Huovisen lyhyet erikoiset: Jutta Grahnin mies

Parisen päivää sitten laitoin levyä luukkuun ja siis tämän Veikko Huovisen lyhyistä tarinoista televisiolle 1980-luvun puolivälissä tekaistun sarjan vauhtiin. Toista turinaa olisi siis aikomuksena naputella, mutta varsinaisesti toinen jakso, eli Kuorsaus jätetään tuonnemmas odottelemaan vuoroaan, sillä omasta kirjahyllystä ei tekstivastinetta sille löydy ja aikomuksena tosiaan on kirjoittelun yhteydessä molempia versioita kommentoida ja eiköhän tuokin epäilemättä kiinnostavasti unimuristelun saloihin sukeltava osa tule kesän kuluessa ruodittua. Nämä vähän verkkaisemmat maailmanmenoa uteliain silmin tutkailevat tarinatuokiot ovat muutenkin mukavaa vastapainoa, sillä kesäkuussa on tullut enemmänkin rankempaa rötöstelyä hurjine hirmutekoineen tuijoteltua. Ensimmäisessä jaksossa viskaistiin silmille lievästi hullunkurinen juttu, jossa kauppakoulusta vastavalmistunut nuori nainen lähti kauemmas pohjoiseen ottaakseen vastaan pestin oravanmetsästäjän menoja ja tuloja summailevana sihteerinä. Yhteentörmäilyä alkoi esiintymään, kun toisen osapuolen kurkku kuivui niinkin pahasti, että piti alkaa pulloja urakalla tyhjentelemään huuruisia juttuja selitellen ja sopimattomia supisten. Järjestyksessä kolmas jakso taas kurkistelee parisuhdepulmien puolelle, ja toivoa sopii, että hiukkasen hykerryttävämmin niitä setvii.

Ilmeisesti näihin ei ole mitään mittavampaa jaksosta toiseen toistuvaa alkupätkää väsäilty, vaan jälleen pikainen vaihto Huovisesta Heikki Kinnusen esittämään Huovishenkeen ja siitä tarinan pariin. Tällä kerralla se lähtee rullailemaan tavaratalon taikamaailmasta, jossa ihmeellisiä kapistuksia monenlaisia hypistelevät ja tutkailevat ystävykset Lispe Ryynänen (Kirsti Kemppainen) ja Hannele Nygård (Katriina Rinne). Ennen pitkää he toisensa käytäviltä löytävät ja päättävät istahtaa kahvikupposen ääreen kuulumisia vaihtamaan ja mukavia juttelemaan. Huovishenkikin hyllyjen välissä puikkelehtii ja ennen kuin kunnolla päästään vauhtiin, pohdiskelee hän sormea heristellen, että mitäköhän ihmettä tällaisten juttujen jauhamisella on voitettavissa jos yhtään mitään. Pitäisi ymmärtää jättää nämä tarinat aivan omaan rauhaansa, mutta niinpä vain jatketaan miekkosen muistutellessa korostetun totisena, että elämä kaikissa vivahteissaan on vakava asia!

Huovishengen hommana on myös pikaisesti esitellä pöytään istahtavat rouvat katsojalle. Iät, avioliitot ja lasten lukumäärä nopsasti parilla sanalla setvitään, ja mainitaanpa myös, että Lispestä on vahingossa tullut antibioottien orja, eikä kurjalle kierteelle vaivoineen ja lääkkeineen ole loppua nähtävissä. Samalla kerrotaan sekin, että kumpainenkin on naimisissa ikävän ja äreän miehen kanssa, mutta nämä apeammat arviot unohtuvat, kun kauempana kahvilassa vilahtaa Jutta Grahn (Marjatta Rinne), jota ystävykset yrittävät kovasti vilkutella seuraansa liittymään. Tietääpä toinen supista, että Jutta on mennyt naimisiinkin ja kohta asiasta päästään tivaamaan Jutalta itseltään. Hän kertoilee, että sukunimi on nykyään Orava ja kutsuupa kovinkin kiinnostuneen kaksikon luokseen yllätysvierailulle miestä moikkailemaan. Iltapäivävieraille nousee Jutan kotiovella epäilys mieleen, että onkohan tällainen käväisy sittenkään ajatuksista erinomaisin. Nimittäin Jutan mies vaikuttaa vähäsen oudolta ovenraosta ilmeillessään ja sanaakaan sanomatta kadotessaan. No, uteliaisuus voittaa ja johdattelee sisätiloihin lisää nuuskimaan ja kyselemään...

"Lispe Ryynänen tuijotti miestään kuin puntaroiden tämän kykyjä, tietoja ja inhimillisyyttä. Mitä suurin epävarmuus kuvastui hänen ilmeistään, hänen tarkkaillessaan miehensä sivukuvaa. Hän aivan kuin ihmetteli, että mikähän mies se tuokin on ja miksi tuli hänen elämäänsä, määräten sen kulun."

Jutta Grahnin mies julkaistiin alkujaan vuoden 1973 novellikokoelmassa Rasvamaksa, josta lainaukset on tähän tekstiin napattu, mutta sittemmin se on muidenkin Huovisen tuotantoa summailevien kansien väliin päätynyt. Seuraavana vuonna ilmestynyt jo kertaalleen julkaistuista tarinoista kasattu Vapaita suhteita myös otti tämän Jutta-jutun mukaan. Sopinee mainita siitäkin, että Vapaita suhteita sisältää kahdeksan näistä televisiosarjan kymmenestä alkuperäistarinasta, joten siinä mielessä se on hyvä kaveri sarjalle, jos tahtoo helposti sekä Huovisen että televisioporukan versioon tutustua. No, vuonna 1996 Jutta Grahnin mies piti laittaa mukaan uudelle kokoelmalle Naiset on kultia ja tietääkseni viimeisin julkaisu on isommassa vuoden 2005 koosteessa Bakulainen pahvala: 113 valittua tarinaa. Näin omien lukemisten pohjalta väittäisin, että taitaapa se kuulua kirjailijan useimmin julkaistujen juttujen joukkoon, mitä en itse ainakaan häikäisevällä laadulla onnistu selittämään. Myönnän suhtautuvani hiukkasen nihkeästi Huovisen parisuhdetarinoihin. Onhan joukossa ihan hyviä ja hymyilyttäviä, mutta parhaat palat ovat mielestäni syntyneet pääsääntöisesti muiden aiheiden alla, joissa kirjailija on paremmin kotonaan ja vahvuudet pääsevät näkyvämmin esille.

"Herra Ryynänen mietti vaimonsa ehdotusta hyvän aikaa. Hänen kasvoilleen ilmaantui katkeria juonteita. Kun ensin palvelee parhaansa mukaan naista sängyssä, niin sitten vanhana joutuu sängyn alle. Ja huudellakin pitäisi..."

Tekstimuodossa Huovisen tarina julkaistiin noin kahdeksansivuisena, eli televisioversion kynäilleet ohjaaja Pauli Virtanen ja Solja Kievari saivat hommakseen pikkuisen pulskistuttaa sitä 20-minuuttiseksi jaksoksi. Kirjan puolella Huovinen on liikkeellä säästeliäällä linjalla vuorosanojen suhteen, ja niitä onkin lisää näyteltyyn versioon kehitelty. Ylimääräiset rupattelut eivät mielestäni juurikaan alkuperäistarinan hengestä poikkea, mutta eroja sinänsä löytyy helposti. Kinnusen alkupuheeseen on lisätty pohdiskelua ja muutenkin kertojan rooli korostuu selvästi Huovishengen ilmaantuessa paikoin tiuhaankin tahtiin heittelemään välihuomioitaan. No, kun on kertojan osan valinnut... Muutenkaan en Kinnusen kasvaneesta roolista valittelisi, sillä kyllä se kaikkiaan kaivatun piristyksen puolelle kallistuu. Hahmojen esittelyt on tempaistu melko suoraan Huovisen tekstistä, mitä nyt Lispe on jokusen vuoden muunnoksessa nuorentunut.

"Mutta yksi oli varmaa. Jutta Grahn oli hyvin onnellinen. Siitä ei voinut erehtyä. Sanallakaan hän ei pahoitellut miehensä käytöstä, vaan täysin rauhallisesti hyvästeli vieraansa. 

Molemmat naiset aivan kihisivät kiukusta ja levottomuudesta. He miettivät, tahtoiko Jutta Grahn pitää heitä pilkkanaan. Jospa koko tapahtuma oli ennalta suunniteltu. Mutta he eivät uskoneet tähänkään mahdollisuuteen. Jutta oli aina ollut niin reilu." 

Eniten silmiin ja korviinkin pistää se, että kirjassa käytännössä kasvottomaksi ja pikkuisen arvoitukselliseksi jäävä Rikhard Orava (Heikki Nousiainen) tuodaan näkyvämmin ja kuuluvammin kuviin. Samaan tapaan tämä omituinen tutustuminen alkaa hepun huudellessa lievästi rivoja hävyttömyyksiään piilopaikastaan vieraiden herkkiä mieliä järkyttäen. Valitettavasti tämä ei ole kovinkaan toimivaa touhua, kun lähdetään toistamaan ja toistamaan. Vähän tympäisevästi alatyylisiä juttujaan lässyttävä Rikhard saa katsomossa aikaan...no, lähinnä tylsistymistä. Säilyyhän se pääajatus mukana, kun muiden häpeilemätön onnellisuus laittaa toisen apteekin luukulle rauhoittavia raivotautiin etsimään, etteivät erikoisten epelien tekemiset tokaisuineen niin kiehauttelisi. Joka tapauksessa alkuperäinen versio hoitaa tämänkin napakammin ja vaikkei ääneen laitakaan nauramaan, niin väittäisinpä sitä huvittavammaksikin. Näytelty näkemys edustaa lähinnä keskinkertaista televisioviihdettä, josta ei kummoistakaan hassutusta saa irti, vaan jokseenkin töksähtelevästi ja tylsämielisesti päätepisteeseen saavutaan ja niitä riemukkaampia ilonpilkahduksia saa tosissaan etsiä lopputuloksen jäädessä siitä huolimatta laihaksi.

Jutta Grahnin mies (1986) (IMDB)