Änglagård - Andra sommaren (Enkelten talo - toinen kesä) (House of Angels: The Second Summer)

Toukokuun ensimmäisellä puoliskolla seikkailin Fannyn (Helena Bergström) ja Zacin (Rikard Wolff) kanssa kesäiseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin elokuvassa Änglagård. Yllättäen miljoonien kruunujen tilukset perinyt yhteisölle käytännössä täysin ulkopuolinen Fanny tulikin sotkemaan eräiden suunnitelmia pahasti ja muutenkin sekoitteli seurueineen seudun tavallista arkielämää. Kaikki eivät lainkaan suopein silmin ja avoimin sylein olleet vieraita ottamassa vastaan, mutta löytyipä toki heitäkin, jotka näkivät ihan hyvänä juttuna, että hieman ummehtunuttakin ilmapiiriä tuuletellaan. Välithän siinä pääsivät pikkuisen kiristymään, mutta lopulta lämminhenkisemmät ymmärryksen perään kyselevät tuulahdukset jyräsivät jäätävämpien mielialojen yli ja vältyttiin isommilta räyhäämisiltä sekä hankalammin soviteltavilta tuhotöiltä. Kaikki kysymykset, erimielisyydet ja sekaannukset eivät yhden kesän aikana tietenkään selvinneet, joten hieman pureksittavaa jäi jatko-osiinkin. Elokuvan lopulla osa alkoikin jo odotella seuraavaa vuotta kesävieraineen ja siihen porukkaan voisi tämänkin katsojan laskea mukaan. Siksipä ei tee mieli tätä pari vuotta myöhemmin ilmestynyttä toista käväisyä kauempaa kotelossaan säästellä. IMDB:n pisteiden perusteella tosin jatko-osat vajoavat kohti kehnoutta, mutta katselenpa, millaiselta meno omiin silmiin näyttää. Kunhan ei täysin väkinäiseksi lämmittelyksi menisi...

Ensimmäinen Änglagårdissa vierailu käynnistyi heti kovin kesäisesti, vaikka ei välttämättä muuten lämpöisesti, mutta jatko-osa lähtee liikkeelle talvikauden puolelta. Kevät taitaa kuitenkin jo väistämätöntä voittoaan olla ottamassa, koska sulamisvedet virtailevat. Vähän jotakin lumihippusta vielä tuulen mukana maahan satelee, mutta jään päällä tepasteleva varhainen joutsenparvi myös viestii, että säät ovat vähitellen vaihtumassa. Ihmiselon suhteen vaikuttaa kuitenkin verkkaisemmalta, sillä tienoot tyhjinä avautuvat, ja ottaahan se siivekkäiden joukkokin tuulta alleen ja taitaa häipyä vähemmän räntäisiin paikkoihin. Fannyn perintökartanokin näyttää hiljaiseloa viettävän, mutta nämä seudut tutuiksi tunnistaa valkoisen turkin altakin. Edellisestä elokuvasta muistutteleva alkutekstijakso samalla laittaa vuodenajat vaihtumaan, eikä talvituiskuinen osio saa paria minuuttia suurempaa aikakimpaletta käyttöönsä.

Jäiden ja lumien sulailtua täyttyy ilma tuhansista pienemmistä ja suuremmista lentäjistä. Turvallisessa pesässään lintupienokaiset kurkku auki huutavat ravitsevaa murkinaa lähistön peltojen levittäytyessä kauniina keltakukkaisena mattona hiekkateiden varsia somistamaan. Siinä vaiheessa uskaltaa julistella, että kesä on tullut ja sen mukana saapuu tietysti tuttu parikin, kuten suunniteltua. Kaikki ei ole samanlaisena pysynyt, vaan muristeleva moottoripyörä on saanut vaihtua punaiseen avoautoon, joka sekin toki varsin näppärältä kulkupeliltä vaikuttaa. Elokuvalla on kestoa niinkin runsaasti kuin 133 minuuttia, eli eipä ole mikään kiire ensiaskeleita juoksutahdilla ottaa, vaan kesätunnelmat voidaan verkkaisesti viritellä vierimään, eli siinäkin mielessä avauselokuvan jalanjäljillä tallustellaan alkuminuuteista lähtien.

Kunhan parista näköhavaintoa saadaan, niin onkin aika pirisytellä puhelimitse pikkuisen tietoja eteenpäin. Kartanon edustalla odottelevat tutut veljekset, eli Gottfrid (Ernst Günther) ja Ivar (Tord Peterson) Pettersson, joiden kanssa Fanny ja Zac edellisenä kesänä ystävystyivät ensimmäisinä. No, ilmeistä päätellen jonkinlainen huoli mieltä painaa, eikä hilpeän juhlava tunnelma ainakaan ole päällimmäisenä pinnassa. Muutenkin hiljainen Ivar tuntuu menevän kohtaamisen yhteydessä täysin sanattomaksi, vaikka selviteltävää on ilmeisesti kertynyt enemmänkin. Miksikään kovin kivaksi kotiinpaluuksi ei tätä tovia oikein voi kuitata, koska onpa päässyt siten sattumaan, että upea kartano on suurilta osin tuhoutunut tulipalossa, eikä paljoakaan ole pelastunut. Ivarin vaitonaisuudelle löytyy syy hetkeä myöhemmin, koska todennäköisesti hän on tavallaan toiminut hävitykseen johtaneen ketjun aloittajana. Tarkoitus on ollut hyvä, koska Ivar oli ajatellut lämmittää talon tulijoiden mieliksi etukäteen. Vanha lisälämmitin sekä sähköjohdot ovat kuitenkin armottoman kepposen tuotelleet ja lopputulos on kaikkea muuta kuin ilahduttava.

Roihu on jo sammunut, palokunta käynyt tekemässä voitavansa, eikä taida perintötalo enää asumiskelpoiseksi muuttua isommallakaan remontilla. Ivarilla on kyllä muutakin asiaa, mutta vielä ei mennä avautumaan niistä jutuista, joita kaveri ensimmäisen elokuvan lopulla pohdiskeli, vaan herra hakee lippaasta kirjeen Fannylle luettavaksi. Siinä selitellään, että Ivaria on kohdannut arpaonni, minkä seurauksena tilille kertyy hieman enemmänkin kuin pelkkää taskurahaa, eli rapsakat 200000 kruunua on tullut voitettua. Tammikuusta saakka Ivar on tämän ilahduttavan tiedon salaillut muilta, jopa veljeltään, jota kovasti asia painaa, kun 70 vuoden yhteiselon jälkeenkin tällaisia juttuja noin vain pimitellään. Nyt Ivar kuitenkin tahtoo antaa voittonsa Fannylle hyvityksenä tulipalosta ja aiheutuneesta mielipahasta. Fanny kuitenkin kohteliaasti, mutta jämäkästi kieltäytyy maksusta todeten, että talo on vakuutettu vahinkojen varalle, eikä hän tahdo Ivarin rahoja viedä. Zac taas puuttuu keskusteluun vihjaillen, että taidetaanpa tarvita hiukkasen kulauteltavaa yleisen ilmapiirin piristykseksi, eli napsua naamaan ja myrtyneitä mieliä iloisemmiksi!

Kunhan vakavammat tiedotukset on saatu hoidettua, voidaan vähän kepeämpiä kuulumisia vaihdella. Fanny ja Zac saavat tietää, ettei verkkaisen kylän arki ole sanottavammin muuttunut, vaan Yxaredissa elämänmeno jatkuu samaan tapaan. Toisaalla Fannyyn kovasti ihastunut Mårten (Jakob Eklund) on myös kuullut vieraiden saapumisesta, ja sekös nuorta miestä innostaa. Melkein vuoden hän on tätä saapumishetkeä odotellut ja ilmeisesti haaveiset kuvat ovat mielessä pyörineet ja kaipa jonkinlainen suunnitelma kuuman kesäromanssin käynnistelemiseksi myös on tullut ajankuluksi kehiteltyä. Kylän pappi Henning (Reine Brynolfsson) on myös tietoinen vieraiden ilmestymisestä maisemiin ja kaupassa mainitsee tuhmia videoita tiiraileville tyypeille, että voisipa hän hyvinkin majoittaa parin pappilaan. Hengenmies on myös hivenen huolestunut, että mahdetaanko sellaista elokuvaviihdettä tarjota kaupan valikoimissa, mutta kaverukset vakuuttelevat, että ihan omaan käyttöön niitä keräillään.

Fannyn isäksi ensimmäisessä osassa paljastunut Axel (Sven Wollter) tuntuu takkuilevammin tietoa yllätystyttärensä paluusta käsittelevän. Aivorattaat raksuttelevat kovasti, mutta kasvoilla pysyy hölmistynyt ilme jumittelun jatkuessa. Ilmeisesti tämä edellisen osan lopussa selvinnyt sukulaisuus on laittanut ukon pään pyörälle, eikä hän vieläkään tiedä, miten salaisuutta tulisi käsitellä tai siitä kertoa muille kylässä. Vaimo Rut (Viveka Seldahl) on kyllä asiasta perillä, mutta Mårtenille Axel ei ole saanut sanottua, että pojalla on sisko, joten voisi niitä ihastumisiaan toiseen kertaan kenties miettiä. Rut yrittää patistella miestään viimein nappaamaan tilanteesta otteen ja samalla itseään niskasta, mutta tämä jälleen tahtoo kiertää kiusallisen kysymyksen ilmoitellen aikeistaan lähteä illaksi metsäretkelle. Satumetsämäinen kuusikko auringonsäteineen, hämyisine varjopaikkoineen ja saniaiskerroksineen onkin oiva paikka pötkiä pakoon murheita maallisia.

Ensimmäinen päivä alkaa olla päätöksessä ja vaikka sinänsä ei mitään hurjia käänteitä ole tielle tupsahdellut, niin silti monenkin mielessä myllerrystä ja levottomuutta tuntuu esiintyvän. Gottfrid on ilmeisesti tuohtunut siitä, että veli on päättänyt lottovoiton salailla, mikä nakertaa pitkään jatkunutta luottamusta. Fanny ja Zac viettävät pimenevää iltaa kartanon raunioilla penkoen todeten, että täytetyt eläimet ovat säästyneet, mutta muuten irtaimisto on pitkälti ahneeseen tulikitaan kadonnut. Vähän muutakin mietittävää on kuin vain hävityksen harmittelu, sillä Fanny jo pohtii talon rakennuttamista uudelleen Zacin muistutellessa, että jos sellaiseen projektiin ryhdytään, niin pitäisiköhän valita miellyttävämpi paikkakunta. Fanny katsoo kauemmas tulevaisuuteen ja mietiskelee, että Änglagård voisi olla oiva seutu noin vanhuuspäivien viettoon. Niihin on kuitenkin vielä vuosikymmeniä matkaa ja pikkuisen ajankohtaisempiakin juttuja olisi selviteltäväksi. Toinen kesä kylässä ei aivan onnellisimmissa merkeissä alkuunsa nytkähdä, mutta eiköhän niitä iloisia hetkiäkin saada syntymään, kunhan porukka jälleen vauhtiin pääsee...

Toista kesää ei tulipalonkaan takia aivan leppoisissa merkeissä käynnistellä, mutta kyllähän siihen suuntaan nopeasti lähdetään kulkemaan, vaikka välillä pitää tietenkin rähistellä ja räväytellä. Pysyy sitten katsojakin paremmin hereillä, kun ei luvassa ole pelkkää rauhallista maalaismaisemaa ja seesteistä elämänmenoa. Yleensä olen mielestäni melkoisen sietäväinen lupsakammalla joutokäynnillä taapertavien teosten suhteen, eikä Änglagård - Andra sommaren todellakaan mitään tuskaista tervanjuontia ole, mutta samalla 133 minuuttia on tämän katsojan mielestä liioiteltua venyttelyä. Tapahtumat sinänsä saisi hyvin 90 minuuttiinkin ahdettua, mutta niin rankan tiivistyksen perään en ole huutelemassa, vaan kenties se pikkuisen alle parituntinenkin olisi riittänyt näiden seikkojen selvittelyyn. Etenkin toisella puoliskolla pääsi mielenkiinto muutamassa suvannossa selvästi hiipumaan, minkä ansiosta elokuvaelämys ei erityisen pirteänä muistikuvissa välkähtele. Kärsimättömien ja kiirettä kaipaavien kannattaa ehdottomasti jättää elokuva väliin, sillä alkukäynnistelytkin vievät käytännössä noin 45 minuuttia. Pidemmän kaavan kautta pohjustuksia hoidetaan, eikä maaliin todellakaan ole minkäänlainen hoppu.

Toistelu on tietysti toisten osien melkein tutkitustikin lajityypillistä käytöstä, etenkin jos ensimmäinen on kohtalaisen suosion onnistunut keräämään ja halutaan varmistella katsojille samaa herkkua. Melko suurelta osaltaan tämän jatko-osan voisi siihen karsinaan ohjailla, mutta pelkäksi kopioinniksi ja sieluttomaksi lämmittelyksi ei sitä mielestäni tule tuomita. Tietenkin samoilla seuduilla liikutaan ja tyyppien arkiset pulmat ovat pitkälti ensimmäisestä elokuvasta muistuttelevia, mutta sekaan saadaan uusia kujeitakin ja hieman lisäystä merkittävämpien hahmojen kerhoon. Lisäksi avausosa jätti ihan tarkoituksellakin kysymyksiä ja eräitä ongelmakohtia auki, joihin on varsin luontevaa pureutua toisella yrityksellä. Välillä vaikuttaa siltäkin, että vähän ilkikurisesti virnuillen tiettyjä tuokioita ollaan tekaisemassa toistamiseen. Esimerkkinä toimikoon isoisän hengen vienyt mopo-onnettomuus, joka saa pikkuisen kepeämmän versioinnin. Asetelma on samantapainen, kun Fanny porhaltaa isoisänsä perintömopolla kylän hiekkateitä ja pappi kaasuttelee toisesta suunnasta vastaan Abban asiallisesti pauhaillessa ja tomupilvien pölähdellessä. Ehkä arvata saattaa, ettei Fannylle sentään niin karmeaa kohtaloa haluta antaa, vaan vähän vaisuun vinkkaukseen tyydytään.

Edellistä osaa lopetellessa tuli tavallaan todistetuksi, että Axel on Fannyn isä, mutta kun asiaa ei lähdetty julkiseen tietoon tuomaan, niin Fannyn äidin kanssa noin kolme vuosikymmentä sitten heilastellut Ivar myös kuvittelee, että Fanny syntyi heidän lyhyen rakkautensa tuloksena, ja sekin ilmeisesti tulipalon muutenkin syyllistämää mieltä painaa. Onkin selvää, ettei tällaisia sydäntäkin jäytäviä tuntoja herkkä mies pysty ikuisuuksia sisällään pitämään, mutta kyseessä on kuitenkin niinkin kipeä kohta, ettei yleisestikin arka kaveri voi suoraan Fannylle tunnustustaan tehdä, vaan välikappaleeksi ja viestinviejäksi valikoituu luontevasti Henning. Papin tilanne onkin pulmallinen ja tukala, koska hän saa käytännössä vain hetkistä ennen tietoa Axelin isyydestä, kun Rut on päätynyt myös siihen, ettei kykene enää salaisuuksien taakkaa kantamaan. Siinäpä sitä miekkoselle mietittävää, että miten päin näitä lähtisi purkamaan ja kertomaan. Tilapäistä helpotusta huoleen irtoaa melko kätevästi, mutta ennen pitkää tilanne odottaa kunnollista kohtaamistaan. Zacillekaan ei ole uskottu isän henkilöllisyyttä, mutta Rutilla on erityisesti huoli pojastaan, joka tietämättään kehittelee romanttisia haaveita siskostaan. Niinpä kovastikin Fannylle edellisestä osasta leppyneen Rutin aloituksesta ydinjoukolle järjestetään ateria, ja tietysti toiveena on, että Axel viimeinkin lopettaisi jo vuoden kestäneen jahkailunsa. No, milloin Axel pakenee ratkaisevaa hetkeä metsäkävelylle, toisena tuokiona taas on mielekkäämpää jälkiruoista höpötellä, joten niinpä vain saa jäädä. Vaikeneminen taas ruokkii avioparin välille kasvanutta luottamuspulaa entisestään, kun Axel ei ole halukas ottamaan julkisesti vastuuta menneisyydestään. Säröily lisääntyy niinkin runsaasti, että koko avioliitto alkaa kaduttaa vaimoa ja saattaapa hän heikompana hetkenä alkaa katselemaan aivan toiseen suuntaan houkuttavien ehdotusten ja tilaisuuksien tullessa vastaan...

Rut ja Axel eivät ole ainoat, jotka tulehtuneista väleistä kärsivät, vaan Fannyn ja Zacin yhteinen taival laitetaan myös koetukselle, sillä tavoitteet ja suunnitelmat tulevaisuuden suhteen tuntuvat erkanevan omille teilleen. Kenties jopa niin ratkaisevasti, että on aiheellista pohtia olisiko parempi jatkaa parina vai kumpaisenkin lähteä jahtaamaan haaveitaan omista suunnistaan? Onhan Gottfridilla ja Ivarillakin hivenen samantapainen kriisi meneillään, vaikkakin huomattavasti kepeämmin sävyin toteutettuna. Salailu ja poikkeavat haaveet kuitenkin heidänkin kohdallaan alkavat yhteistä arkea vaikeuttamaan. Jos ensimmäinen elokuva kuulutteli ystävällisyyttä, ymmärtäväisyyttä ja yhteisöllisyyttä vieraiden välille, niin jatko-osa vaikuttaisi siirtävän painopistettä hieman intiimimpään suuntaan. Uskoutumisen ja luottamuksen merkitystä korostellaan pitkään jatkuneissa pari- ja sukulaissuhteissa. Vaikka eivät  ne pimittelyt tässä tapauksessa mitään haudanvakavia olekaan, niin helposti niistä muodostuu isompikin este yhteiselle onnelle, eikä se loputon huomiseen siirtely tai suu auki hölmistyneenä tuijottaminen todellakaan ole poistamassa pulmaa. Luottamuksen sinnikäs etsiminen ja välien verkkainen paikkailu onkin tunnepuolen parasta tarjontaa tässä tekeleessä, eikä sitä onneksi lähdetä täysin vakavalla ilmeellä katsomoon esittelemään. Ensimmäisessä elokuvassakin piti papin pikkuisen korotella ääntään, että saatiin järkeä touhuun mukaan, eikä jatkossakaan ihan ilman huutamisia saada sanomaa välitettyä, koska joidenkin korvaparit tahtovat lempeämmälle puheelle kuuroina pysyä.

Onhan sitä muutakin ihmeteltävää laitettu mukaan, sillä kylän suhdekoukerot ovat kiepsahdelleet pikkuisen, ja tuleepa sitäkin kautta salailun loukkaavuus näkyviin. Mårtenia taas kiusoitellaan paikoin julmastikin, kun hänestä humalaisine ehdotuksineen ja aikomuksineen tehdään pilkkaa ja muutenkin rohkaistaan jatkamaan höpöttelyjään. Kaikkiaan ensimmäinen tunti kuluu kepeissä ja sävyiltään enimmäkseen huvittavissa merkeissä, joten pitäähän sitä tulistuakin ennen pitkää. Vähän laiskasti siitä konfliktista kuitenkin suoriudutaan, sillä edellisessä osassakin vähemmän ystävällisesti Fannya kohtaan käyttäytynyt Eva saa tuittuiluaan jatkaa. Evan räyhäävä tilittely, jossa tämä vähemmän kohteliaasti toivottelee Änglagårdin pariskunnan painumaan teilleen, näyttäytyy lähinnä myötähäpeäisenä raivonpuuskana latteine lausahduksineen miestukkaisesta naisesta ja naistukkaisesta miehestä erikoisruokineen. Tämä pikkuinen paasaus taas antaa Fannylle tilaisuuden tuuletella paikkoja vähän samaan tapaan kuin avausosassa pääsi käymään yhteisön painostuksen ja urkkimisen lisääntyessä. Vastaavalla puolihupaisalla linjalla huumoriosaston suhteen liikuskellaan, eli jos tällainen lupsakampi ja lepsuileva keppostelu ja kinastelu ei juurikaan innosta, niin komediana teoksella siinä tapauksessa tuskin on paljoakaan tarjottavaa.

Uneliaan horroksen torjumiseksi kehitellään toiselle puoliskolle kauemmas suuntaavaa seikkailureissua, kun selviää, että ikääntyneellä veljeskaksikolla on aikoinaan Amerikan ihmemaahan hipsaissut kolmas veli. Etenkin Gottfridin haaveena kytee käväistä tätä heppua moikkaamassa ja siihen Fanny kovasti kannustelee. Vastahakoisuutta ilmenee odotetussa suunnassa, mutta siitä huolimatta lentoliput tilaillaan ja saadaan näppärästi ruotsalaisen pikkukylän rinnalle kuvaa miljoonakaupungista. Näistä isommista ympyröistä ja pitkään vartoilleesta jälleennäkemisestä Gottfrid kovasti hilpeytyykin. Aiemmin nähdylle huutavaiselle kinastelulle ilonkyyneleet tuovatkin hyväntuulista ja kaivattua vastapainoa. Napsulasit kätösissä pitää tietysti vähän juomalaulujakin viritellä, eikä yhteisen kielen puuttuminenkaan iloa veljesten välillä pääse pilaamaan. Kunhan kurkkuja kostutetaan, niin Ivarkin on jutustelevaisemmalla tuulella. Gottfrid taas onnensa huipuilla pilvenpiirtäjän katolla, mutta korkeammallekin päästään, sillä luvassa on lyhyttä helikopterikierrosta kaupungin yllä. Paikallinen valju kahvi pienimuotoista valittelua herättelee, vaan eipä sekään hyvää reissua pilaa. Aivan eri asia onkin, kun taivaat tuntuvat tummuvan sekä uudella että vanhalla mantereella, mikä tuo tullessaan kovin surullisen kotiinpaluun.

Vähän sekalainen ja löysäkin kooste tästä kaikesta kyhäillään kasaan ja minusta tosiaan olisi toisluokkaisimpien ideoiden suhteen voinut karsintaakin harrastella, niin olisi sutjakampi kokonaisuus syntynyt. Sinänsä huumori ja vakavammat aiheet ovat edelleen hyvässä tasapainossa, mutta yksityiskohdista puuttuu pilkettä ja ote vaikuttaa muutenkin lepsulta. Ilmeisesti Colin Nutleyn tavoitteena on ollut jatkaa rennolla tyylillä tarinan tuuppimista eteenpäin, mutta voihan siinäkin mielessä liioitella, kuten mielestäni tässä pääsee käymään. Venyttely vähän väistämättä vesittää ja verottaa yleistä elämystä. Eihän ensimmäinenkään sellaista taikaa hehkunut, että olisi sydämeen pysyvän polttomerkkinsä jättänyt, eikä toisen osan kohdalla mistään järkyttävästä laaturomahduksesta tarvitse paasata, mutta selvästi laskusuuntaan lähdetään. Siitä tykkäilen, että edellisen elokuvan ongelmallisia suhteita setvitään rauhalliseen tapaan, siten että vuosikymmentenkin salailun painolasteista vähitellen päästään eroon sopua hieromaan ja kesäistä kuvastoakin hiukan monipuolisemmin kameralle vilautellaan, mutta paikoin taas on vähän väsähtänyttä jahkailua meneillään. Lopussa kovasti yritetään tiristellä itkuisiakin tunteita pintaan, mutta minun makuuni homma lipsahtaa vähemmän värisyttävän väkinäisyyden puolelle. Viimeisillä minuuteilla kiinnostavuutta sekin vähentelee, että ensimmäisen osan paljastuksia pitkitetysti väännellään ja käännellään. Siitä alkaa olla enin into ja puhti poissa, mikä herättelee jo pienoista pelkoa, että onkohan trilogian päätös jo täysi lässähdys. No, oletettavasti sen myötä saadaan mukaan uudenlaisia kuvioita ja kenties piristysruiskettakin, koska vuosia mahtuu väliin reilusti erinäisine sattumuksineen. Toinen jättää tilanteen edelleen auki ja perintötalokin on raunioina, joten tekemistä kyllä riittää rikkinäisten juttujen ja tunteiden paikkailun suhteen. Eiköhän tässä kesän edetessä tule tarkistettua, että millaisia mietteitä se kolmas osa herättelee...

Änglagård - Andra sommaren (1994) (IMDB)