Voi hyvinkin olla mahdollista, että lapsena olen joitakin pätkiä tai välähdyksiä sarjasta nähnyt jonkin taannoisen televisioesityksen kautta, mutta hivenen sitäkin epäilen, sillä kumpikaan vanhemmista ei ole oikein Huovisen huumorin ystäviä. Vaikka näin olisikin käynyt, niin mahdolliset varhaisvuosien vilkaisut ovat aikoja sitten muistista haalistuneet, ja käytännössä kyseessä onkin ensiesitys omalla kohdalla. Huovisen kirjalliseen tuotantoon olen viimeisten 15 vuoden aikana siinä määrin perehtynyt, jotta uskallan väittää, että runsas puolikas on tullut luettua ja miellyttävimpiä kirjoja useaankin kertaan. Liekö sitten syynä edelleenkin potemani pienoinen allergia kotimaista elokuva- ja televisiotuotantoa kohtaan, että melkoisen laiskasti olen filmatisointeihin perehtynyt. Blogissakin toistaiseksi ainokaisena nököttää melkein neljän vuoden takainen kirjoitus elokuvasta Havukka-ahon ajattelija, joka onkin mielestäni ihan mainio tapaus. Suunnitelmissa olisi käydä näitä enemmänkin läpi, sillä hyllyyn ostelin kivan kasan elokuva- ja televisiosovituksia, joista toivottavasti tämän vuoden puolellakin juttua saan aikaiseksi lisää.
Huovisen lyhyet erikoiset on kasailtu useammasta novellikokoelmasta valikoiden. Huovinen olikin melko ahkera näitä koosteita kynäilemään ja julkaisemaan, ja valtaosa niistä on omaan kirjahyllyyn päätynyt, eikä keräilyä ole aikomuksena ainakaan vielä lopettaa. Nykysilmin vilkuiltuna kaikki tarinat eivät kultaa ole, vaan osaa on aika terävine hampaineen päässyt pahemminkin jäytämään, mutta yleensä vähintään lievää huvittuneisuutta nämä saavat kohdallani aikaan. Sarja tosiaan on napsittu vähän sieltä ja täältä, joten ainakin ennakkoon oletan, ettei tarinoilla mitään kiinteämpiä liitoksia toisiinsa ole, ja että niitä voi huoletta katsella muussakin kuin ilmestymisjärjestyksessä. Jonkinlaisena löyhänä yhdistävänä tekijänä toimii jokaisessa jaksossa tarinat esittelevä Heikki Kinnusen hahmo. Eipä minulla muuten olisi tarvetta järjestyksestä poiketa, mutta ajattelin aina katselun yhteyteen lukaista tekstiversionkin ja pikkuisen mahdollisista eroavaisuuksista höpötellä. Huovisen suhteen kokoelma tosiaan on vajavainen, joten kaksi näistä sarjan sisältämistä tarinoista uupuu kirjahyllystäni. No, kunhan saan sinne lisäiltyä vuonna 1974 ilmestyneen kokoelman Vapaita suhteita, niin homma on tässä suhteessa hoidossa. Pohjusteluja lienee riittävästi jaariteltu tälle urakalle, eli naputtelenpa pikkuisen luku- ja katseluhetkien tunnelmista.
Kirjailija itse saadaankin ensimmäisenä kuviin hiukkasen vaitonaisena katselemaan ja joku juttelee taustalla, että maailmanmenoa pitää katsella vähän laajemmasta näkökulmasta, mikä tietysti suotavaa onkin, niin onpa pikkuisen antoisampaa ihmeteltävää tarjolla. Veikolle heitetään nopeat hyvästit, ja hänen tilalleen vaihtuu Heikki Kinnusen esittämä Huovishengeksi nimetty kertoja. Selvästi on samansuuntaista ulkomuotoa hahmoon haettu. Jostakin syystä tämä heppu on eksynyt musiikkiyhdistyksen palaveriin, josta pikaisesti ja jokseenkin mystisesti tuoliltaan katoaa katukäytävän puolelle varsinaista tarinaa käynnistelemään. Nytpä on käynyt niin, että nuori nainen Else-Maj Pontoppidan (Anne Nielsen) on saanut kauppakoulun puolella opiskelu-urakkansa päätökseen ja työelämä kovasti kiinnostaa. Pitäisi vain hyvä työpaikka jostakin löytää, ja siitä hän kaverilleen Louisellekin (Kirsti Kemppainen) mainitsee. Lehteä käteen siis ja sivut auki avointen paikkojen kohdalta.
"Else-Maj oli hieman pettynyt näkemäänsä. Vilho Hunterilla ei ollut vihreää metsästäjänhattua eikä hymykuoppia. Sen sijaan Vilholla oli päässään karvalakki, jonka toinen korvan suojus törrötti otsalla ja toinen huolettomasti niskassa. Villapaita oli kyllä miehekäs ja likipitäen siisti, mutta harmaat, repaleet pussihousut löksöttivät charmittomasti ja syltyssä olevat sukat eivät olleet urheilulliset. Hunterilla oli pihakenkinään kumisaappaista leikatut terät. Leukaa hänellä ei ollut nimeksikään."
Melko tavallisten ilmoitusten seasta silmiin pistää omalaatuinen tarjous, jossa pohjoisempana asusteleva oravanmetsästäjä kertoo kaipailevansa sihteeriä avukseen. Tämä ilmoitus hiukkasen hihityttää ja laittaa mielikuvituksenkin lentoon. Olisikohan luvassa alkukantaista voimaa, kuolemaa ja villiä luontoa...? Louise myös työnkuvalle naureskelee, mutta yhdessä puhellaan, että tyypillä ainakin on romanttinen nimi. Päätetään siis selvitellä, että onkohan koko juttu pilailua, mutta niinpä vain vastauskirje postikoppaan kopsahtelee, ja Louise kannustaa ystäväänsä tarttumaan tilaisuuteen. Intoa ainakin tuntuisi löytyvän, mutta pitkän junamatkan aikana kaikenlaiset kuvitelmat mielessä pyörähtelevät sekä samoin alkaa epäileviäkin aatoksia ilmaantumaan. Ensitapaaminen Vilho Hunterin (Esko Hukkanen) kanssa ei aivan ennakkotoiveita vastaa ja tervetuliaisateriakin on jokseenkin arkisen vaatimatonta mutusteltavaa, mutta ehkäpä ne paremmat puolet myöhemmin vuoronsa saavat...
Vilho esittelee toki mielellään tiluksiaan, eikä rakennuksista voi olla tietynlaista ränsistyneisyyttä havaitsematta. Hiukkasen apeaksi se nuoren naisen mielialat laittaa ihmetellessä, että minneköhän sitä lopulta onkaan tullut päädyttyä. Varsinaiset työt olisi tarkoitus aloitella seuraavana aamuna, ja samalla uusi päivä piristelee henkeä. Nimittäin Vilhossa on oma metka puolensa ja nahkojen lajittelu, kulujen ja tulojen kirjailu sekä muut puuhat sujuvatkin mukavissa tunnelmissa. Voisi jopa niinkin sanoa, että elämä hymyilee, eikä huolia tai murheita merkittävästi ole siedettävänä. Onhan elely kahdestaan korpimökissä sosiaalisesti rajoittunutta, mutta vapaa-aikaa löytyy paljon luonnon tarjotessa runsaasti harrastusmahdollisuuksia. Onni ei tässäkään tapauksessa ikuiseksi osoittaudu, vaan Vilhoa alkaa innostaa ajatus retkestä Kemijärvelle. Virallinen syy on tarvikkeiden täydennys ja uuden amerikkalaisen pyssyn ihmettely, mutta herra kuitenkin palailee matkoiltaan laukut täynnä kiliseviä pulloja, joiden ahkera tyhjentely saa sihteerin mietiskelemään tulevaisuuttaan.
"Elämä susiparina kylmässä erämaaparakissa vanhenevan miehen kanssa kävisi ajan oloon kärsimysten tieksi. Kersoja eli sanikoita ilmaantuisi joka ohrille uusia. Jos nyt riista vähenisi metsissä, olisi puute edessä. Ehkäpä Vilho äityisi juomaan huonoon metsäonneensa tuskastuneena. Silloin hän, Else-Maj, joutuisi suonikohjuisilla jaloillaan kävelemään kirkolle kunnantoimistoon avustusta pyytämään. Kun virkailijat kuulisivat hänen skandinaavissointisen nimensä, ympäröisi hänet oitis suomalaisseutujen mykkä kyräily. Ja kylällä jos pappi vastaan kävelisi, niin sen silmistä paistaisi äänetön, surkutteleva syytös leipäsutta kohtaan."
Alkujaan Oravanmetsästäjän sihteeri ilmestyi Huovisen tuotannon varhaisvaiheessa vuonna 1963 osana kokoelmaa Kuikka. Kyseinen opus on niitä omasta hyllystä puuttuvia nimikkeitä, mutta niinpä vain se on toista kautta luettavaksi päätynyt, sillä samainen tarina on laitettu osaksi pariin kirjaan jaettua järkälettä, eli kyseessä siis vuonna 2005 ilmestynyt lyhyitä erikoisia enemmänkin nielaiseva yhteensä miltei 800-sivuinen Bakulainen pahvala: 113 valittua tarinaa. Sieltä tässä tekstissä esiintyvät lainauksetkin on naputeltu, eikä siis sarjasta. Vaikka tarinalla ikää onkin, niin se ei ole yhtä kiinteästi aikakauteensa sidottu kuin jotkin muut Huovisen jutut, eli sitä seikkaa ei oikein voi syytellä viehättävyyden ja viihteellisyyden niukkuudesta. Tekstiversio on niinkin napakka kuin kuutisen sivua, eli on selvää, että piti pikkuisen lisää lihaa luiden ympärille kehitellä, että tarinasta saatiin venytettyä 26-minuuttinen jakso. Sovituksesta vastaavat sarjan ohjaajana toimiva Pauli Virtanen ja Vesa Karonen. Kahlailin kumpaisenkin version peräkkäin läpi, jonka pohjalta sanoisin, että pääpiirteiltään televisiosovitus on hyvinkin uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Kinnusen esittämä avauspuhe on myös melko suoraan Huovisen tekstistä napattu, samoin Else-Majn lopputilittely. Eroavaisuudet eivät sinänsä merkittäviä mielestäni ole. Mitä nyt Hunter selostelee sotamuistojaan kattavammin, kirjanpidon saloihin syvennytään hiukan enemmän sekä riehakkaammin ja harrastepuolta väläytellään vähäsen. Jos televisioinnin suhteen olisi pidetty yhtä ytimekäs linja kuin kirjassa, niin jutut lopahtaisivat todennäköisesti lyhyeen.
"Nyt Vilho Hunter alkoi juopotella. Selvänä niin jämerä mies muuttui kovaääniseksi, makean kohteliaaksi ja vihjailevaksi. Iltaisin hän kehui sivistystään ja kuntoaan ja teki hämäriä ehdotuksia. Viimein hänen vihjeensä muuttuivat selväpiirteisen törkeiksi, ja kun hän eräänä iltana suostutteli Else-Majta, että tehdään hirven suoliin veriryynimakkarat ja eletään kolme päivää kelteisillään saunan lauteilla, löi Else-Maj häntä korvalle ja sulkeutui kamariinsa."
Mitä olen Huovisen tuotantoon uppoutunut, niin eipä Oravanmetsästäjän sihteeri kovin korkealle kohoile, vaan merkkailisinpa ennemmin melkoisen yhdentekevien sepustusten kerhoon. Siinä missä herra parhaimmillaan onnistuu vähän vinoilevalla, hersyvämmin revittelevällä ja yllätykselliselläkin huumorilla hauskuuttamaan, niin tässä pienessä tarinassa erilaisten maailmojen ja persoonien kohtaaminen törmäyksineen ei niinkään saa huvittumisesta hytkymään. Loppupuolen alkoholihuuruiset irrottelutkin ovat vähän vaisua materiaalia, kun Vilho hymy korvissa aarteitaan ennemmin sijoittelee otollisiin paikkoihin ja kätköihin kuin retkikuulumisistaan kertoilisi. Korkki narahtaa ennen pitkää ja ensin menee komeasti kulauksella alas lasillinen punaista, ja tietysti toinen perään. Juopottelu jatkuu, kun kurkkuun kirkasta kaadellaan, mutta vaikuttaa siltä, että Vilho itse on ainoa, joka onnistuu hilpeän hengen löytämään, sillä katsomossa kanssaeläminen nousuhumalan suhteen jää vaiheeseen, eikä kaveriin kohdistettu pieni pilkkakaan lyhyttä hymyä enempää ihmeitä tee. Kovin omaperäiseksikään en uskaltaisi väittää Vilhon humalaisesti tarpomaa tietä äänekkäästä itsekehusta liioitellun huuruisiin tarinoihin itkuineen ja tilityksineen.
Jotenkin sitä tahtoisi Else-Majn kannalle kallistua, ettei älämölöivä äijä elämöinteineen mikään viehättävä viihdepakkaus ole, vaan rasittava sössöttäjä ennemmin. Tarkoituskin lienee Vilhoa tähän suuntaan tuuppia, mutta kaipa nämä rohkaisuryyppyjen innoittamat kuviot olisi kenties saanut kiinnostavamminkin ja ennen kaikkea viihdyttävämmin koluttua. Kyllähän tätä kohellusta nolosteluineen katselee ilman suurempaa tuskastumista, mutta samalla sopii huomauttaa, ettei mistään televisioviihteen merkkiteoksesta ole kyse. Hankkimaltani VLMedian levyjulkaisulta löytyy koko kymmenosainen sarja, ja toivonpa tosiaan, että jatkossa päästään oivaltavaisemmin maailman vinkeyksiä pureskelemaan. Joukosta löytyy sellaisia tarinoita, jotka aiempien lukemisten perusteella voivat hyvinkin naurattaa pähkäilyillään ja pöhköilyillään. Oravanmetsästäjän sihteeri jää valitettavasti siinä mielessä kohtalaisen laimeaksi. Kyllähän sen Huovisen jutuksi tunnistaa ja kumpuilevista metsämaisemistakin pienoista silmäniloa irtoaa, mutta sitä terävää huumoria saisi olla runsaamminkin.
Oravanmetsästäjän sihteeri (1986) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti