Vähän utuisissa tunnelmissa lähdetään näitä tarinoita tutkailemaan, sillä värähtelevissä väreissä vaatteettomat vauvat leijailevat hetkisen verran ennen kuin on Martinin (Amanda Davin) aika aloitella toistaiseksi vielä lyhyen elämänsä pikaista summailua. Alkujaan vanhemmat olivat odotetusti hyvinkin innostuneita pienestä poikavauvastaan ja pitivät tämän putkahtamista perheeseen suunnilleen lottovoiton veroisena iloisena tapahtumana. Niinpä kuitenkin vuodet vierivät arkisissa merkeissä ja mieletkin pääsivät muuttumaan, sillä nämä mukavat tunteet vähitellen hiipuivat taustalle. Onni ja autuuskin saattaa lyhytaikaista olla, kuten tässäkin perheessä pääsi käymään. Martin pohtii, että etenkin isä Torkel (Jørgen Langhelle) oli varmaan toivonut pojastaan tavallisempaa villiä muksua, eikä niinkään hiljaista ja omissa maailmoissaan pianoa jatkuvasti soittelevaa kaveria. Äiti selittää tilanteen siten, että isä päätyi ottamaan omanlaisensa aikalisän muuttaessaan kauemmas pohjoiseen, ja jättäessään toisen käytännössä yksinhuoltajaksi, sillä vierailut kaukaisemmassa kodissa ovat hyvinkin harvakseltaan tapahtuvia. No, sinne pitäisi kuitenkin jälleen lähteä, eikä Martinia pitkä reissu Norjan rajan tuntumaan yhtään huvittaisi. Mietiskeleepä hän siinä itsekseen että millaistakohan olisi olla uskaliaampi persoona...?
Vajaassa parissa minuutissa Martin saa välitettyä katsomoon pienimuotoisen "missä mennään"-koosteen, jonka ei ole tarkoituskaan olla mikään pikkutarkka tilitys kaikista tielle osuneista sattumuksista. Sen jälkeen onkin Julian (myös Davin) vuoro jutella omasta lapsuudestaan. Siinä missä Martin verkkaisesti pohdiskellen juttujaan kelailee, niin Julia töksäyttelee suorasukaisemmin summaillen tajunneensa jo pienenä saaneensa huonot lähtökohdat omalle elämäntaipaleelleen. Jos Martin viihtyy paremmin äitinsä luona, niin Julian varsinainen koti on isän kanssa. Äiti Kicki (Helena Af Sandeberg) on löytänyt uuden miesystävän, Peterin (Torkel Petersson), jolla sattuu entuudestaan olemaan samaan ikäluokkaan kuuluva tytär. Tästä Julia on päätellyt, ettei äidillä enää ole sen suurempaa tarvetta hänelle, eli siltä suunnalta huomionosoitukset jäävät kohtalaisen laihoiksi. Julialla on kuitenkin edessään sama tilanne kuin Martinilla, eli pitäsi lähteä päiväksi muutamaksi etäisemmän vanhemman luo, vaikka ei lainkaan kiinnostaisi. Jos Martinin määränpää löytyy pohjoisrajan tuntumasta, niin Julian taas pitäisi matkailla maan eteläosaan, tarkemmin määriteltynä Malmöön.
Kummastakin perheestä ollaan siis 11-vuotiasta lapsukaista kuskaamassa kohti lentoasemaa, vaikka pienoista kapinamielialaa onkin havaittavissa. Julian isä yrittää vähän takerrellen selitellä, miksi on hyväksi viettää aikaa kummankin vanhemman luona, vaikkei se niinkään mielekkäältä alkuun tuntuisikaan. Julian vastahakoisuus koko matkaan on edelleen äänekkäämpää lajia, kun taas Martin vetoaa kiltimpään tyyliinsä. Kumpikaan lähestymistapa ei ole lopputulokseen kovinkaan ratkaisevaa eroa luomassa, joten lapset päätyvät samaan odotustilaan ja siinä hiukkasen huomaamattakin aloittavat keskenään rupattelun Julian vähän naljaillessa Martinille liiallisesta kohteliaisuudesta. Ensimmäiset sanat vaihdellaan lähinnä muihin juttuihin keskittyen, mutta sitten kaksikko huomaa, että he ovat varsin yhdennäköisiä keskenään, jopa siinä määrin, että säikähtäähän sitä pienemmästäkin yllätyksestä. Lentokoneiden nousukiitoon on vielä tovi sekä toinenkin, joten Julian yllytyksen seurauksena lapset lähtevät lentokenttäseikkailulle toisen taskurahoja törsäilemään.
Lähtöhetken lähestyessä Julia pohtii, että hän ja Martin ovat varmaan kosmisia kaksosia, eli identtisiä lasinsiruja, joiden tiet sattumalta risteävät. Onkohan tässä kohtaamisessa siis jotakin merkittävämpääkin kohtalon kädenjälkeä taustalla...? Niinkin voi olla, sillä Julia nopsasti kehittelee mielessään hurjan ja hullunkurisenkin suunnitelman, jonka johtoajatus kuuluu, että hehän voisivat vaihtaa lentolippuja sekä samalla tietysti vanhempia, niin kummankaan ei tarvitse mennä vähemmän mielekkääseen määränpäähänsä, vaan molemmat saavat yllätyksellisen seikkailun. Kuten odottaa sopii, hivenen arka Martin lähinnä hätääntyy näistä ehdotuksista ja aivan liian nopeasta yllätyskäänteestä. Harmi vain, ettei saa oikein sanottua vastaankaan Julian touhuillessa vaatteiden ja tavaroiden parissa. Pian toista tullaankin jo noutamaan henkilökunnan toimesta ja lyhyt hetki erheen oikaisemiseen kiitää ohi silmien. Julia vaikuttaa olevan vallan innoissaan tulevasta salaperäisestä reissustaan vale-Martinina, mutta kaveriapa ei niinkään naurata, vaan tuntuu menevän kauhusta kankeaksi hermoillessaan.
Asian voivottelu hiljaa mielessään ei tietysti ole jossakin määrin uhkaavaa todellisuutta kiinnostavine kiepsahduksineen miksikään muuttamassa, vaan kun hakemaan tullaan, niin kiltisti perässä lentokoneeseen läpsytellään. Matkan aikana nousevaa ahdistusta auttaa vilkas mielikuvitus, joka muuttaa ahkeran näppäimistöjen näpyttelyn huvittavaksi minimusikaaliksi pirteine tervetuliaistoivotuksineen. Kauempana pohjoisessa Julia saa vartoilla pidempäänkin, sillä Martinin isä on selvästi myöhässä, mutta lopulta auto kaahaa parkkipaikalle ja matka voi jatkua teiden välityksellä päätepysäkille, joka sijaitseekin hiljaisissa sekä jylhissä maisemissa. Torkel toki ihmettelee, että onkohan poika vaihtanut kampaajaa repäisevämmän tyylin takia ja kenties aloitellut painonnostopuuhatkin, mutta eipä sen enempiä käy arvuuttelemaan. Julia näyttääkin viihtyvän erinomaisen hyvin heti alkuun mielenkiintoisella matkallaan. Ehkä pientä pulmaakin on tiedossa, sillä isä kertoo, että tietysti pitäisi pianoa soitella isoäidin syntymäpäivillä, mikä ei välttämättä ihan tuosta vain sujukaan. No, nehän ovat huomisen huolia, joten hui-hai...!
Martinia ei ole kentällä vastassa Julian äiti, vaan tämän isäpuoli Peter, joka ei lainkaan aikaile melko suorasanaisen itsekehuvasti huudellen olevansa television puolella hyvinkin suosittu gladiaattori. Polluxina tunnetun ottelijan mahtailut pääsevät toki nopsasti kapsahtamaan omaan nilkkaan noloon tapaan, mutta auto kulkee siitä huolimatta kotiovelle. Peterin tytär My (Julia Ragnarsson) vaikuttaa olevan edelleen katkera Julian jouluisesta vierailusta, joten siinäkään mielessä Martinilla ei mikään helppo tai mukavakaan sopeutumishomma ole edessä. Kicki, Peter ja My tuntuvat kuitenkin olevan kiinnostuneempia tulevista tohinoistaan, sillä parin hääpäivä on ihan nurkan takana, joten Martin ei kovin tiukkojen utelujen kohteeksi joudu, eikä mitään tenttaustuokiota laiteta vireille, vaikka hän ei tunnu muistavan mitään äidin talosta. Martinille tämä kuitenkin on paha paikka ja kiristyyhän tilanne pohjoisessakin, sillä Torkelin äiti näkee suunnilleen sekunnissa, että ovesta astelee sisään aivan joku muu kuin Martin. Isä kuitenkin laittaa nämä höpöttelyt höperyyden piikkiin, mutta nähtäväksi jää, miten pitkään kulissit pysyvät pystyssä ja mitä Julian neronleimauksesta lopulta seuraakaan.
Perusajatus toisen tossuihin loikkaamisesta ja maailman ihmetteleminen uudenlaisesta näkökulmasta ei tietenkään vuonna 2003 mikään uudenkarhea älynväläys ollut, vaan sitä on versioitu milloin mitenkin. Siitä huolimatta mikään tylsämielinen tai yllätyksetön tapaus Tur & retur ei mielestäni ole, vaan onhan siinä omanlaistaankin vinkeää vääntelyä. Homman juju tehdään melko selväksi hyvissä ajoin ensimmäisellä kolmanneksella, eikä hirmuisen suuria yllätyksiä lähdetä tiuhaan tahtiin toiselle puoliskolle viskomaan. Kaikkiaan mielenkiinto kujeilevaankin touhuun pysyy vähintään kohtalaisella tasolla lopputeksteihin saakka, vaikka sanoisinkin, että tässä suhteessa viimeiset minuutit vääntävät käyrää valitettavasti laskuun. Tuntuu vähän siltä, ettei alkuasetelmaa onnistuta millään mielekkääseen päättelyyn muovaamaan, ja sitten pitää vähän irrallisesti heittää perään kohtalaisen turhaakin juttua. Joka tapauksessa en siis lähtisi huutelemaan, että odottamattomien käänteiden puutos kuuluisi elokuvan suurimpiin miinuksiin, vaan jokseenkin vaisusta elämyksestä muita seikkoja syyttelen.
Paikoin pikkuisen ontuvaisen ja kompastelevan draamakomedian tyylilajissa tätä tarinaa katsomon suuntaan esitellään, eli eipä ainakaan tarvitse pelätä, että lähinnä itkuista haikeutta tai otsaryppyistä vääntöä vyöryteltäisiin. Tokihan rähinöillekin ja pienimuotoisille yhteenotoille paikat etsitään, mutta ainakin pintapuoleisesti ote on enimmäkseen lupsakka ja rento. Lähtötilanteessa sukupuolirooleja on hieman kiepsautettu Martinin ollessa jossakin määrin tyttömäinen poika ja Julia taas poikamainen tyttö. Kun nämä sitten taas kääntyvät yllättäen henkilöllisyyksien vaihtuessa, niin siinä on pähkäiltävää useammallekin. Torkel pikkuisen säikähtää, että onko poika jo alkanut lakkaamaan kynsiään, joka taas hätäselitetään Tukholman viimeisimpien muotituulahdusten ansioksi. Muuta vastaavaa pienoista väärinkäsitystä saadaan kyhäiltyä, mutta usein näissä huvittavuus jää kohtalaisen laimeaksi, eikä elokuvaa komediana kovin paljon tee mieli kehuskella. Silloin tällöin hiukan hymyilyttää, mutta sitä riehakkaammalle tuulelle huumoriosasto takkuilevine sopeutumisineen ei valittettavasti innosta.
Gavinin valitseminen kumpaankin päärooliin vielä entisestään lisää sitä harmaata aluetta, mitä tulee poika/tyttö-kuvioon hieman tavanomaisesta poikkeavine luonteenpiirteineen. Se tietysti lienee osittain tämän valinnan tarkoituksenakin, ja ainakin minusta Gavin tekee hyvää työtä molemmissa osissa, eikä hän ainakaan teoksen heikko lenkki ole. Olen taipuvainen arvailemaan, että hiljainen ja mielikuvitusmaailmassa viihtyvä Martin olisi ollut urakan hankalampi puolisko. Tulisemmalla temperamentilla varustettu Julia taas antaa tilaisuuden räväytellä kuohuvia tunteita laajemmassa mitassa. Muutenkin Martinin rooli tarjoaa selvästi vähemmän fyysistä puuhastelua mietintää painottelevine hetkineen, vaikka yritetäänhän yleisen viihdyttävyyden nimissäkin hänellekin hieman kiinnostavampaa tekemistä keksiä kuin vain hiljaista ajatustyötä. Julian lomareissu kuitenkin sisältää vauhdikasta mopohurjastelua, telmimistä Torkelin possujen kanssa, seikkailuretkiä läheiseen kylään ja tietysti kahnauksiakin, joissa pitää nyrkkejäkin nostella pystyyn. Lisäksi hän on helpommin saamassa uusia kavereita, vaikka omat mutkansa siinäkin toki ovat...
Lyhyitä seikkailuja siis päästään pohjoisen rajoilla kokemaan, mutta jos ajattelisi elokuvaa noin enemmänkin vuoristoisen maisemamaalailun kannalta, niin kovin kummoista upeiden kuvien kokoelmaa ei siinä mielessä kerry. Siinä missä eteläinen Malmö jo hehkuu kirjavine väreineen ennakoiden tulevaa kesää, niin runsaat tuhat kilometriä pohjoisempana valoisuus on harmahtavaan suuntaan ja viimeiset lumetkin luuhaavat sinnikkäästi katvepaikoilla ja kylmemmissä korkeuksissa. Katselusta jää vähän sellaista vaikutelmaa, ettei edes tahdota lähteä näkymillä tyylitellen herkuttelemaan. Kummankin saapuessa määränpäähänsä tienoille tuntemattomille, niin näitä hetkiä esitellään pikaisilla ja hiukkasen sekavillakin välähdyksillä sieltä ja täältä. Poroja, viileitä vesiä ja korkeita kallioita vähän väkisinkin kuviin puskee, mutta onhan paljon värisyttävämpiä Lappi-elämyksiä tullut ruudun välityksellä toisten teosten parissa koettua. Jos niiden vuorten jylhyyttä, vuonojen kauneutta ja muuten rosoisen maiseman piirteitä tahtoisi kunnolla ihastella, niin väittäisinpä, ettei Tur & retur ole siihen tarkoitukseen erityisen antoisa valinta.
Tiedä sitten, mikä perimmäisenä syynä siihen on, ettei Tur & retur oikein missään vaiheessa tunnu kunnolla kohdilleen kolahtelevan tai koskettavan. Sinänsä tarina paikkojen vaihtoineen pysyy kiinnostavana melkein loppumetreilleen saakka ja muutenkin potentiaalisia hetkiä kohtaamisten sekä törmäysten parissa yritetään kehitellä. Siitäkin pidän, ettei elokuva tahdo painottaa ankeampaa puoltaan liian raskaasti ja näkyvästi. Aiheesta olisi helposti saanut aikaan sävyiltään huomattavasti ahdistavammankin esityksen. Onhan Julian aloittama keppostelu toki hivenen kurjaa leikkiä useamman ihmisen tunteilla, ja siitä vähän ristiriitainen tunne jääkin. Etenkin, kun ei tämän yllätysvaihdon paljastamia puutteita lopussa erityisen tyydyttävästi yhteen pystytä punomaan. Yritystä lämminhenkisyyden suuntaan viimeisissä kohtauksissa löytyy, mutta tällä kerralla vaikutus vain jää viileäksi.
Surua ja iloa vuorotellen annostellaan päättelyjen yhteydessä, muttei kumpikaan niin onnistuneesti paikoilleen loksahtele, että saisi näistä napattua kunnolla kiinni ja jonkinlaista kanssaherkistymistä kokisi. No, välillä näinkin väistämättä käy... Vaikka elokuva tosiaan on yleiseltä hengeltään melkoisen kevyt, niin onhan se kuitenkin melkoisen kylmäävä näpäytys tarinan etävanhempien suuntaan, että oma lapsi tunnetaan pintapuoleisesti ehkä jotenkin ja sisältä vielä heikommin, kun omat tekemiset ja kiireet kiinnostavat enemmän. Lopussahan lupaillaan parempia päiviä, mikä ajatuksena on ihan lämpöinen, muttei toteutus laita liikutuksen kyyneleitä liikkeelle ja perään huiskaistu turhahko kevennys vielä varastaa viehätystä. Hiukan itkua ja huutoa sekä sekaan seikkailua, kommelluksiakin ja lopulta hapuilevia askeleita kohti huomaavaisempia huomisia. Hyviä juttuja nämä ovat, mutta valitettavasti tässä tapauksessa niistä ei erityisen hyvää elokuvaa pystytty pyöräyttämään.
Tur & retur (2003) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti