Discovery Atlas: China Revealed

Lueskelin sunnuntai-illalla uusimman Geo-lehden (2/2013) laajempaa juttua Kiinasta, mikä sitten tarjosi mukavan tekosyyn kääntää matkailusohva siihen suuntaan myöhemmin illalla, eli soittimeen Discovery Atlas -sarjan ensimmäinen ilmestynyt jakso.

Jälkikäteen voisi sanoa, että nuo kaksi kulkevat mukavasti käsi kädessä. Geo-lehdessä oli myös vähän aiemmin (Geo 5-6/2011) kiinnostava ja laaja juttusarja Kiinasta, mutta siinä keskityttiin enemmän hurjan kehityksen vähemmän mukaviin seurauksiin. Tässä uudemmassa näkökulma on enemmän matkailupainotteinen. Lisäksi siinäkin tulee esille Kiinan vauhdikas kehitys, jolle ei ihan heti ole loppua näkyvissä.

Kirjoittelin aiemmin pari sanaa saman sarjan Intiaa käsittelevästä jaksosta (Discovery Atlas: India Revealed). Formaatti on tässäkin vähemmän yllättäen pitkälti samanlainen, mikä ei sinänsä ole mikään ongelma, sillä se sopii ihan hyvin tarkoitukseen.

Alussa käydään muutamassa minuutissa vähän läpi sitä, mitä seuraavien runsaan sadan minuutin aikana nähdään sitten hieman yksityiskohtaisemmin. Kiinan eri puolia tuodaan esille noin kymmenen erilaisen taustan omaavan ihmisen kautta, jotka tarjoavat pienen otoksen tuolloin 1,3 miljardin ihmisen valtavasta väestöstä.

Tässä jaksossa suunta on enimmäkseen maalta kaupunkiin, eli lähdetään liikkeelle vuosituhansia viljellyiltä riisipelloilta. On taas koittanut se aika vuodesta, kun paikalliset pääsevät istuttamaan uutta riisisatoa. Nykyään se on heille huomattavasti motivoivampaa toimintaa kuin vielä muutama vuosikymmen sitten, sillä maan siirtäminen enimmäkseen yksityiseen kontrolliin on tuonut viljelijöille huomattavaa vaurautta aiempaan tilanteeseen verrattuna.

Dokumentissa mainitaan, että vaikka Kiinan maa-ala on huikeat yhdeksän miljoonaa neliökilometriä, vain kymmenisen prosenttia siitä on maanviljelykseen kelpaavaa. Tämä tarkoittaa sitä, että monin paikoin hankalammatkin alueet on pitänyt ottaa viljelykäyttöön. Se onkin yksi syy, miksi tällaisia dokumentissa kuvattuja alueita löytyy paljon.

Nämä esitellyt riisipellot ovat sanalla sanoen kuvankauniita. Varsinkin etäältä katseltuina. Tuhansien vuosien aikana viljelijät ovat muokanneet rinteitä riisinviljelyyn soveltuviksi. Nyt niitä voi sitten ihastella eräänlaisena ympäristötaiteena. Tuossa aiemmin mainitussa Geo-lehden uudessa jutussa on seitsemän matkavinkkiä Kiinassa reissaavalle. Tämä alue (Guilinin karstikukkulat) on yksi niistä. Jutussa sitä kuvaillaan seuraavasti:

"Guangxin maakunnan kukkulainen maasto on "kaunein maisema maan päällä"-sen kiinalaiset oppivat jo koulussa. Guilinin ympäristö on kuin mestarillisen tussipiirtäjän kynästä. Vihreää maisemaa halkovat joet, joiden pinnasta heijastuvat lukemattomat karstikukkulat. Yhtä vaikuttava on alueen kulttuurimaisema, jonka muotoja dongkansa on muokannut ja jonka maata se on viljellyt jo vuosisatojen ajan. Seudun riisiterasseja kutsutaan myös lohikäärmeen selkärangaksi, sillä riisi on alueen pääelintarvike."

Itse en valitettavasti ole päässyt näitä näkymiä elävänä kokemaan, mutta näin ruudunkin kautta henki ainakin pikkuisen salpautuu. Jos joskus tulee Kiinaan lähdettyä, niin tuo lienee omalla kohdalla lähes pakollinen vierailupaikka.

Rauhallisilta pelloilta siirrytään huomattavasti vilkkaampaan menoon, kun kuvaan tulee maalta miljoonakaupunkiin paremman tulevaisuuden perässä muuttanut Sun Fung, joka on päätynyt pesemään kohti taivaita nousevien rakennuksien ikkunoita. Kaupunki on jatkuvassa kehityksessä, mutta ainakaan vielä se ei ole suonut Sunille tietä rikkauksiin. Hän tosin edelleen elättelee toiveita suuremmista rahoista ja loistokkaammasta elämästä.

Suninkin kohdalla todellisuus ei aivan vastaa haaveita. Käytännössä kaikki säästöön jäävät rahat menevät kotikylään jääneen perheen käyttöön. Samalla maksettava hinta on kohtalaisen kova, sillä hän joutuu olemaan pitkiä aikoja poissa yhtä mittaa, ja kun perhettään näkee, niin melko lyhyesti silloinkin. Sunin kanssa samalla tiellä on miljoonia muitakin kiinalaisia. Sun myös pohtii sitä, että miten vakava uhka jatkuvasti kiihtyvä kehitys on perinteiselle yksinkertaiselle kiinalaiselle elämäntavalle, jossa oltiin vähäänkin tyytyväisiä...

Dokumentissa mainitaan myös lyhyesti siitä hinnasta, jota tämä sininen pallomme maksaa tällaisesta hurjasta kehityksestä. Melko huolestuttavia lukuja ladotaan. Nämä summataan siten, että jos kehitys jatkuu tällä mallilla, niin Kiinan kasvavia raaka-ainetarpeita tyydyttämään tarvitaan toinen Maapallo 30 vuodessa. Tätä samaa juttua käsitellään koko maailman tasolla ansiokkaasti erinomaisessa dokumentissa Home, jota voin suositella lämpimästi.

Suurkaupungin sykkeestä taas rauhallisempiin tunnelmiin kohti Mongoliaa, jonka perinteistä elämää esitellään maailman suurimman ratsastuskilpailun kautta, jossa lapset esittelevät taitojaan hevosen selässä. Tämä pitkälti vanhoihin perinteisiinsä nojaava kansa on jokseenkin huolestunut kiihtyvästä kehityksestä sekä siitä, mitä se tulee tarkoittamaan heidän elämäntavalleen ja laajoille ruohikkoisille tasangoille, joilla he sitä harjoittavat.

Kun kerran Kiinassa ollaan, ei oikein voida sivuuttaa taistelulajeja. Liu Jeifang on kungfu-mestari, jolla on muutamia kymmeniä oppilaita rauhallisessa luostarissa. Siellä hän karaisee oppilaitaan erilaisin luovin menetelmin opettaen näitä satoja vuosia vanhoja taistelutaitoja. Taotaan jäätävää vettä, murretaan tiiliä ja muuta asiaan kuuluvaa aktiviteettia. Luostari sijaitsee Songshan-vuoren alueella, jolta löytyy paljon patsaita sekä temppeleitä, joten puitteetkin ovat kunnossa. Kungfu kehitettiin noin 500 vuotta sitten, ja vuosien vieriessä siitä on jalostunut satoja "alalajeja".

Mestari Liu yrittää innostaa oppilaitaan myös hengellisestä puolesta ja perinteistä. Hänkin on vähän huolestunut nykykehityksestä, sillä esimerkiksi tähtioppilas on kiinnostunut lähinnä taistelupuolesta. Luostarin "naapurista" löytyykin wushu-kaupunki. Siellä taistelutaidot ovat täysin riisuttuja buddhalaisuudesta ja muista hengellisistä jutuista. Erittäin suuret joukot treenaavat lapsesta asti saadakseen sitä kautta pysyvän työpaikan vaikkapa armeijassa tai poliisissa.

Yhden lapsen politiikkaa sivutaan nuoren Jin Yangin kautta. Hän on harjoittanut voimistelua hyvin varhaisesta iästä lähtien. Ilmestymisaikaan 12-vuotias tyttö oli jo treenannut pitkään kuusi päivää viikossa ja kuusi tuntia päivässä tavoitteenaan tuolloin parin vuoden päässä häämöttävät Pekingin olympialaiset. Yhden lapsen politiikka tulee esille lähinnä siten, että sen ainoan lapsen harteille on usein päädytty kasaamaan kohtuuton painolasti. Menestystä tavoitellaan käytännössä lapsuus uhraten, josta voinee olla montaa mieltä.

Maon kulttuurivallankumouksen aiheuttamaa hävitystä käsitellään iäkkäämmän jousimestarin tarinan kautta. Hän kertoo synkästä 1960-luvulla alkaneesta jaksosta, jossa kansaan iski eräänlainen hulluus, joka ajoi pakkomielteisesti hävittämään vanhan. Omakohtaisena esimerkkinä hän mainitsee, että perhe sai suurella riskillä säilytettyä yhden jousen halkopinon seassa. Vasta paljon myöhemmin se uskallettiin koota kasaan, eikä tämä perheen parissa useita sukupolvia kulkenut perinne päässyt katkeamaan.

Tietenkään sitä suurta muuria ei voida ohittaa. Edelleen sen näkeminen pysäyttää. Kyseessä on aivan uskomaton saavutus, kun katselee 6400 kilometrin matkalle venyvää massiivista rakennelmaa, joka vielä useissa paikoissa kulkee korkealla vuoristossa. Pitäisi jossakin vaiheessa lukea aiheesta vaikkapa jokin kattavampi kirja. Sen verran tuo edelleen mieltä askarruttaa. Muuri mainitaan myös yhtenä matkailuvinkkinä tuossa Geo-lehden jutussa:

"Kiinan muurille ei pääsä missään yhtä vaivattomasti kuin Badalingissa. Kunnostetulle ja helppokulkuiselle muurinpätkälle on Pekingin pohjoiselta rautatieasemalta tunnin matka. Kohde on niin suosittu, että vilkkaimpina aikoina vartiotornien välissä saattaa olla melkoinen tungos.

Rauhallisempi paikka pääkaupungin läheisyydessä on hoitamaton muurinpätkä Jiankoun lähellä. Se on paikallisten valokuvaajien kuuma vinkki ja korkeita paikkoja sietävien vaeltajien seikkailukohde. Täällä muuriin ei ole koskettu 300 vuoteen. Se kiemurtelee vuorenrinteitä ylös ja alas horisonttiin saakka. Matkamuistomyyjät ja turistiryhmät loistavat poissaolollaan, sillä paikkaa ei ole virallisesti avattu turistiryhmille.

Kulkijan onkin oltava tarkkana, mihin astuu. Paikalliset nimittävät hankalimpia kohtia "taivaan tikapuiksi". He sijoittavat niihin köysiä ja tikkaita ja keräävät pientä tietullia. Jiankoun muurinpätkällä kukaan ei puhu englantia."

Kuten Intia-jaksossa, myös tässä pidän puutteena sitä, että se kiinalainen uskomattoman rikas ja monipuolinen ruokakulttuuri huitaistaan läpi muutamassa minuutissa. Sama juttu perinteisen kiinalaisen lääketieteen suhteen. No, jälkimmäiseen liittyen mainitaan Suomessakin nykyään melko hyvässä maineessa oleva goji-marja, jota eräänlaisena superruokana pidetään. Kuitenkin hieman ihmetyttää näiden juttujen juokseminen läpi, kun sitten taas on nähty tarpeelliseksi käyttää moninkertainen aika "urheiludraaman" parissa. Myös uskonnot jäävät lähinnä sivumaininnan tasolle. No, kokonaisuutta katsellen pieniä puutteita tällaiset ovat. Itseäni kuitenkin yrtit ja ruoka kiinnostavat, joten olisin mielelläni nähnyt vähän kattavammat osuudet näistä.

Tekstissä käytetyistä kuvista voisi mainita, että ne saattavat antaa dokumentista vähän vääristyneen vaikutelman. Oma maku kuitenkin on voimakkaasti luontokuviin kallellaan, joten kaupunkinäkymät jäivät taas vähemmälle. Kyllä niitäkin tuossa sadan minuutin aikana ehditään ihmettelemään, vaikka eivät kovin hyvin olekaan tässä tekstissä edustettuina. Jos on samalla tavalla luontokuvista innostunut, niin suosittelen ehdottomasti katselemaan myös BBC:n sarjan Wild China, jossa näihin näkymiin sukelletaan huomattavasti laajemmin. Kunhan löydän aikaa ja sopivan innostuksen, niin tuo tulee kyllä uusittua. Kyseessä on erittäin hieno kokemus nojatuolimatkailijalle.

Kuvia pitää ehdottomasti kehua. Varsinkin alkupuoli on ainakin omasta mielestäni sellaista tykitystä, jota on ilo ihastella. Itse sain tässäkin tapauksessa eniten irti luontokuvista, mutta kyllä niitä muitakin juttuja mielellään vilkuili. Parin jakson perusteella Discovery Atlas on kyllä erittäin laadukas sarja tässä mielessä. Heh, on kovin vaikea saada pidettyä kuvakaappausten määrä edes jossakin määrin kohtuullisena... Future Filmin Blu-ray ei tuottanut tälläkään kerralla pettymystä.

Dokumentti päätellään osuvasti massiiviseen ilotulitukseen. Yleensä eivät tällaiset sarjoissa ja elokuvissa näytetyt ilotulitukset onnistu suurempaa vaikutusta tekemään, mutta tässä väreilyä ei voinut välttää. Toisaalta, ei se välttämättä ollut pelkästään ilotulituksen ansiota, vaan ehkäpä kyseessä vaan oli osuva kliimaksi hyvälle dokumentille.

Kuten tästä hieman venähtäneestä jaarittelusta saattaa päätellä, onnistui tämä dokumentti miellyttämään minua suuresti. Kiina on kiinnostava maa sekä kulttuuri, eikä tällainen vähän yli sata minuuttia kestävä juttu oikein voi tarjota muuta kuin pintaraapaisun siihen. Sellaisena Discovery Atlas: China Revealed on kuitenkin onnistunut tapaus, jota voi suositella muillekin aiheesta kiinnostuneille ja kauniista kuvista pitävälle. Kiinan historiaan ja nykymenoon enemmän perehtyneille se on luultavasti enimmäkseen kooste jo aiemmin tuttuja asioita, mutta sellaisessakin tapauksessa sen jo kuvienkin takia voinee ihastella. Siihen sitten vaikka kaveriksi tuo Geo-lehden juttu, niin saa ihan miellyttävän elämysillan aikaiseksi.

Discoveryn sivulla on tarjolla lisäinformaatiota:

China

Dokumentin voi ainakin toistaiseksi katsella kokonaisuudessaan vaikkapa tuosta:

Discovery Atlas: China Revealed (2006) (IMDB)