaa hetki ja toinenkin nautiskellen Ranskan viehättävistä rannoista komeine reunuskumpuineen. Bronsoninkaan ei tarvitse ihan heti yrmyileväksi ja tylyksi kostajaksi ryhtyä, vaan siinä lämmittävän auringon alla on mukava hymyillen pikkuhiljaa illaksi vaihtuvaa päivää päätellä. Sää on mitä mainioin, ystäviä ympärillä ja taitaapa liiketoimintakin melkoisen mukavasti rullailla. Joe Martinin (Bronson) vene onkin hyvää vauhtia lähestymässä kaupungin satamaa. Ruorissa on ilmeisesti hiukkasen kokemattomampi heppu, sillä Joe tätä ahkerasti neuvoo ja lopulta opastelee kirjaimellisesti kädestä pitäen. Iltaohjelmaakin ollaan kehittelemässä satamakaverusten kesken ja toki pientä piikittelyäkin esiintyy. Asiakkaat ovat lähdössä teilleen ja Joeta kysellään lasilliselle, mutta tämäpä murjaisee, etteivät merimiehet sentään juopottele, ainakaan työaikana.

Toimistolla selviää, että Joen huvijahtipalvelun pitäisi pysyä kiireisenä jatkossakin, sillä kysyntää löytyy. Vaimokin soittelee ja kyselee perään, mutta Joella on vähän muuta mielessä kuin suoraan töistä kotiin lampsiminen. Iltahämyinen korttirinki koitoksineen ja setelitukkoineen tuntuu kiinnostavan enemmän, joten sinne siis ennen kotimatkalle jalkautumista. Hyvän pelituokion jälkeen pari yönapsua unien eteen tuntuu Joelle maistuvan, mutta Fabienne-vaimo (Liv Ullmann) kertoo, että aiemmin päivällä joku outo tyyppi on soitellut ja jälleen puhelin pirisee. Hyväntuulinen Joekin selvästi vakavoituu vastaillessaan myöhäiseen soittoon. Hilpeys onkin katoavaista, sillä puhelimessa kysellään Joe Morinia, ja uhitteleepa heppu linjan toisessa päässä alkavansa tappotoimiin. Halukkuus pyytää poliisia näitä seikkoja setvimään on melkoisen minimaalista, kuten odottaa sopii, sillä Bronsonin tapa ratkaista tällaisia ongelmia ei ole virkavaltaan turvautuminen. Hetkeä myöhemmin auto pysähtyy talon lähelle ja joku hiippailee ikkunoiden takana. Joe jo varautuu kolkkaamaan kelmin ja sitten alkaa tulla kivisiä terveisiä kera särkyvien ikkunalasien.

Illanvietto viimeistelyineen saa siis ikävämmän käänteen ja yht'äkkiä Fabiennelle täysin vieras heppu istuskelee sisätiloissa Joen viruessa lattialla tajuttomaksi muksautettuna. Kovaotteisesta kohtaamisesta huolimatta tarkoituksena ei ole tappaa, vaan kutsumattoman vieraan aikeet lienevät toisenlaiset. Vermontiksi paljastuva kaveri on juttujensa perusteella Joen vanhoja tuttuja ja naljailuista päätellen eipä Joe taitaisi juuri pahakseen laittaa, vaikka tätä jälleennäkemistä ei olisi ikinä tarvinnut kokea ja kärsiä. Fabiennelle herrojen yhteiset ja suunnilleen seitsemän vuoden taakse juontavat edesottamukset ovat uutta tietoa kaikin puolin ja jonkinlaisesta vaietusta armeijatoveruudesta taitaa olla kyse. Sen verran Vermont ehtii suunnitelmiaan valottelemaan, että hän kovin kaipailisi venekyytiä, eikä kieltäytyminen ole erityisen fiksu päätös. Mielellään sopisi heti lähteä vesille, mutta Joepa on näppärä kääntämään osat ylösalaisin, eikä enää ole selittelyille tai uhitteleville pyynnöille tarvetta. Nipsaus, napsaus, niska poikki ja yhteinen sekä epämiellyttävä muistelointi on napakasti pakettiin pistetty.

Hetki on hiukan huono lähteä ruotimaan menneisyyden synkkiä saloja, mutta kaipa Joen hieman täytyy taustojaan viimein availla. Alkulaukaukset nykyhetken tapahtumiin on ammuttu vuosia sitten Korean sodassa, jota seurannut tavallinen tylsä arki ei kaikkia tovereita kiinnostanut. Eräs tuttu upseeri kaipasi vähän virikkeellisempää toimintaa ja kokosi kasaan pienen porukan, joka alkoi toteuttamaan uskaliaitakin ryöstöjä sekä kaappauksia. Joe ei niinkään himoinnut mukaan kyseisen ryhmän touhuihin, mutta erään virheen seurauksena päätyi tekemään perään toisen ja vieläpä paljon pahemman. Edessä odotteli tuomio toisen upseerin pahoinpitelystä, ja kun joukkoa komentava Ross (James Mason) pyysi mukaan öiselle retkelle, niin Joe ajatteli, ettei uran suhteen ainakaan ole enää paljoakaan menetettävää, joten toisten kaipaillessa etevää ratinvääntäjää, hän lupautui pakoauton kuskiksi. Illan ylimääräinen lisäys joukkioon, eli muukalaislegioonataustainen Katanga (Jean Topart) päätyi viimeistelemään siihen saakka hyvin sujuneen homman puukottamalla paikallisen poliisin kylmäksi. Tätä tempausta katsellessaan Joe päätti kaasutella yksinään karkuun jättäen loput neljä oman onnensa nojaan. Jokainen näistä sai pitkät tuomiot istuttavakseen, joten voisi olettaa jonkinlaista katkeruutta edelleen esiintyvän. Siinäpä syy sille, miksi Joe on päätynyt sukunimensä muuttamaan, ei paljoa noista päivistä puhu, eikä tahdo asioita poliisin kanssa pähkäillä.

Menneisyyden rötökset ja ikävät ihmiset eivät niin vain suostu pyyhkiytymään kuvioista maata ja nimeä vaihtamalla, vaan ovat kirjaimellisesti palanneet ovelle kolkuttelemaan. Joe tahtoo, että Fabienne poistuisi maisemista hetkeksi ja ottaisi mukaansa Michele-tyttären, niin hän voisi rauhassa siistiä asiat tavallaan. Fabienne yllättää miehensä ilmoittamalla tahtovansa mukaan. Ensimmäisenä tehtävälistalla on keittiön nurkassa luuhaavan ruumiin hävittäminen, mutta naapurin hilpeät sekä huppeliset juhlistelijat tahtovat tunkea puoliväkisin keskiyöllä asuntoon iloaan jakamaan ovikelloa sinnikkäästi pimputellen. Lopulta humalaiset saadaan parin täpärän tilanteen kautta toivoteltua myöhäistä iltaansa jatkamaan ja ylle laskeutunut öinen pimeys tarjoaa oivan tilaisuuden suorittaa sellaisia tekosia, jotka eivät niinkään uteliaita silmäpareja todistajiksi kaipaile. Pikkuisen myöhemmin Vermont viimeiseen sukellukseensa syöksyen korkealta kalliolta kovaan kivikkoon kopsahtaen. Siinäpä sitä vähemmän mukavaa päätöstä vähemmän mukavalle tuttavuudelle, eikä Joe ole yhtään kyyneltä sen seikan johdosta tirauttamassa.

Luultavasti olisi erinomainen idea poistua kotikulmilta hetkiseksi ja tällainen suunnittelematon lähtö taitaakin olla Joella mielessä, mutta nytpä onkin niin, etteivät vanhat tutut tahdo päästää miekkosta niin vain teilleen livahtamaan. Asunnolla odottelee oven avautuessa kolme kutsumatonta vierasta yhden sijaan, joten pitäisiköhän jälleen käväistä öisellä kallioajelulla...? Joe ei ole yhtään vieraanvaraisella tuulella, mutta samalla voi sanoa, ettei kolmikkokaan ole tullut kuulumisia vaihtamaan ja niitä-näitä rupattelemaan, mistä osoituksena lattialla viruu verissään Joen tapettu hauvaystävä. Ross on edelleen joukon johtaja, joka rauhalliseen tapaan selittää Joelle, miten näkee vuosien myötä kasautuneet velat sekä mahdollisuuden tilinpäätökseen. Osa joukosta tuntuu olevan kärsimättömämpää lajia, mutta Ross pitää pään viileänä kysellen, että mikä mahtaa olla käypä hinta terveille keuhkoille, joille on saanut heittää hyvästit vankeusaikanaan. Voipi olla, että eräs tietty vene tilejä tasailisi...ainakin melkein. Ryhmällä on mielessään rahakas huumesalakuljetus ja Joe veneineen sekä hyvine maineineen olisi arvokas tekijä uskaliaassa yrityksessä. Josko kuskihomma tällä kerralla onnistuisi. Risteilylle lähdetään, mutta huomattavasti ankeammassa hengessä kuin ensimmäisten kuvien hehkuessa. Joe tietenkin tahtoo laittaa tyypeille vastaan, mutta varovainen sopii olla, koska perheen henki ja terveys roikkuu osittain murhanhimoisissa kätösissä...

Richard Mathesonin vuonna 1959 ilmestynyt jännitysromaani Ride the Nightmare oli jo ehditty sovitella ruutuversioksi, sillä sen pohjalta väsäiltiin vuoden 1962 lopulla ensiesityksensä saanut jakso televisiosarjan The Alfred Hitchcock Hour ensimmäiselle kaudelle. Sekin on tullut nähtyä, vaikkakin niin monen monituista vuotta sitten, etteivät muistikuvat kovin kirkkaina päässä pyörähtele. Kyseisen sarjan omasta hyllystä löytyviä parhaita paloja voisi kenties kertaillakin, mutta tiedä sitten, pääsisikö Ride the Nightmare siihen kerhoon, koska Hitchcockin nimen alla on esitetty huomattavasti huikaisevampaakin jännitystä puhumattakaan herran omista ohjaustöistä. No, vähän samaa voisi tästä myöhäisemmästä elokuvaversiosta sanoa, eli eipä jännitysruuveja aivan äärimmilleen onnistuta kiristelemään, eikä varmaan edes erityisesti yritetäkään sellaista teosta kehitellä, joka laittaisi katsojan kyntensä jäytämään hermot raunioina.

"Do you know how many pints of blood a man has? He has ten pints, and mine's pumpin' out, slowly but steadily, at an estimated rate of four pints per hour. Therefore, in another hour, I will have lost consciousness and finally "check out.""

Tarinassahan olisi hyvinkin potentiaalia, jos tahtoisi kunnolla vyörytellä painostavaa ilmapiiriä katsomoon häijyine käänteineen, mutta vaikuttaa siltä, että ahdistavinta piinaa halutaan tarkoituksella vältellä ja tilanteen kiristyessä aletaan tuomaan mukaan myös huumoria. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa vähän ennen puolta väliä kuviin ilmestyvä Jill Irelandin esittämä hiukkasen hipahtava Moira, joka kovasti tuntuu erilaisten vapauksien perään haikailevan, mutta toki tappotouhut kiinnostaisivat myös, mihin taas Joe naurahtaa, että sepä se vasta onkin hupailuista parhainta. Mathesonin kirjaa lukematta on vaikeaa veikkailla, millaisilla sävyillä kirjailija itse lähti kiristyvää asetelmaansa kuljettelemaan. Sitä en tahdo väittää, että elokuva heittäisi touhun täysin pilipalipuuhasteluksi, vaan kyllä se kaikkiaan kohtalaisen vakavana pysyy ja tiukkaakin taistoa käydään, jossa ei juuri pelleillä. Kuitenkin pääsee syntymään vaikutelma, että jännitysosastoa vesitellään tarkoituksellakin, eikä se pelkkää plussaa ole, vaikka varmaan tekeekin tekeleestä helpompaa katseltavaa. Inhottavimmat jutut jätetään enemmän vihjailujen varaan kuin lähdettäisiin kunnolla hahmoja ja katselijaa höykyttämään.

"Killing him wouldn't be murder; it would be like cleaning a cesspool."

Vaaranpaikkoja kyllä saadaan luotua useampikin, eikä kivuliaaksi pattitilanteeksi kääntyvää suunniteltua huumekauppaakaan oikein voi ihan tavanomaisimmaksi ratkaisuksi sanoa. Lisäksi näkisin hieman poikkeuksellisena senkin, että lyhyttä takaumajaksoa lukuun ottamatta elokuva tapahtuu suunnilleen vuorokauden aikana. James Mason on ainakin minulle tullut tutummaksi vähän lempeämmistä ja arvokkaammista osista, mutta kyllähän pätevä näyttelijä hiljaista uhkaa ja häikäilemättömyyttä huokuvan pahiksenkin itsestään tarvittaessa kaivelee. Julmempi ja räjähdysherkempi heppu on kuitenkin Katanga, jonka omatunto ei paljoakaan paina, ja muiden arkkuun laittaminen on ensimmäisten vaihtoehtojen joukossa. Joen vanhojen tuttujen joukossa loput kaksi jäävätkin vähemmän merkityksellisiksi sivustakatsojiksi, jotka puolihuolimattomasti hoidellaan pois kuvioista. Moiraa on jokseenkin vaikea laskea joukkoon, koska ainakin omiin silmiin hahmo näyttäytyy eräänlaisena kevennyksenä. No, vaikuttaa siltä, että Ireland tykkää osassaan hieman huvitella ja kiusata puolisoaan.

Jännityselementtien vaisuudesta ei se syyttävä sormi kuitenkaan aivan ensimmäisenä ryöväreiden suuntaan osoittele, vaan ehkäpä Bronson hivenen turhankin itsevarmana jolkottelee läpi pienen piinajaisensa. Missään vaiheessa ei minusta näytä siltä, että heppu olisi kovin huolissaan  tai etenkään hätää kärsimässä. Vaikka vaimo ja tytär ovat hyvinkin haavoittuvaisessa asemassa, niin kohtauksesta toiseen Joella tuntuu ote pitävän ilman herpaantumisia. No, joihinkin tykittelyihin sopii vallan mainiosti, että Bronson on jonkinlainen supermies, joka tuosta vain setvii ongelmapaikat ja laittaa pahat tyypit multiin makoilemaan. Cold Sweat ei välttämättä aivan näin jämäkkää kaveria kaipailisi. Toisaalta toinen suomennettu nimi (Rautaiset hermot) on varsin osuva tulkinta Joen otteista läpi elokuvan. Kädet eivät tärise ja ne suurimmat tuskaisat kauhunhetketkin jäävät lopulta aivan muiden koettaviksi. Joka tapauksessa Bronsonia on jälleen ilo katsella.

...Etenkin kunhan varsinaiseen asiaan päästään ja voidaan sanoa tilapäiset hyvästit ensimmäisissä kohtauksissa rentona ja letkeänä hymyilevälle Bronsonille. Tarpeen tullen tilalle astuu kylmäpäinen väkivallan ammattilainen, jolta on turha armopaloja ruikuttaa. Sanomattakin selvää, että tällainen olotila näyttäytyy miehelle paljon luontevampana, jos on sattunut enemmän hänen tuotantoaan seurailemaan. Kutsumattomat vieraat toivotellaan suorasanaisesti painumaan teilleen ja jos viesti ei jostakin syystä läpäise kalloa, niin edessä odotteleva kohtalo tulee olemaan karu ja kova. Ehkäpä toimintaa toivovan katsojan kannalta on hyvä juttu, että vähän luupäisiä nämä vanhat tuttavat sattuvat olemaan. Asenne on kyllä kohdillaan Bronsonin hääräillessä tuimailmeisenä ja tekosia voisi luonnehtia tehokkaiksi ja tylyiksi. Valitettavasti tämä myös tarkoittaa sitä, että suurelta osin väännöt ovat kestoltaan minuutin luokkaa, eivätkä kovin näyttäväksi kahinaksi etenkään ensimmäisellä puoliskolla karkaile. Ennen kuin ehtii kunnolla kamppailuun mukaan, onkin Vermontin niska jo sanonut naps. Samaa sarjaa edustaa lyhyt kolkkailu veneessä ja kärhämöinti lentokentän hississä. Kyllähän sellainen osoittaa, ettei kaveri otteissaan juurikaan haparoi, mutta tämä katsoja saa yleensä vähän enemmän riemua irti, jos toimintakohtauksia pystytään hieman komeammiksi kasvattelemaan kuin nujakoinneiksi, joissa vähän painitaan ja pari iskua vaihdetaan. Onneksi ennen viimeisiä kohtalokkaita kohtaamisia saadaan kivisempiä seutuja liekehtimään, niin tulee sitäkin kautta omanlaistaan kuumotusta takaa-ajoon. Valitettavasti varsinainen lopettelu on mielestäni melkoisen tyhjänpäiväinen nykäisy. Kenties Joe sitten tahtoo omalaatuisella tavalla ja räiskähtelevästi osallistua itsenäisyysiltaman juhlallisuuksiin, mutta siinä ilotulittelussa ei paljoakaan muisteltavaa ole.

Hieman epätyypillisesti noin Bronson-elokuvalle parhaiten mieleen jäävä ja ehdottomasti näyttävin vauhtipätkä liittyy nelipyöräisten ärjymiseen ja pujotteluun ahtailla teillä, eikä niinkään kaksijalkaisten yhteenottoihin. Varsinaisesta kaahausjaksosta saadaan puolivälin jälkeen jo hieman esimakua, vaikkakin se hoidetaan vielä leikittelevämpään tapaan. Toisella kerralla meno onkin pari pykälää hurjempaa, koska pitää ruuhkan seassa kamppailla armotta raksuttelevaa kelloa vastaan ja takana jahtaavilla poliiseillakin tuntuisi vähän asiaa olevan. Ruuhkaisesta kaupungista pitää omat oikopolut etsiä, eikä ole paljoakaan aikaa pysähdellä tullipuomeille. Joe pääsee niitä rautaisia hermojaan ja kysyttyjä rattitaitojaan kivasti esittelemään. Päätä ei kylmää, vaikka kaiteet ja pudotukset niiden takana tulevat hyvinkin lähelle nopeusmittarin kohoillessa. Tästä kisailusta ei tarvitsekaan valitella, sillä viihdyttävä hurjastelujakso siitä syntyy ja onpa pienoista asfalttirallin tunnettakin renkaiden vinkuessa, koneen käydessä kovilla kierroksilla ja tienkin lopahtaessa kesken. Samalla saadaan hieman rämäpäisempi katsaus Ranskan kallioisiin rannikkoseutuihin. Onhan vastaavia kovasti kiemurtelevien vuoristoteiden kisailuja aiemminkin tullut nähtyä, eikä Cold Sweat aineksistaan välttämättä tyylikkäintä tai intensiivisintä rypistystä saa aikaiseksi, mutta omalla listalla se kuitenkin kelpaa elokuvan hengästyttäväksi huippukohdaksi, eikä miksikään väsähtäneeksi ratinkääntelyksi sovi väittää.

Asiallisen karusti kansikuvitettua levyä mainostetaan erikoisjulkaisuksi, mutta ainakaan lisukkeiden määrä tai laatukaan ei mielestäni siihen luo perusteita. Sieltä löytyy hieman kuvia, tekstimuotoista tietoa ohjaajasta sekä Bronsonista, pari versiota trailerista ja kiinnostavimpana noin 13-minuuttinen haastattelukooste. Dokumentin antikaan ei kummoiseksikaan paljastu, eikä mukaan ole saatu juurikaan tekijäporukkaa, vaan ulkopuoliset elokuvasta höpöttelevät. Mathesonista lausutaan alkuun pari sanaa, kun kerrotaan, että hän kirjojen lisäksi tuli tunnetuksi televisiokäsikirjoitusten puolelta. Esimerkkeinä heitetään kirjoista I Am Legend, joka on innoittanut useammankin elokuvatulkinnan ja televisiotöiden puolelta taas Duel, eli Steven Spielbergin ohjaama myyntimiehen painajainen maanteillä vuodelta 1971. Jutustelu on jokseenkin joutavaa ja yleisluonteista, eikä varsinaisen teoksen taustoihin kovinkaan syvälle kurkata. Mainitaan, että budjetti oli pieni ja kuvaukset lyhyet, mutta juuri enempää ei siinä mielessä irtoa, vaan jutustellaan, miten kolkutteleva pimeä menneisyys on tuttu teema lajityypissä ja vastaavaa turinaa. IMDB:n triviaosastokaan ei merkittävästi mielenkiintoista pikkutietoa tarjoile. Hieman minua ihmetyttää maininta, että Cold Sweat julkaistiin Yhdysvalloissa vasta vuonna 1974, vaikka kyseessä oli kansainvälinen tuotanto ja Bronsonin suosiokin nousussa, josta kertoo vaikkapa miehelle (väitetysti) maksettu 400000 dollarin palkkio, joka valmistumisaikaan oli jotakin aivan muuta kuin mitä b-luokan toimintatähdille tarjottiin. Näyttelijävalintoja valotellaan sen verran, että Rossin osaan oli jo loikkaamassa Jason Robards, mutta lopullinen valinta osui Masoniin.

Terence Young muistetaan luultavasti parhaiten ensimmäisestä Bond-elokuvasta Dr. No ja seuraavana vuonna ilmestyneestä melko korkealle arvostetusta jatko-osasta From Russia with Love. Young toki palasi kolmannen kerran Bondia ohjastelemaan elokuvassa Thunderball. Ehkä hän oli paremmin kotonaan agenttitoiminnan puolella, sillä ainakin pari noista Bondin seikkailuista on selkeästi viihdyttävämpää ihmeteltävää kuin Bronsonin kanssa tehdyt vakavammat väännöt. Bronsonin ja Youngin yhteinen taival jatkui kolmen elokuvan verran, jotka ilmestyivät peräkkäisinä vuosina. Cold Sweat oli niistä ensimmäinen ja seuraavana vuonna vaihdettiin lännenelokuvien lajiin. Tuotanto oli siinäkin varsin kansainvälinen niin kameran edessä kuin takana, sillä Bronsonin kanssa elokuvassa nähdään Toshirô Mifune, Alain Deloin ja Ursula Andress. Katselusta on jo varmaan lähemmäs vuosikymmen, mutta muistelisin kyseisen tekeleen olevan ihan menettelevä tapaus, vaikkakin Bronson on huomattavasti huikaisevammissakin revolverileikeissä esiintynyt. No, Red Sun on joka tapauksessa uusinta-aikeissa, mutta samaa ei voi sanoa Youngin ja Bronsonin viimeisestä yhteistyöstä. The Valachi Papers toki hyllystä löytyy, mutta parin katselun jälkeen tuntuu siltä, ettei ole tarvetta enää kolmatta kierrosta käynnistää. Sinänsä kohtalainen kurkkaus järjestäytyneen rikollisuuden kuvioihin, mutta eipä siinäkään huimilla toimintakohtauksilla juurikaan väläytellä.

Cold Sweat tuntuu myös kuuluvan siihen joukkoon, joka uusinnoilla pikkuisen pääsee kulahtamaan, sillä vähän laihaksi riemu jää, kun kuviot ovat melko hyvin mielessä, eikä niitä vauhdikkaita huippukohtia kovin montaa matkalle mahdu. Kyllähän Bronson melkoisen säälittä mätkii ja höykyttää vanhoja tuttujaan, mutta nämä tuokiot ovat enimmäkseen lyhyitä ja suoraviivaisia purkauksia, joten toimintapuolta voisi kuivuudesta ja rajallisesta mielikuvituksellisuudestakin syytellä. Siihen kun lasketaan mukaan, että tuskalloiseksikin käynyt jännitysnäytelmä puretaan melko hätäisesti ja lässähtäen, niin parempaa keskitasoa korkeammalle elokuvaa ei oikein kehtaa kehua. No, Bronson kuitenkin on vetreässä vedossa ja sitä heilumista on ihan kiva katsella. Samoin sinänsä pätevästi toteutettua toiminnallista jännitysviihdettä. Dokumentissa tokaistaan, ettei Cold Sweat kovin kattavasti sukella Ranskan Rivieran ihmeellisyyksiin, vaan tyytyy väläyttelemään turistimaiseen tapaan. Minusta vaihtelevat näkymät mukavasti rikastuttavat muuten paikoin hitaammalla käyvää tarinaa. Jotta tästä enempää tahtoisi innostua, niin elokuvan pitäisi olla paljon tiukempi ja mielellään tuimempikin. Näitä rankempia rymistelyjä Bronsonille 1970- ja 1980-luvuilla kiitettävästi kertyikin ja siihen osastoon verrattaessa Cold Sweat edustaa lähinnä heppoista lämmittelyä. Vähintään mielekästä sellaista toki, jos sattuu Bronsonin tyylistä tykkäilemään.

Cold Sweat (1970) (IMDB)