"Suoraan sanottuna en ole kovin kiinnostunut itsestäni. Hämmästyn melkein aina kun luen tuosta Astrid Lindgrenistä. Se en ole minä. Minä en ole mikään pahuksen julkkis tai kansallinen monumentti. Omassa mielessäni olen aina maalaistyttö Vimmerbystä. Vain vähän vanhempi ja viisaampi."
Saariston lasten seikkailuja kevätkaudella silmäillessäni lainailin oheislukemiseksi Jacob Forsellin, Johan Erséuksen ja Margareta Strömstedtin kuvapainotteisen kirjan Astrid Lindgren - elämän kuvat, josta lopulta irtosi ihan kiinnostavasti monenmoista nippelitietoa. Se ei yritäkään olla mikään kaikenkattava elämäkerta rakastetun kirjailijan taipaleesta, teoksista ja vaiheista yleensäkin, mutta mielestäni ihan kiinnostavia kurkkauksia merkittäviin hetkiin ja ihmisiin se sisältää, joten ajattelin tehdä samaisen teoksen pohjalta tännekin pikkuisen pintaraapaisun, josta saattaa löytyä kiinnostavaa lisätietoa blogissa aiemmin ja toki myös tulevaisuudessa kommentoimiini Lindgrenin tarinoista tehtyihin ruutusovituksiin. Kirjassa on kohtalaisen paljon tietoa Lindgrenin yksityiselämäänkin liittyen, mutta sitä osastoa napsin tänne vähäisemmissä määrin ja yritän keskittyä enemmän niihin tarinoihin ja taustoihin, jotka oleellisemmin elokuvia ja sarjoja sivuavat. Tekstiin naputtelemani lainaukset ovat myös samaisesta opuksesta lähtöisin. Katsellaanpa siis, mitä mielenkiintoista höpistävää sivuilta irtoaa ja yritän tekstisekamelskaa tällä kerralla hiukan jaksotellakin.
Vanhemmat ja lapsuuden leikit
"Mutta kaikkein eniten Samuel August rakasti Hannaa, niin kuin olen jo tainnut mainitakin. Hän itse mainitsi sen usein. Melkein joka päivä koko elämänsä ajan. Samuel August ei koskaan lakannut osoittamasta, kuinka onnellinen hän oli Hannasta ja kuinka ihmeellisenä hän piti sitä, että Hanna oli hänen elämässään ja hänen talossaan."
"Christopher Polhem, viisas mies, on sanonut, että lasten on hyvä nähdä vanhempiensa halaavan toisiaan. Polhem olisi aivan varmasti pitänyt Samuel Augustista. Rakastavampaa talonpoikaa ei ole koskaan ollut olemassakaan. Smoolannin talonpoikien keskuudessa oli epätavallista, että joku osoitti tunteitaan samalla tavalla kuin Samuel August. Me lapset olimme tottuneet siihen, että näimme isän joka päivä seisahtuvan ainakin hetkeksi syleilemään ja halaamaan äitiä."
Kirjahan kurkistelee kauemmaskin menneisyyteen esittäen napakan ja koskettavankin näkemyksen Astridin vanhempien Samuel August Ericssonin ja Hanna Jonssonin tapaamisesta, rakastumisesta ja yhteisestä perhe-elämästä vanhuudenpäiviin saakka. Nämä jutut hyppään pitkälti yli tämän tekstin kohdalla, mutta sainpa tuosta innoituksen laittaa lukulistalleni Lindgrenin vuonna 1975 ilmestyneen teoksen vanhempiensa yhteiselosta, eli kyseessä siis Samuel August från Sevedstorp och Hanna i Hult. Lapsuusaikoja en kuitenkaan täysin tahdo jättää väliin, sillä niistä paikoista, leikeistä ja yhteisestä onnesta on paljon päätynyt hänen tarinoihinsa ja lopulta elokuvienkin kautta ihmisiä ympäri maailmaa ihastuttamaan, eli kalenteria kääntelen 1900-luvun alkupuolelle. Mainittuja leikkejään Astrid ei yksin joutunut kehittelemään, vaan Smoolannissa asuneet Ericssonit saivat kaikkiaan neljä lasta: Gunnarin, Astridin, Stinan ja Ingegerdin.
"Ja jos suuren kuolon kutsun
tänä yönä kuulen,
on lohtuni ett' Jumalani mun,
on kanssani kun täältä erkanen.
Ne olivat viimeiset sanat, jotka Samuel August kuuli Hannan sanovan. Hanna sai aivoverenvuodon heti sen jälkeen, ja paria vuorokautta myöhemmin Samuel August menetti hänet. Samuel August näki Hannan seuraavan kerran vasta arkussa, ja kuolonkalpeus oli muuttanut hänet uudella, vieraalla tavalla kauniiksi. Samuel August ei ollut kyennyt vielä itkemään, mutta silloin hän otti Hannan kädet omiensa väliin, ja kun hän tunsi niiden jäisen kylmyyden, hän murtui ja parahti epätoivoisesti nyyhkyttäen: "Voi sinun käsiäsi, joita olen lämmittänyt niin monet kerrat!"
Nyt hän ei enää pystynyt niitä lämmittämään."
Astrid itse muistelee näitä päiviä lämmöllä ja rakkaudella kertoen, että lapsuutta leimasi turvallisuus, mutta myös vapaus puuhailla ja temmeltää perheen maatilalla ja antaa mielikuvituksen viedä ilman jatkuvaa vahtimista. Puut ja katot kutsuivat kiipeilijöitä, lautapinot ja heinäkasat loikkijoita, tunnelit ryömijöitään ja läheiset vesistöt uiskentelijoita. Astrid hieman ihmettelikin, että kaikki neljä selvisivät lapsuuden vauhdikkaista koitoksista hengissä ja terveinä. Hän muisteli myös, ettei lapsille ollut tapana nalkuttaa tai nuhdella heitä pienistä erheistä. Vapaiden leikkien vastapainona toimi aherrus tilan töissä vaikkapa naurismaata harventamassa kuusivuotiaista eteenpäin, ja myöhemmin työt muuttuivat vaativammiksi. Tekemistä riittikin, ja Astrid kertaili viettäneensä konfirmaatiopäivänsä rukiin sadonkorjuussa ja menneensä iltapäivällä ehtoolliselle. Annetut tehtävät pitikin tunnollisesti hoitaa loppuun ennen vapaampien aikojen alkua. Tätä hän katsoi jälkikäteen hyvänä oppituntina elämään yleensäkin, mikä auttoi sietämään ikävämpiäkin hommia liikoja valittamatta ja vaikertamatta. Lapsuuden turvallisen maailman pahimpana järkkymisenä Lindgren mainitsi Samuel Augustin vakavan sairastumisen vatsakalvontulehdukseen, josta ei loppukaan ilmeisesti kovin kauas jäänyt. Muuten hän oli sitä mieltä, että vastoinkäymiset ja ihmiselon surullisemmat puolet pysyivät pitkälti poissa perheen lasten arjesta aikoina noina.
"Minusta koko elämä on ollut aika hauskaa. Mutta siitä ei pääse mihinkään, että kaikkein hauskinta oli lapsuus."
Kirjan jälkipuoliskolla jutellaan näistä lapsuuden leikeistä ja oleilusta lisää. Leikkiminen yleensäkin oli merkittävä osa Astridin elämää sekä nuorempana että vanhempana ja niitä sitten päätyi tarinoihinkin. Esimerkkeinä mainitaan Eemelin hyrskynmyrsky, Pepin nuuskimisleikki sekä lattiakosketuksia välttelevä taiteilu, Melukylän puolelle taas päätyi noitaleikki, saaristoon kisailu Mysak-timantista ja ruusujen taistelu Kallen seikkailuihin. Aina nämä touhut eivät Astridilta sujuneet, vaan kerrotaanpa myös, että hän kadotti kykynsä leikkiä 12-vuotiaana, mutta taito palaili viimeistään omien lasten mukana. Lapsuusmuistelot olivatkin kirjailijalle jatkuva ilon ja inspiraation lähde. Vielä yli 80-vuotiaanakin Astrid ystävineen löysi aikaa leikkituokioille. Telmiminen maatilan pihapiirissä toi tietysti luonnon lähelle, ja siinä missä rakkaus leikkihetkiin säilyi elämän loppupuolelle samoin voi sanoa ihastumisesta luontoon. Tuntikausiin venyvät metsäsamoilut pysyivät mielekkäänä puuhana ja hänen kerrotaan mietiskelleen, että lapsuutensa Smoolantia muistellessaan kaipasi melkeinpä enemmän luontoa kuin ihmisiä. Puut viehättivätkin paljon ja aivan erityinen paikkansa näissä muistoissa oli Näsin pappilan pöllöpuulla, joka oli Astridin mielestä maailman paras kiipeilypuu ja jonka yksityiskohdat hän vielä päälle 80-vuotiaanakin muisti. Tämä vanha ja reikäinen jalava sattui muistuttamaan paljon Pepin limonaatipuuta, ja samaisen puun kätköihin Astridin isoveli Gunnar kätki kananmunan pöllöjen haudottavaksi, kuten Melukylän Saku päätyi myöhemmin tekemään. Nämä suloiset ja jännittävät leikkituokiot tulivat myöhemmin esille Astridin murheellisessa kirjoituksessa isoveljen kuoltua:
"Gunnarin poismenon jälkeen 1974 Astrid kirjoittaa epätoivoisesti: "Minun rakas pieni veljeni on kuollut! Suren häntä hirvittävästi ja muistan lapsuusaikojemme läheisen siteen. Melukylän Saku, ensimmäinen nuuskija, on kuollut! Kaipaan hänen huimapäisyyttään, elinvoimaansa, omahyväisyyttään, herkkyyttään, huumorintajuaan, hänen rakkauttaan minuun, suren kaikkein eniten pientä Geetä, jonka kanssa jaoin hiekkakasat ja laitumen kuopat ja jonka kanssa leikin nuuskimista.""
Kirjoittamisesta
"Kirjoittaminen on kovaa työtä, mutta se on myös ihanampaa kuin mikään muu. Kirjoitan aamuisin ja ajattelen aina illalla: "Voi, kunpa olisi taas pian aamu ja pääsisin jatkamaan!""
Hyviksi puoliksi kirjoituspuuhissa Lindgren mielsi sen tuottaman ilon ja pakotien huolilta. Työssään hän sovelsi ohjetta, jonka mukaan hyvä lastenkirja muistuttaisi haukea, eli pääpuoli olisi terävä ja suippo, ruokaisa keskiosa ja päätteeksi napakka pyrstö. Astridin kirjailijanura alkoi vuoden 1944 esikoiskirjalla Riitta-Maija keventää sydäntään (Britt-Mari lättar sitt hjärta) ja puolen vuosisadan aikana teoksia syntyi kaikkiaan yli 80 kappaletta. Näiden parissa on miljoonien toimesta iloittu ja haikailtukin ympäri maailmaa, sillä kirjoja on käännetty yli 90 kielelle. Eräänlaisena menestyksensä salaisuutena Lindgren piti sitä, että kirjoitti tarinoita, joita olisi itsekin tahtonut lukea, eikä lähtenyt niitä liikoja etukäteen lapsille tai aikuisille työstämään. Hän pitäytyi pitkälti tutuissa aiheissa ja ympäristöissä, eli lapsuus vietettiin maalla ja pikkukaupungeissa, kun taas nuoruudessa vaihdettiin suurkaupungin puolellekin. Myöhemmin mukaan tulivat saaristot, metsät ja henkimaailmakin. Näitä teoksia työstäessään Lindgren rikastutti kieltäkin lisäilemällä uusia nimiä, sanoja ja sanontoja, jotka ovat sittemmin vakiintuneet yleiseen käyttöön.
Lindgren oli sanojen suhteen lahjakas jo lapsena, ja häntä vähän naljaillenkin kutsuttiin Vimmerbyn Selma Lagerlöfiksi. Silloin kirjailija ei toiveammatteihin lukeutunut, vaan hän jopa vannoi, ettei sellaiseksi alkaisi, mutta niinpä vain 36-vuotiaana hänestä sellainen tuli. Ensimmäisenä hän tarjosi kustantajalle tarinaa Peppi Pitkätossusta, mutta tämä käsikirjoitus hylättiin Bonnierilla. Samaisena vuonna toinen kustantaja, Rabén & Sjögren, päätyi julkaisemaan aiemmin mainitun esikoisteoksen ja seuraavana vuonna sama yhtiö laittoi Pepin seikkailutkin kansien väliin ja kansan kätösten ulottuville julkaisemalla kirjan Pippi Långstrump. Pepistä tuli nopeasti jättimenestys ja jatkoa tarinoille seurasi kirjojen, kuvakirjojen, radiokuunnelmien ja näytelmänkin muodossa. Lindgren päätyi rekisteröimään Peppi Pitkätossu -tavaramerkin jo vuonna 1949. Hän ryhtyi tekemään myös muita hommia kustantajalleen, ja niinpä vuodesta 1946 lähtien Lindgren työskenteli reippaasti yli 20 vuotta osa-aikaisena lastenkirjatoimittajana tukemassa uusia lahjakkuuksia, etsimässä ulkomaisia teoksia julkaistaviksi ja työskennellen omien tarinoidensa parissa. Kirjoittaessaan Astrid käytti pikakirjoituslehtiöitä, joita oli aina valmiina yöpöydällä. Hän heräsi tyypillisesti viiden ja kuuden välillä ja aloitteli aamunsa teellä ja kolmella voileivällä appelsiinimarmeladilla ja homejuustolla kuorrutettuna. Eväshetken jälkeen hän palaili sänkyynsä työn pariin kirjoittaen lounasaikaan saakka. Tarinat päätyivät paperille kronologisessa järjestyksessä luku kerrallaan ja tätä prosessia seurasi karsiminen, kunnes kielen rytmi miellytti kynäilijäänsä.
Hahmojen alkuperää ja kehittelyä
"Mistä Astrid Lindgren keksii henkilöhahmonsa? Onko niillä esikuvia todellisuudessa? Astrid itse torjuu sellaiset kysymykset - ja jättää lukijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden pohdittavaksi, onko Eemelin esikuva hänen oma isänsä Samuel August, vallaton eno Emil, Albert Engström vai peräti Astrid itse (hänen nimensähän on Emilia ja hän on syntynyt Emilin päivänä)."
Tunnettujen ja rakastettujen hahmojen esikuviakin kirjassa valotellaan, vaikkakin pyritään täydellistä varmuutta välttelemään. Yhtenä innoittajana nähdään Astridin vuonna 1934 syntynyt tytär Karin omine lapsineen. Seitsemänvuotiaana Karin keksikin nimen Peppi Pitkätossu, kuten myös herra Liljanoksan, josta myöhemmin muokkautui Katto Kassinen. Myös Karin päätyi urallaan kirjojen pariin opiskellen kirjallisuushistoriaa ja sen jälkeen kääntämään yli 150 kirjaa ruotsiksi. Ensimmäiset työtehtävät tulivatkin 1950-luvulla äidin kustantamona toimivalta Rabén & Sjögrenilta. Sittemmin Karin meni 1958 naimisiin kustannusjohtaja Carl Olof Nymanin kanssa ja pari sai neljä lasta, jotka päätyivät osaksi Lindgrenin tarinamaailmaa. Tekstissä kerrotaan, ettei Lindgren yleensä kopioinut suoraan jotakin lasta kirjojensa sivuille, vaan nappaili juttuja ja ajatuksia sieltä sekä täältä.
"Karinin vanhin poika Carl-Johan kiljuu kerran kolmivuotiaana täyttä kurkkua ja hiljenee vasta, kun isoäiti puuttuu asiaan: "Tiedätkö, mitä Vaahteramäen Eemeli teki?" Neljävuotiaan Nilsin kuolemanpelko antaa alkusysäyksen kirjaan Veljeni Leijonamieli. Pikkuveli Olle ilmentää sanallista kekseliäisyyttä toistellessaan yksivuotiaana innokkaasti "nan-gi, nan-gi" - se putkahtaa esiin Korpun ja Joonatanin maailmassa. Vihreäsilmäinen tytär Malin väittää Pukarikadun Lotan lailla, että hänen silmänsä ovat salaa siniset. Kaksivuotiaan tyttären nimi saattaa kummitella Astridin mielen sopukoissa silloinkin, kun hän kehittelee Saariston lasten henkilöitä."
Monissa tarinoiden hahmoissa nähtiin myös vahvoja piirteitä keksijästä itsestään, mutta kirjan perusteella Lindgren ei ollut kovin innokas näitä arvuutteluja vahvistamaan. Kirjailija on varmaksi nimennyt parin hahmonsa todellisen elämän innoittajan, eli Melukylän Sakun inspiraationa toimi Astridin veli Gunnar ja Marikin esikuvana oli Astridin pitkäaikainen ystävätär Anne-Marie Ingeström, lempinimeltään Marikki (Madicken). Tytöt tutustuivat seitsemänvuotiaina, jolloin Anne-Marien isä Erik Ingeström rakennutti Vimmerbyn upeimman talon lähelle Astridin kotia. Tuvelyckanista tulikin tarinan Kesäkumpu, jossa todellisen elämän puolella Astrid ja Anne-Marie ahkerasti leikkivät keskenään. 1930-luvulla he viihtyivät edelleen yhdessä nuorina äiteinä, toimivat toisen maailmansodan aikana kumpikin kirjesensuurin parissa ja myöhemmin samassa kustantamossakin, jossa Anne-Marie luki käsikirjoituksia. Vanhempina he jatkoivat säännöllisiä tapaamisia. Anne-Marie vietti kaksi viimeistä vuottaan vuodeosastolla Astridin vieraillessa usein. Nykyään parhaat ystävykset lepäävät vanhempiensa läheisyydessä Vimmerbyn kirkkomaalla.
Jos palataan yhteen kestosuosikkiin, eli Peppiin, niin Karin tosiaan keksi nimen syksyllä 1941 korkeaa kuumetta potiessaan. Hän vaatikin, että äiti kertoisi Pepin mielenkiintoisista seikkailuista ilta toisensa jälkeen. Karinin täyttäessä kahdeksan toukokuussa 1942, näki Astrid eräänlaisen elävän version Pepistä tavatessaan syntymäpäiväjuhlissa Karinin ystävän, Sonja Sandinin. Punatukkainen ja pisamainen Sonja temmelsi elämää täynnä ja jäi Lindgrenin mieleen. Satutuokioista ja eläväisemmästä kohtaamisesta oli kuitenkin vielä matkaa kirjahahmoksi, mutta pari vuotta myöhemmin Astrid liukastumisen seurauksena päätyi vuodelepoon ja kirjoitti tuolloin sadun Pepistä kymmenvuotislahjaksi Karinille. Astrid päätyi kertomaan Sonjallekin tämän vaikutuksesta hahmon suhteen, mutta Sonja taas oli sitä mieltä, että kyllähän kirjailija itse taitaa se varsinainen Peppi olla.
"Hän muistaa, kuinka pieni Eemelin esittäjä Jan Ohlsson ryömi isonveljensä turvalliseen syliin. Hän muistaa Phalénin pienten veljesten hautaristin Vimmerbyn kirkkomaalla. Ja hän löytää veljesten Nils ja Bertil Benströmin muistokiven Tukholman pohjoiselta hautausmaalta, jonne puoliso Sture on haudattu."
Synkempi satu Veljeni, Leijonamieli kehittyi vähitellen 1970-luvun vaihteessa, kun Astridille alkoi valjeta, että tarina kertoisi kahdesta veljestä ja kuolemasta. Tuolloin se oli tullut henkilökohtaisestikin lähelle, sillä isä Samuel August oli kuollut vuonna 1969 ja sisarenpoika Åke vuotta varhaisemmin moottoripyöräonnettomuudessa. Vuoden 1971 ensimmäisenä päivänä matkatessaan junalla Fryken-järven rannalla Astrid näki veden ylle lankeavan toismaailmallisen vaaleanpunaisen valon, ja keksi, ettei tarina sijoittuisi todelliseen maailmaan. Kirjoitusurakkaansa käynnistellessään Astrid ei vielä tiennyt, miten se tulisi päättymään ja syntynyt lopetus nähdäänkin monesti eri tavalla lasten ja aikuisten silmien kautta. Siinä missä aikuiset kauhistelivat päätöstä, niin lapset kiittelivät valoisasta lopusta. Lukemassani kirjassa tekijöiden toimesta pohdiskellaan myös, että sadussa toisensa tuhoavat hirviöt muistuttavat Lindgrenin toisen maailmansodan aikaisia näkemyksiä natsismista ja bolsevismista.
Varhaisempi Katto Kassinen taas syntyi ja löysi kotipaikkansa Tukholman Vasastanista. Lentäväisen hepun tarkempi osoite löytyi talosta, jossa Lindgrenin perhe asui vuosina 1931-1941. Noina aikoina Kassinen ei vielä satuhahmona päässä pyörinyt, vaan Lindgrenit olivat jo muuttaneet Dalagatanille, jolloin Karin-tytär tahtoi kuulla tarinoita herra Liljanoksasta, joka vieraili aikuisten tietämättä hänen luonaan. Astrid kehittikin tarinoita kiltistä lentelijästä tyttärensä iloksi. Vuosia myöhemmin herra Liljanoksa tavallaan teki paluun, mutta oli muuttunut luonteeltaan jääräpäisemmäksi, rehenteleväksi ja laiskemmaksi tyypiksi, jolla pyöri propelli selässä. Varhaiseksi kaimaksi Kassiselle mainitaan vimmerbyläinen suutari Karlsson på fatet (Vati-Kassinen). Satujen pohjalta ilmestyi vuonna 1974 elokuvaversio Karlsson på taket (Världens bästa Karlsson).
Elokuvat ja televisiosarjat
"Kun Melukylä-filmit kuvataan uudestaan 1986, sekä Olle Hellbom että Tage Danielsson ovat jo kuolleet. Eräässä kokouksessa Astrid puhuttelee Lasse Hallströmiä ja sanoo: "Minä en aio ruveta pitämään sinusta. Kaikki minun mieleiseni ohjaajat nimittäin heittävät henkensä." Juuri silloin ohi kulkee mies, joka on mukana venäläis-ruotsalais-norjalaisessa Mio, poikani Mio -elokuvaversiossa, josta Astrid ei pidä. Astrid katsoo kauan miehen perään ja sanoo: "Tuo sen sijaan ei ole välittömässä hengenvaarassa.""
Sen lisäksi, että Lindgren oli Ruotsin luetuin kirjailija, on hänen teoksiaan siirretty valkokankaille ja televisioon eniten länsinaapurissa. Elokuvasovitusten tekeminen aloitettiin melko varhain, sillä jo vuonna 1947 Kalle mestarietsivä pääsi pomppaamaan kirjan sivuilta elokuvaan Mästerdetektiven Blomkvist. Sittemmin elokuvia on kertynyt noin 30 ja televisiosarjojakin kymmenisen kappaletta. Työtovereikseen Astrid sai ohjaajia, joita arvosti enemmänkin. Mittavin ja hedelmällisin yhteistyö muodostui Olle Hellbomin kanssa, joka filmasi Astridin tunnetuimpien hahmojen seikkailuja elokuviksi ja sarjoiksi. Uransa alkupuolella Astrid tyytyi lähinnä myymään oikeuksia tarinoidensa elokuvaversioihin, mutta vuonna 1949 Pepistä tehtiin Lindgrenin mielestä kovin kummallinen sovitus, jossa Peppi oli nainen, jonka hommana oli saattaa nuoria rakastavaisia yhteen. Tästä näkemyksestä Lindgren tyrmistyi siinä määrin, että alkoi jatkossa osallistua merkittävämmin käsikirjoitusten työstämiseen. Kirjassa kerrotaan, että käsikirjoitusten valmistumisen jälkeen Astrid ei enää puuttunut pahemmin kuvauksiin, vaan antoi ohjaajien vapain käsin toteuttaa kirjoitetut tarinat. Uusia kohtauksia ja vuorosanoja hän toki pyynnöstä kirjoitti, mutta vieraili muuten kuvauksissa lähinnä kannustamassa tekijöitä. Yleensä hän oli tyytyväinen lopputuloksiin, mutta suhtautui vähän varauksella teostensa filmaamiseen, koska katsoi elävästi kuvitettujen versioiden nakertavan mielikuvitusta, mutta toisaalta taas piti tarinoidensa sovituksia oivana vastapainona kaikille kauheuksille, joita lapset näkivät televisiossa.
"Astrid oli isän tyttö. Hän sanookin eräässä haastattelussa: "Minusta tuntuu, etten ole koskaan rakastanut ketään enemmän kuin häntä." 1960-luvulla Astrid käyttää Samuel Augustia elävänä lähdeteoksena Eemeli-kirjoihin."
Ensimmäistä Eemeli-elokuvaa alettiin toteuttamaan helmikuussa 1971 Smoolannissa Astridin toiveiden mukaan. Ainoan elokuvaesiintymisensä Astrid päätyi tekemään kolmannen Eemeli-elokuvan markkinakohtauksessa kukkahuivi päässään noin neljän sekunnin ajan. Kyseistä kohtausta ei kuitenkaan kuvattu Smoolannissa, vaan Katrineholmin lähistöllä, mutta aitoa ilmapiiriä tuottamaan kuljetettiin 99 Vimmerbyn asukasta busseilla paikalle. Ilmeisesti juurikin Eemelin seikkailut sekä kirjojen että elokuvien puolella olivat kirjailijan omaa sydäntä lähimpänä. Yhtenä syynä oli se, että niiden kautta Astrid pääsi kertomaan rakkaalta isältään lapsena kuulemiaan juttuja. Eemelin perheen maatila löytyi noin 20 kilometrin päästä Vimmerbystä, eli Rumskullanista, jossa Gidderydin tila sai muuntua Kissankulmaksi. Paikasta tulikin suosittu kesäinen matkakohde, jossa vieraili vuosittain 100000 uteliasta lomailijaa. Astrid vieraili itsekin kuvauksissa, koska matka tosiaan oli melko lyhyt.
Georg Riedel toimi pitkään Lindgrenin tarinoista tehtyjen elokuvien säveltäjänä, ja kaksikko työsti yhdessä kappaleita, joista on tullut klassikkoja lastenlaulujen joukossa. Työjärjestys meni lähes aina siten, että Astrid kirjoitti sanat, joihin Riedel sävelsi musiikin ja toimitti lopputuloksen kasetilla kuvausryhmälle. Riedel kertoi vain kertaalleen poikenneensa tutusta kaavasta soittaessaan ystävälleen erään kohtauksen taustalle tarkoittamansa musiikin. Samaisen ystävän mielestä kappale oli kauhea, minkä seurauksena Riedel päätti työstää sen uudelleen ja lopputuloksena oli Jag gör så att blommorna blommar, joka alettiin myöhemmin tuntea paremmin nimellä Idas sommarvisa (Idan kesälaulu). Sittemmin siitä tulikin erittäin suosittu kappale kevätjuhlia sulostuttamaan.
Jos Lindgren ei niinkään tykännyt 1940-luvun lopun Peppi-versioinnista, niin Olle Hellbomin ohjausten suhteen mielipide oli ihan toiseen suuntaan. Etenkin sarjassa Pippi Långstrump sekä elokuvissa Pippi Långstrump på de sju haven ja På rymmen med Pippi Långstrump esiintynyt Inger Nilsson ihastutti tarinoiden keksijää kovasti. Nilsson nähtiinkin hahmon täydellisenä ruumiillistumana, ja hän oli yhteydessä Lindgrenin kanssa myöhempinä vuosinakin ja päätyi lopulta pitämään muistopuheen kirjailijan hautajaisissa. Vuonna 1969 ensiesityksensä saanut televisiosarja keräsi lauantaisin kolme miljoonaa ruotsalaista olohuoneisiin. Sitä seuraavana vuonna valmistuneen ensimmäisen elokuvan merirosvokaupungiksi löydettiin pitkien etsintöjen päätteeksi Budva Montenegrosta. Vinkki siihen suuntaan tuli Lindgrenilta, sillä hän oli joitakin vuosia aiemmin lomaillut lähistöllä. Muuten merirosvokohtauksia toteutettiin Barbadoksella, Toftan rannassa ja Vaxholmin linnoituksessa.
Kuvauspaikoista kerrotaan myös elokuvan Bröderna Lejonhjärta yhteydessä, jonka kohtauksia kuvattiin Hasse Alfredsonin tilalla Österlenissä. Samainen Hasse oli esittänyt pienempiä osia parissa aiemmassa Lindgren-filmatisoinnissa. No, hänen tiluksilleen päädyttiin lavastamaan vähän liiankin jämerin ja raskain elementein elokuvan Kirsikkalaaksoa. Korpun esittäjä Lars Söderdahl oli jo aiemmin näytellyt pikkuveljeä Katto-Kassisesta kertovassa elokuvassa ja Joonatania esittänyt Staffan Götestam päätyi taas myöhemmin tekemään lukuisia näyttämösovituksia kirjailijan tarinoista. Olle Hellbomille tämän teoksen myötä ojennettiin hänen ainokaisekseen jäänyt Guldbagge-palkinto. Hellbomin piti ohjata myös vuonna 1984 lopulta ilmestynyt Ronja Rövardotter, mutta kuolema vuoden 1982 kesäkuussa laittoi kuviot uusiksi ja työtä jatkamaan astui Tage Danielsson, joka oli myös kuvausten aikaan sairas kuollen vuoden 1985 lokakuussa. Kirjassa luonnehditaan Tagea ja Astridia sukulaissieluiksi, joille yhteistä oli uutteruus ja joilla huumoriin, järkeen ja tunteeseen yhdistyivät humanismi ja vapaudenkaipuu. Astrid näkikin Tagen viisaana isoveljenä, siitä huolimatta, että olikin itse noin pari vuosikymmentä ohjaajaa vanhempi.
Astrid Lindgren - elämän kuvat sisältää myös asiaa Saltkråkanin väen seikkailujen tekemisestä ja taustoista, mutta kirjaa tuli käsiteltyä saariseikkailujen kommentoinnin yhteydessä, enkä lähde niitä pätkiä tässä toistamaan. Viidennen jakson yhteydessä höpöttelin sarjaan kiinteämmin liittyvistä jutuista ja kuudennen osan kohdalla taas Lindgrenin omista saaristokesistä Furusundissa. Nämä naputtelut voi halutessaan lukaista seuraavien linkkien kautta:
Vi på Saltkråkan: Denna dagen - ett liv (Saariston lapset: tämä päivä on koko elämä / Malinin vapaapäivä)
Vi på Saltkråkan: Sjörövarna (Saariston lapset: merirosvot)
Yhteiskunnallinen vaikuttaminen
"...ja niille, jotka vaativat äänekkäästi kovempia otteita ja ankarampia menetelmiä, minä haluan kertoa, mitä muuan vanha rouva kerran kertoi minulle. Hän oli nuori äiti siihen aikaan, kun sanonta "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa" oli vielä korkeassa kurssissa. Hän itse ei uskonut siihen, mutta kerran hänen pieni poikansa oli tehnyt jotakin sellaista, että hän ajatteli pojan ansainneen elämänsä ensimmäisen selkäsaunan. Hän käski pojan mennä hakemaan ulkoa vitsan. Pieni poika lähti ja oli pitkään poissa. Viimein hän tuli itkien takaisin ja sanoi: "En löytänyt vitsaa, mutta tässä on sinulle kivi, jolla voit heittää minua." Silloin äitikin alkoi itkeä, sillä yhtäkkiä hän näki tilanteen lapsen silmin. Lapsen oli täytynyt ajatella, että "äiti haluaa tehdä minulle pahaa, ja se käy varmasti kivelläkin". Äiti halasi lasta, ja he itkivät hetken yhdessä. Sitten äiti pani kiven keittiön hyllylle, ja se sai jäädä siihen pysyvästi muistuttamaan lupauksesta, jonka äiti antoi sillä hetkellä itselleen: Ei koskaan väkivaltaa!"
Yläpuolelta löytyvä lainaus on alkujaan peräisin Lindgrenin kiitospuheesta saamansa rauhanpalkinnon yhteydessä Frankfurtissa 1978. Siinä kirjailija otti vahvasti kantaa lasten fyysistä kurittamista vastaan, mikä aiheutti närää yleisössä. Etenkin uransa jälkipuolella Astrid otti moniinkin yhteiskunnallisiin asioihin kuuluvasti kantaa, eikä lainkaan niin kiltisti kuin kirjojensa sivuilla. Maailmanlaajuiseen suosioon noussut kirjailija saikin lehtien palstoilta runsaasti tilaa näkemyksilleen ja samalla suursuosio takasi senkin, että merkittävämmissäkin piireissä kuunneltiin, mitä asiaa Astridilla oli. Pelkän menestyksen takia häntä ei kuunneltu, vaan Astridilla oli tietysti kyky ilmaista mielipiteensä napakasti, perustellusti ja terävästi. Poliittisesti vasemmalle kallellaan ollut Lindgren käsitteli kirjoituksissaan monenkirjavia aiheita ja ilmiöitä, ja erityisesti lasten hätä ympäri maailmaa kosketti kovasti. Hän ei kuitenkaan ollut kaikista asioista kannattamiensa sosiaalidemokraattien kanssa samoilla linjoilla ja lopulta jyrähti mielestään turhankin kireäksi karannutta marginaaliveroa vastaan huomatessaan maksavansa rapsakat sata prosenttia tuloistaan. Lindgren kirjoittikin aiheesta satiirisen sadun Pomperipossa i Monismanien, joka julkaistiin Expressen-lehdessä maaliskuussa 1976. Sadun katsotaankin olleen osaltaan kaatamassa Olof Palmen hallitusta, mikä tiesi samalla sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen 40 vuoden hallitusputken päättymistä. Tuolloinen valtiovarainministeri Gunnar Sträng suhtautui kirjoitelmaan vähättelevästi väittäen Lindgrenin laskutaitoja heikoiksi, johon kirjailija näpäytti takaisin, että taitaa Sträng olla se vähemmän lahjakas laskija, vaikkakin mainio satusetä. Siinä missä hallitus suhtautui halveksien kannanottoon, niin Astridille kertyi runsaasti kiitoskirjeitä kansalta.
"Astrid tapaa kruununprinsessan vielä Dramaten-teatterissa joulukuussa 1997. Astrid esiintyy silloin viimeisen kerran julkisuudessa Mio, poikani Mion ensi-illassa. "Hänestä minä pidän niin kovasti", Astrid sanoo ja silittää Victorian poskea."
Lindgren yritti myös omalla panoksellaan vaikuttaa eläinten hyvinvointiin, sillä maalla vapaammin elävien kotieläinten keskellä varttuneena hän koki suurta tuskaa siitä, millaisiin oloihin kehitys oli eläimet tunkenut. 1985 hän kirjoittikin artikkelin lemmenkipeästä lehmästä, jonka jälkeen aloitti monivuotisen kampanjoinnin eläintehtaita ja teurastamoja vastaan. Myöhemmin eläinsuojelulakia lähdettiinkin uudistamaan parempaan suuntaan, mutta ilmeisesti se ei aivan vastannut Astridin toiveita, vaan pääsi vesittymään matkalla alkuperäisiin tavoitteisiin verrattuna. Lindgren kuitenkin oli tyytyväinen siitä, että tätä tehostuvaa kehityssuuntaa onnistuttiin jarruttamaan. Hän pääsi esittämään yhteiskunnallisia näkemyksiään myös suurvaltojen silloisille johtajille ja oli läheisissä väleissä Ruotsin kuningasperheenkin kanssa. Vaikka Astridia kuunneltiin, niin aina ehdotuksia ei oltu halukkaita toteuttamaan. Yhteinen historia kuningasperheen kanssa juonsi kauas 1950-luvulle, jolloin Astrid tapasi kuningas Kaarle Kustaan, joka oli sillloin vasta nuori prinssi. Silvia taas yritti tiedustella Astridilta neuvoja lastenkasvatukseen, mutta kirjailija oli sitä mieltä, että kuningatar pärjää kyllä varsin mainiosti itsekin siinä puuhassa. Kruununprinsessa Victoria teki häneen vaikutuksen jo viisivuotiaana tokaissessaan topakasti tyhmiä kyselevälle toimittajalle. Myöhemminkin myönteiset tuntemukset säilyivät molemminpuoleisina.
Vanhuus ja kuolema
"Mutta minua ei silloin enää ole,
sillä henkeä vailla ei kukaan voi elää maan päällä.
Mutta minä elän lehmuksessa,
minä asun viileässä vihreässä talossani aikojen loppuun asti
ja satakieli laulaa minulle kevätiltoina ja öinä -
oi, se on hauskaa!"
Varsin aktiivista ja liikkuvaista elämäntapaansa Astrid jatkoi vielä yli 80-vuotiaana, mutta väistämättä paikat alkoivat antaa periksi ja aistit heikentyä. Lisäksi hän koki olevansa uupunut työhönsä ja julkisuuteen, ja kun konekirjoitus ei enää sujunut, päätti hän laskea kynän kädestään. Viimeisiä haastattelujaan hän antoi lehdistölle vuonna 1997 90-vuotispäivänsä yhteydessä, ja tuolloin vastaukset vielä olivat hyväntuulisia ja vitsikkäitä. Kirjassa kuitenkin kerrotaan, miten vanhuus vaivoineen oli alkanut painaa yhä enemmän ja mainitaankin Lindgrenin halunneen elää rauhassa kuin yksinäinen pieni eläin metsän uumenissa. Muutenkin samainen vuosi koetteli voimia ja jaksamista melkein koko maailman onnitellessa ja median kärkkyessä haastatteluja, minkä lisäksi kesäinen kaatuminen vei vuodeosastolle toipumaan. Vuoden 1998 halvauskohtauksen jälkeen liikkuminen kävi entistä hankalammaksi, vaikkakin hän yhä pystyi ulkoilemaan ja vierailemaan rakkaissa maisemissaan Näsissä ja Furusundissa. Vielä viimeisenä kesänään 2001 Astrid oleili kolmisen kuukautta Furusundissa, jonne oli asennettu hissi, minkä avulla hän pystyi nousemaan ihastelemaansa merimaisemaa verannalta katselemaan. Yksinäisyys vaivasi yhä enemmän pitkäaikaisten ystävien kuollessa ja oman voinnin heikentyessä. 94-vuotiaana Astrid sairastui influenssaan, eikä siitä enää toipunut, vaan nukkui pois kotonaan 28. päivä tammikuuta vuonna 2002. Hautajaiset jäivät valoisaan kevätpäivään 8. maaliskuuta ja ne välitettiin television sekä radion kautta suorana lähetyksenä, minkä lisäksi paikalle saapui tuhansia ihmisiä. Astridin tuhka kuljetettiin Vimmerbyn hautausmaalle Samuel Augustin ja Hannan viereen, ja hautakivi noudettiin Näsin kotitilan lehmihaasta.
"Oli onni tuntea Astrid, hän auttoi minua paljon. Astrid oli suunnattoman vahva ihminen mutta samalla hyvin herkkä. Se on harvinainen yhdistelmä."
Astrid Lindgren - elämän kuvat ei sentään näin suruisesti antiaan päätä, vaan antaa Margareta Strömstedtille muutaman sivun verran tilaa loppusanoille. Lindgren oli jo vuonna 1964 tiedustellut nuoremman kirjailijan halukkuutta elämäkerran työstämiseen, mihin Strömstedt oli aluksi suhtautunut varautuneesti, mutta myöhemmin lämmennyt ajatukselle. Astrid Lindgren – en levnadsteckning ilmestyi vuonna 1977, mutta prosessi oli pitkä ja sen aikana muodostui pysyvä ystävyys neljän vuosikymmenen ajalle. Elämäkertaa varten Astrid avautui paljon Strömstedtille, mutta ystävykset viettivät muutenkin aikaa kierrellen Vimmerbyn lähistöllä, kävellen Astridin lapsuuden metsämaisemissa, kiipeillen ja rupatellen vanhojen tuttujen kanssa. Vastaavaan tapaan Lindgren oli kiinnostunut ystävänsä ja tämän perheen elämästä, kuten Margareta kirjassa kuvailee:
"Väitänkö minä, että meidän tyttäremme on Ronjan esikuva? Ei, sitä ei tiedä kukaan, mutta ehkä tyttäremme kosketti Astridia murrosiän vapautumiskuohun rajuilla isänvastaisilla tunteillaan. Tytär karkasi kotoa, kun asuimme Tukholman Södermalmilla, ja tunnistin sanat jotka Matias lausui surunsa vallassa. Sanatarkasti. Astrid seurasi elämäämme. Hän seurasi elämäämme myötätuntoisesti, hän ymmärsi murheemme ja kiukkumme. Hän kirjoitti tyttärellemme rakastavia kirjeitä."
Margareta mainitsee, ettei varsinaisesti keskustellut Ronjan alkuperästä avoimesti Lindgrenin kanssa, ja tyytyy toteamaan, että ehkä hän perheineen kyseiseen kirjaan päätyi, ehkä ei. Strömstedt pohtii myös, että tällainen arvuuttelu Astridin hahmojen suhteen on melko yleistä ja halutessaan lukija pystyy tulkintojaan tekemään, mutta varmuutta niiden paikkansapitävyydestä on hankalaa saada joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Hän kertoo tunnollisesti kirjanneensa ylös Astridin jutut lapsuudestaan, tutuista paikoista ihmisineen, saduista ja lauluista. Vaikka näitä Astridin kirjoista onkin löydettävissä, niin lopullisten teosten satujen taikamaailma on paljon enemmän, eikä tällaisten todellisen elämän yksityiskohtien analysointi kirjoista tarinoineen välttämättä paljoakaan kerro. Margareta onkin sitä mieltä, että niiden ihmeellisyyttä pitäisi ennemmin ihastella kuin pyrkiä purkamaan osiin. Näsin vierailujen aikana Margareta sai Astridilta tarkkoja opastuksia lapsuusaikojen leikkeihin liittyen ja nämä suloiset muistot menivät elämäkerran kirjoittajankin ihon alle sisimpään. Summailussaan Strömstedt toteaa myös tuumineensa, että Astridin vaikeina ensimmäisinä vuosina nuorena naisena Tukholmassa näiden kertailu auttoi häntä paljon, sillä Lindgren alkoi iltaisin ystävättäriensä kanssa yhdessä muistella menneitä ja siinä yhteydessä Astridin kohdalla avautui kultaisten lapsuuden päivien aarrearkku, josta riitti ammennettavaa:
"Lapsuus tulee uudestaan näkyväksi, vahva tyttö löytää tien takaisin itseensä, ja ilo ja halu syntyvät uudestaan: halu leikkiä, luoda, tulla taas eläväksi. Nyt siinä on mukana kuitenkin myös aikuisen näkökulma, aikuisuuden ja vastuun näkökulma, veijarimaisen sukkeluuden ja arjen hauskuuden rinnalla on suurta surua."
Oman osuutensa viimeisellä sivulla Strömstedt pyörittelee ajatusta siitä, miten eri tavoin nuoret tytöt ja pojat näyttäytyvät Astridin saduissa pohtien kirjailijan heijastelevan omaa voimakasta ja rakastavaa isäsuhdettaan teostensa tyttösankareihin. Esimerkiksi Peppi, Marikki ja Ronja ovat vahvoja lapsia, joiden välit isiinsä ovat lujat. Nuoret pojat taas näyttäytyvät Strömstedtille hieman syrjäytyneinä ja isähahmoa etsivinä. Kuten hän mainitsee, niin Rasmukselle löytyy vierelle kulkuri, Eemelille Aatu ja Korpulle isoveli Joonatan. Strömstedt mietiskeleekin, että näissä hieman hukassa olevissa ja tavallaan isättömissä hahmoissa saattaa näkyä Astridin oma esikoinen, joka käytännössä syntyi isättömänä, ja josta hän itsekin joutui olemaan paljon erossa pojan ensimmäisinä elinvuosina: "On kuin Astrid Lindgren haluaisi kerran toisensa jälkeen hyvittää kaiken sille pienelle pojalle, joka syntyi aikoinaan isättömänä Kööpenhaminassa. Hänen kuvansa heijastuu kaikkiin niihin pieniin syrjäytyneisiin poikiin, joista Astrid kirjoittaa." Vaikka Astrid oli jo lopettanut satujen kirjoittamisen, niin Margareta kertoo, miten tämä silti edelleen haaveili alituisesti, että voisi pitää lapsista hyvää huolta antaen heille vastaavanlaisen turvallisen ja vapaan lapsuuden, jonka oli itse saanut nuorena kokea Smoolannissa.
"Isäni puutarhassa kasvaa puu - soittaa lehmukseni - sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto. Puita on kaikkialla, runoissa ja lauluissa, saduissa ja tarinoissa. Niitä on meidän muistoissamme. "Tuntemani puu", ajattele, jos ihmisiä voisi pyytää kertomaan siitä!
Silloin me saisimme kuulla, silloin muistin kätköistä kaivettaisiin veräjän vierustan pihlaja ja hakamaan haapa, tuoksuva lehmus ja kukkiva kirsikkapuu ja koivut metsikössä, jossa käki kukkuu. Luulen, että kuulisimme eniten lapsuuden puista, kiipeilypuista, leikkipuista, haavepuista, monista, monista!"
(Astrid Lindgren: Onko erilaisia puita?)
Strömstedtin mielenkiintoisista pohdiskeluista voisi enemmänkin naputella, mutta ehkäpä siinä tuli jo maistiaisia ihan tarpeeksi. No, aion jatkossakin jatkaa Lindgrenin tarinoihin tutustumista ja niille oiva kaveri lienee se aiemmin mainittu elämäkerta Astrid Lindgren – en levnadsteckning. Lukulistalle pääsi myös pompsahtamaan Johan Erséuksen Från snickerboa till Villa Villekulla, jossa hän ilmeisesti keskittyy Lindgren-filmatisoinneista ja niiden taustoista tiedottelemaan. Hiukkasen harmi vain, ettei siitä taida olla suomeksi tai englanniksi käännettyä versiota saatavilla. Kovasti kiinnostaa joka tapauksessa, etenkin kun elokuvien ja sarjojen levyjulkaisut eivät kovinkaan kaksisesti tähän tiedonnälkään pysty vastaamaan. Joka tapauksessa suosittelen tutustumaan myös tähän lukaisemaani kutkuttavaan teokseen, jota tässä tiivistelyssä olen käsitellyt. Monenmoista juttua ja yksityiskohtaa tosiaan tämän tekstin ulkopuolelle jäi, sillä päätin pitäytyä valituissa paloissa, jotka edes jotenkin sopisivat rikastuttamaan blogin aiempia ja niitä tuleviakin Lindgren-kirjoituksia. Niin, ja tietysti kirjan pääsisältö, eli vuosikymmenten ajalta kerätyt lukuisat kauniit, hauskat ja harvinaisetkin valokuvat jäivät kokonaan uupumaan. Vaikka valokuvapainotteisesta kirjasta onkin kyse, niin kiinnostavaa tekstisisältöäkin on saatu mukaan kiitettävän paljon omasta mielestäni. Sivuilta löytyvät jutut eivät onneksi edusta mitään tappavan tylsää ja kuivaa jauhamista, vaan siitäkin yllätyin iloisesti, että tietyt kappaleet ja lainaukset Astridin kirjoituksista pääsivät kunnolla koskettamaankin. Esimerkiksi alkupuolella lyhennettynä esitetty vanhempien rakkaustarina laittoi tippoja linssiin, mutta samalla herätteli lämpöistä hymyä ihastuttavilla hetkillään. Astrid Lindgren - elämän kuvat onkin monessakin mielessä antoisa lukuelämyksenäkin. Ainakin tätä lukijaa ja katsojaa kirja innostaa osaltaan sukeltamaan syvemmälle tähänkin taikamaailmaan, ja eiköhän niistä seikkailuista höpöttelyjä tulevaisuudessa tännekin ilmaannu... Toivottavasti tästä trivianurkkauskurkkauksesta on jotakin iloa ja ehkä hyötyäkin samaisesta maailmasta viehättyneille!
Lopetteluksi laitan soimaan aiemmin tekstissä mainitun kauniin kappaleen Idas sommarvisa. Vaikkapa sitten muistuttelemaan Lindgrenin suloisista sekä herkistävistäkin sanoista, juhlistelemaan aluillaan olevaa kesää ja tuomaan hyväntuulisia sekä sydämellisiä tuntemuksia:
"Du ska inte tro det blir sommar
Ifall inte nån sätter fart
På sommarn och gör lite somrigt
Då kommer blommorna snart
Jag gör så att blommorna blommar
Jag gör hela kohagen grön
Och nu så har sommaren kommit
För jag har just tagit bort snön
Jag gör mycket vatten i bäcken
Så där så det hoppar och far
Jag gör fullt med svalor som flyger
Och myggor som svalorna tar
Jag gör löven nya på träden
Och små fågelbon här och där
Jag gör himlen vacker om kvällen
För jag gör den alldeles skär
Och smultron det gör jag åt barna
För det tycker jag dom kan få
Och andra små roliga saker
Som passar när barna är små
Och jag gör så roliga ställen
Där barna kan springa omkring
Då blir barna fulla med sommar
Och bena blir fulla med spring"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti