"I was born a baby, a blank slate. I thought I was in control of my own destiny, and then I met my dad."
Phil Weston (Will Ferrell) lähtee aluksi muistelemaan ja kertailemaan menneitä, mikä vie hetkellisesti jutut vuosikymmenien taakse, itse asiassa ihan kehdon vierestä käynnistellään urheilupitoista elämäntarinaa. Pojan pallovalmennus alkoi isän innoituksesta ehkä joitakin vuosia turhan varhain, sillä pienelle vauvalle petiin pallo leluksi laitettiin ja toki mainittiin, että menestystä sitten myöhemmin vartoillaan. Lapsuustuokioille ei tässä tiiviissä koosteessa ole sen enempää aikaa, vaan Phil loikkaa yliopistovuosiinsa, joina tuli vähän kaikenlaista kokeiltua. Ehkeipä tämä nuori mies mikään yleisurheilukenttien lyömätön kuningas ollut, vaan kuten kuvissa vilautellaan, niin moukari viskaistiin viuhumaan aivan omille kiertoradoilleen, mätkähtäväinen pituushyppy taas tuotteli sellaisen pikkuisen alle puolimetrisen huiman loikan, aitajuoksu oli silkkaa myrkkyä polville ja keihästä viisaammat yrittivät onnettomuusalttiista käsistä kiskoa pois. Monilahjakkuusko vaiko ihan aito kävelevä katastrofi...siinäpä sitä miettimistä. No, joka tapauksessa voidaan todeta, ettei parikymppinen Phil mestaruustasoilla riuhtonut, vaan aivan toisenlaisia saavutuksia tehtaili. Kenties osuvampi kysymys olisikin, että mikä on, kun ei taidot riitä...
Jos jostakin kaverille pitäisi plussaa ruksailla, niin sinnikkyydestä sitä saattaisi irrota, vaikka se samalla pienoinen kirous on, kun ei vain ymmärrä, milloin on aika laittaa urheilutossut kaappiin. Herra epäonnisen tohelointinsa seurauksena melkein keihästeli opiskelutoverinsa, vaikkakin tämä harhaheitto sattuikin odottamatta kantamaan kauemmas tulevaisuuteen, eikä kaikilta puoliltaan mikään täyskatastrofi ollut. Barbara (Kate Walsh) säikähtikin kovaa kiskaisua, mutta niinpä vain päätyi juttelemaan Philin kanssa ja miltei tappava erehdys johtikin seurusteluun ja siitä noin vuotta myöhemmin Phil olikin jo tuore isä. Samoihin aikoihin isä Buck (Robert Duvall) oli päätynyt uusiin naimisiin ja perheenlisäystä sieltäkin tulla tupsahti. Näin Phil sai Buckysta (Josh Hutcherson) huomattavasti nuoremman pikkuveljen ja samalla Sam-poika (Dylan McLaughlin) ikäisensä sedän omana syntymäpäivänään. Näihin iloisiin perhetapahtumiinkaan ei jämähdetä, vaan kalenterin lehdykkäiset vauhdilla viuhuvat vielä kymmenisen vuotta eteenpäin.
Ihan odotetusti Philista ei mestariurheilijaa kuoriutunut, vaan hän on päätynyt vitamiinikauppaa pyörittämään. Aivan täysin Phil ei ole liikunnallisia harrasteita elämästään hylännyt nuoruuden vähemmän rohkaisevien kokemusten takia, vaan Sam on laitettu nappulaliigaan palloa potkimaan. Kentän laidalle isäkin videokameransa kanssa kiirehtii, vaan eipä enää ole pitkää pätkää loppuvihellykseen. Toisaalta eipä ole Sam päässyt sankaritekoihin venymään, vaan joutunut lähinnä vaihtopenkinlämmittäjäksi, kun samaan aikaan setä tykittelee ja hehkuu kentän kuninkaana. Kumpikin siis pelaa Gladiators-joukkueessa, jolla ilmeisesti on hyvä vire päällä, mikä valmennusosastoa kovasti riehaannuttaa. Kovinkaan paljoa ei tarvitse yllättyä, kun valmentajaksi paljastuu Buck. No, pikkupoikien käskyttäminen kentällä on vain harrastustoimintaa hänelle, eikä kyse edes ole mistään eläkepäivien kivasta puuhailusta, vaan vastaavalla vimmalla työelämäkin jatkuu. Siinä missä Phil myy pilleripurkkeja, niin isällä on menestyvä urheiluvälinekauppojen ketju. Neljä liikettä on jo toiminnassa ja viides odottelee avautumistaan. Uusinta televisiomainosta katsellessa Buck tarjoaakin pojalleen hommia liikkeestä, mutta ymmärrettävistä syistä tämä ei ole erityisen halukas sellaiseen yhteistyöhön ryhtymään.
Pitäähän pallopelistäkin pikkuisen puhella ja Phil yrittää selittää tyytymättömyyttään siihen seikkaan, että oma poika on nykäisty pois pelaavasta kokoonpanosta vaihtoon nököttelemään. No, Buck lupailee Samille jatkossa lisää peliaikaa, mutta uutinen ei pelkkää iloa ole, sillä hän on mennyt vaihtamaan tai oikeastaan antamaan Samin toisen joukkueen käyttöön. Muutenkaan Buck ei erityisen kaunistellen sanojaan asettele, vaan tokaisee Samin lahjakkuuden olevan huipussaan vaihtopenkin vartijana. Phil ei oikein korviaan tahtoisi uskoa, mutta joutuu hyväksymään pettyneenä päätöksen. Miekkonen miettii, että pienten poikien palloilu otetaan ihan liian tosissaan, vaan eipä auta valittelu tai voivottelu. Tehty mikä tehty ja eteenpäin pitäisi painella. Kaikki eivät muutosta niin synkkänä näe, sillä Barbara juttelee, että ehkä tämä kuvio olisi pojalle hyvä tilaisuus ilman kohtuuttomia paineita nautiskella itse lajista toisessa joukkueessa.
Liekö sitten loikka Gladiatorsien vaihtopenkiltä Tigersien joukkueeseen niin suuri, jää nähtäväksi, mutta jos sarjataulukon annetaan ennustella, niin kärkiryhmästä tipahdetaan jumbokerhoon. Samin ensimmäinen ottelu uudessa seurapaidassa ei ole ihan lupaavimmissa merkeissä alkamassa, sillä valmentaja ei ole viitsinyt paikalle saapua. Muut vanhemmat veikkailevat, että tyyppi olisi murtunut paineiden alla, vaikka kautta onkin takana vasta yhden pelin verran. Jonkun pitäisi kuitenkin tilapäistuuraajaksi venyä, sillä muuten peli tuomitaan luovutetuksi ennen alkuvihellystään. Vapaaehtoiset ovat kuitenkin vähissä ja leikin ollessa lopahtamassa ennen alkuaan, päättää Phil hypätä valmentajan kenkiin. Sopivasti tässä koitoksessa onkin Gladiators vastassa, eli isä ja veli kentän toisella puoliskolla odottelevat. Menestystoiveet ovat kohtalaisen vähissä altavastaajien kannustusjoukoissa, mutta ehkäpä parin puoliajan tarjoama armoton tuloksellinen teurastus latistelee mielialoja entisestään. Aivan kaikkia katkera tulos ei täysin alamaihin tamppaa tai muutenkaan laita alkutaipaleella luovuttamaan, vaan Phil sisuuntuu isänsä riemukkuudesta ja päättää ottaa pysyvämmän valmennuspestin.
"I eat quitters and spit out their bones!"
Ensimmäisten harjoitusten perusteella on selvää, että töyssyistä tietä on edessä ihan riittävästi, eikä kokemattoman kaverin kyvyt välttämättä riitä yksin johtamaan joukkuetta korkeammille tasoille. Ammattimaisempi apu ei välttämättä ole kovin kaukana, vaan Buckin naapurissa sattuu asumaan miekkonen nimeltä Mike Ditka (esittäen itseään), jolla on 1980 luvulle juontavaa menestystä hieman kovaotteisemmasta pallolajista. Ehkä menneitä voittoja tärkeämpää on, että Ditka on ottanut elämäntehtäväkseen Buckin ärsyttämisen ja kiusaamisen, eli kunhan vain mainitaan tilaisuus nöyryyttää Buckin porukkaa kentällä, niin mukana on hyvinkin motivoitunut apulaisvalmentaja. Uudesta vahvistuksestakaan huolimatta kovin helppo homma ei ole edessä, vaan muutos karkuun painelevista potkijoista voittajiksi vaatii kovaa kuria ja tiukkaa treeniä. Motivaatiopuhe lupailee armotonta rääkkiä, eli siitä sitten etsimään lapsukaisille mukavaa päiväpuuhaa. Selväähän se, ettei tappioputki noin vain ole taittumassa, mutta sinnikäs yritys ja kenties pari lahjakasta vahvistusta voivat muuttaa paljonkin. Vähitellen menestystä alkaa kertymään, mikä kihahtaa hyvinkin helposti Philin päänuppiin. Siihen kun heitetään kaveriksi kasvava kofeiiniriippuvuus, niin touhu alkaakin karkailla käsistä...
Ehkei elokuvan pyöräyttäminen uudelleen siitä mitään mahtavasti ja hillittömästi naurattavia uusia kujeita saa kaiveltua esille, mutta edelleen vajaat 91 minuuttia melko mukavissa ja huvittavissa merkeissä rullailevat. Vitsien osumaprosentti taitaa tipahtaa suunnilleen samaan sarjaan kuin millä Ferrellin luotsaama porukka potkii maaleja, eli mistään erityisen nokkelasta tai kekseliäästä kirjoitustyöstä Kicking & Screaming ei täältä sen suurempia kiitoksia keräile. Käsikirjoituksesta vastaavat heput Leo Benvenuti ja Steve Rudnick ovat minulle entuudestaan tuttuja lähinnä jouluisista hassutteluista, eli tarkemmin sanottuna viime vuoden lopulla katselluista Tim Allenin joulukomedioista The Santa Clause ja The Santa Clause 2. Oikeastaan mitä tulee hahmojen heittoihin ja kohelteluihin, niin Kicking & Screaming kuuluu minusta suunnilleen samaan laatusarjaan ensimmäisen joulupukkihupailun kanssa, eikä nokkelien sutkautusten suhteen juuri kummoisempaa tullut toivottuakaan. Mistään kymmeniä katselukertoja viihdyttävästä huumori-ihmeestä ei todellakaan ole kyse, mutta potkupalloporukan sähellyksissä riittää kivasti energiaa, paikoin vähintään hymyilyttäviä herjoja ja muutama näyttelijä vielä omalla panoksellaan kenkii tasoa ylöspäin, eli selvästi plusmerkkiseksi lopputulos kirjaillaan.
Vähän vastaavalla reseptillä valmistettujen perhekomedioiden joukossa on tullut nähtyä huomattavasti hirvittävämpiä mukahauskuuksia, joihin kehdataan vielä kehitellä loppuun täysin teennäisiä tunteiluyrityksiä, jotka saavat luultavasti aikaan lähinnä yököttävää irvistelyä. Minusta Kicking & Screaming melko onnistuneesti pujottelee tällaisten ongelmakohtien ohi ja vaikka tavallaan herkempää hetkeäkin yritetään tavoitella, niin ei sekään minään räikeänä ylilyöntinä elokuvan muun sisällön joukosta erottaudu, vaan melkoisen saumatta yleiseen henkeen sopii. Miksikään urheilullisen hassuttelun nappiosumaksi ei ole tarkoituksena elokuvaa ylistellä, mutta sinänsä kivasti keskitiellä tallaillaan, kun homma ei käy oikein missään vaiheessa rasittamaan, eikä Ferrellkään mene sekoiluissaan isompien ylilyöntien puolelle. Rajoilla toki pariin otteeseen käväistään, mikä tietysti on sallittua vauhdin kiihtyessä.
Samalta aikakaudelta on tullut nähtyä parikin Billy Bob Thorntonin tähdittämää urheilukomediaa ja väittäisin, että Kicking & Screaming on niitä sujuvampi ja yleisesti viihdyttävämpi pakkaus. Thorntonin viritelmätkään eivät sentään hermoja armotta käyneet riipimään muistikuvien perusteella, mutta vähäsen väkinäisenä ja väsähtäneenäkin niiden pallottelut muistuvat mieleen. Varhaisempi niistä, eli pesäpallon parissa puuhasteleva vuoden 2005 Bad News Bears taitaa olla vaisuin näkemistäni Richard Linklaterin ohjauksista. Kehnoa kuraa sekään ei tosiaan ollut, mutta aiheesta olisi varmaan pirteämmänkin komedian saanut aikaan. Pari vuotta uudempi Mr. Woodcock taas oli toiveisiin nähden pieni pettymys, sillä tuli odoteltua Thorntonin ja Seann William Scottin välille räväkämpää revittelyä. Lopputekstien koittaessa sai todeta, että puhtia puuttui jokusen ripauksen verran. Kyseiset kisailut tuli mainittua, koska kummankin uusintakierrosta hetkisen harkitsin iltaohjelmaa arpoessani. Mikään näistä ei sillä tavalla onnistu kohelluksiaan tykittelemään, että nauruhermot koville joutuisivat, mutta hivenen hölmöä urheiluhuvittelua haikailevat voivat ainakin antaa tilaisuuden kolmikolle.
"All right, Tigers. Lets get ready to play, huh? I don't want to see any laziness here. If we win this we're in the finals. If we get a big lead, we gotta pummel these guys, pummel them at all costs. Dominate, and hammer them. I want you to play dirty, if you have to, but don't get caught. Byong Sun, stay low. Ok. That's easy for you. Just chop-block 'em in the back of the knee. That will work well. Ambrose, you're big. Don't be afraid to throw the elbow. If you break someone's collar bone, that's a good thing, that's what the medic's for. Otherwise he's just sittin' around. All right! You hear me!"
Pallokenttien omaleimaisilla kujeilla ei hirmuisen suuria yllätyksiä ole tarjottavanaan, jotta saisi suu auki ihmetellä aikaansaannoksia, vaan melko kaavamaisesti tyypillisten välietappien kautta jutut etenevät. Ensin pitää saada joukkue tutuksi, jossa tietenkin poikkeuksellisiakin erikoistaitoja ilmenee, joilla tosin ei välttämättä niinkään ole käyttöä kilpailukoitoksissa. Porukasta erottuu madonhaukkaaja, kiltti kaveri, suupaltti koomikko ja myöhäisemmässä vaiheessa italialaista alkuperää oleva tähtihyökkääjäkaksikko, joka päätyy rohmuamaan suuren osan pallollisesta peliajasta. Mikäpä siinä, kun jalat kipittävät ripeästi ja maalikanuunat ovat kunnossa. Ensimmäiset harjoitukset sarjataulukon häntäpäässä luuhaavan ryhmän kanssa ovat Philille uskoa koettelevat, sillä katastrofaalinen kaaos ei lainkaan hyviä ottelutuloksia ole lupailemassa. Parin piristysruiskeen seurauksena tappioputki taittuu ja voidaan suuntailla katseet kauden päättävään finaaliin, eli melko tuttu reitti toisensa telovasta pelikelvottomasta porukasta maaleja tehtailevaksi huippuseuraksi on kyseessä.
"OK, you caught me. The finches were a bad idea. And I wasn't gonna say anything, but I think some of them may have salmonella. A fair amount, in fact. I may have inadvertently poisoned your children."
Ferrell tuo odotetusti oman lisänsä kahinoihin, vaikkakaan ei sentään villiinny aivan omituiseksi tilapäisiä kahjouksia lukuun ottamatta. Sanoisin, että Philin historiaa alussa kertaileva muistelointikooste olisi saanut venähtää pikkuisen pidemmäksikin, koska se väläyttelee ihan hykerryttävää säheltelyä, mutta valitettavasti menneisyys laitetaan pakettiin noin neljässä lyhyessä minuutissa. Uutena valmentajana hän taas yrittää luoda ryhmähenkeä hankkimalla kaikille pelaajille omat peipot, eikä tämä tempaus ymmärrettävistä syistä raikuvia aplodeja ideanikkarilleen ole ansaitsemassa. Puuhasteluun saadaan muutama pykälä lisää tarmokkuutta kehittelemällä muun touhuilun ohessa voimakas kofeiiniaddiktio aivotyöhön lisävauhtia kenkimään. Kokematon kahvinjuoja koheltaakin siinä määrin, että on työkavereilla sekä kanssakahvittelijoilla kestettävää. Kun vielä isäukon kanssa pitää kovaotteiseksi höykytykseksi yltyen vääntää ja omaa joukkuetta kannustella väkivaltaisiin otteisiin kentällä, niin potentiaalia riehaantuvaiselle sekoilulle alkaa olla näppärästi kasassa.
"Coffee is the lifeblood that fuels the dreams of champions."
Onhan Ferrell hauskempiakin roolitöitä tehnyt, eikä Kicking & Screaming siinä mielessä kaverin huippuhetkiä edes lähentele. IMDB tietää tiedotella, että Ferrell itse piti elokuvaa ilmestymisen aikoihin suosikkinaan ja syyksi mainitaan, että oma lapsi oli tuolloin tuloillaan. No, tiedä siitä, miten vakavalla naamalla herra on näitä heitellyt... Hyvänä taustatukena toimii apuvalmentajaa omalla nimellään vähemmän pipokireästi esittävä Ditka, joka selvästi nauttii päästessään ärhentelemään ja ylitiukasti pomottelemaan. Välillä kärhämöintiä ei pelkillä heiluvilla huulilla saada setvittyä, vaan Phil joutuu eräänkin illan päätteeksi toteamaan, että Ditkan jämäkät nyrkit ovat kuin pienet rekat naamatauluun iskeytyessään. Urheilumaailmassa enemmän kokemusta kartuttanut Ditka opastaa amatöörikollegansa asiantuntevasti kahvinautintojen saloihin ja saahan kaksikko myös muutakin kivaa keppostelua aikaiseksi. Harvemmin vastaavat kameosävyiset käväisyt enempää innostavat, mutta Ditkalta tuntuu löytyvän sopivasti pilkettä silmäkulmasta, mikä katsomoonkin välittyy. Luultavasti tästä puolesta saisi vielä enemmän iloa irti, jos olisi paremmin perillä Miken taustoista todellisen elämän puolella, mutta hyvinhän homma näinkin viihdyttää.
Mitä olen muiden kommentteja lueskellut, niin tämä katsaus juniorien potkupalloilun ihmeelliseen maailmaan keräilee enemmän parjausta kuin kehuja, mitä itse pikkuisen ihmettelen. Jos vaikka tuijotellaan IMDB:n pistekeskiarvoja, niin minulle miltei sietämätön Adam Sandlerin möykkäillen tähdittämä Happy Gilmore nauttii selkeästi suurempaa suosiota. No, makuja on monia ja omalla kohdalla vähän vaisukin outoilu voittaa itsetarkoituksellisen melskaamisen vastenmielisine älämölöineen. Suomennos saattaakin antaa odottaa, että niitä häröilevämpiä hetkiä olisi luvassa reilusti, mutta eipä tämän nimivaihtoehdon todennäköisen innoittajan tasolle ylletä, vaikka hieman häiritsevässä ilmapiirissä käytäisiinkin eräänlaista elonjäämiskamppailua takapihalla kuulle kuorossa ulvoen. Näitä ihmetellessä hekottelu ei tosiaan ulvomiseksi ylly, mutta nopsaan puolitoistatuntinen kulahtaa suunnilleen tehtävänsä täytellen. Onhan noita naurattavaisempiakin kilpailukenttien koitoksia tullut katseltua, eikä tällä viritelmällä niiden timanttiliigaan ole menemistä, mutta perhekomediana potkii ihan hyvin ja Ferrell kavereineen tuo hymyä huulille.
Kicking & Screaming (2005) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti