Elokuva alkaa vähän ikävissä merkeissä, kun Porourangin (Cliff Curtis) vaimo on synnyttämässä kaksosia. Jokin menee pieleen, mistä seuraa sekä äidin että poikavauvan kuolema. Toinen lapsista jää kuitenkin eloon, ja äiti haluaa viimeisenä toiveenaan, että tyttö nimetään Paikeaksi, mikä ei sitten miellytäkään kaikkia.
Alkuperäinen Paikea oli tälle kansalle sen pelastanut esi-isä, jota kunnioitetaan edelleen. Lisäksi on laitettu odotuksia paremmalle tulevaisuudelle, jolloin jonkun samaa nimeä kantava esikoispoika tulisi jälleen nostamaan kansan ja kulttuurin kohti parempia näkymiä. Tämän pyhän nimen antaminen tyttövauvalle ei yksinkertaisesti sovi. Mutta niinpä vain Porourangi pitäytyy kannassaan. Tämä päätös on raskain tytön isoisälle, Korolle (Rawiri Paratene), joka on innokkaimmin ylläpitämässä yhteisönsä perinteisiä tapoja.
Menetyksistään järkyttynyt tuore isä lähtee vuosiksi kiertämään maailmaa ja jättää Paikean (Keisha Castle-Hughes) vanhempiensa kasvatettavaksi. Vierailut kotikylässä ovat harvoja sekä lyhyitä. Tällä kuitenkin on myönteisiäkin puolia, sillä Koro, joka ei olisi alunperin edes halunnut katsoa Paikeaa, on kehitellyt häneen paljon läheisemmät välit, vaikka tiettyä kitkaa toki edelleen on havaittavissa.
Ajan kuluessa Koro huolestuu entistä enemmän yhteisönsä perinteiden ja hengen säilymisestä. Samalla hän alkaa luopua toivosta, että oma poika olisi kirkkaampaan tulevaisuuteen saattelevan johtajan isä. Niinpä hän päättää koota yhteisön esikoispojat kouluunsa, jossa opetetaan pojille johtajuutta, vanhoja perinteitä, taistelutaitoja ja muita oleellisia asioita.
Koulu tosin taas aiheuttaa lisää vääntöä perheen sisällä, kun näistä perinteisistä enemmän innostunut Paikea suljetaan sukupuolensa takia ulkopuolelle. Koroa suututtaa entisestään, kun Paikea yrittää salaa osallistua opetukseen, eikä suostu hyväksymään sitä, että kyseessä on miespuolisille suunnattu juttu. Toinen kova isku on se, ettei nuorempi sukupolvi oikein pysty vastaamaan asetettuihin haasteisiin, eikä välttämättä ole pohjimmiltaan edes kovin innostunut koko jutusta.
Itse en ole mielestäni mikään suurin perinteiden kannattaja, vaan katson ennemmin, ettei niistä monestikaan ole kovin välttämätöntä pitää kiinni. Monet kansat ovat ajan kuluessa joko muokanneet niitä tai luopuneet kokonaan tietyistä perinteistä ilman, että se on samalla tarkoittanut tuhoa. Toki se saattaa vaikuttaa yhteisöllisyyteen, mutta en oikein näe, että perinteet voivat loputtomasti ylläpitää sitä samaa henkeä, jos yhteisön jäsenillä ei enää ole aitoa kiinnostusta niihin tai niillä ei enää ole kunnollista tarkoitusta.
Ymmärrän toki joidenkin huolen, joka ilmeni vaikkapa muutama päivä sitten katsellussa dokumentissa Discovery Atlas: China Revealed. Jos kehitys ja nuoremman sukupolven "pakeneminen" nykyaikaisemman maailman pariin uhkaa oman elämäntavan selviämistä, on se monelle vähintään kova paikka, jonka hyväksymiseen menee aikaa.
Kuitenkin tämä lajimme on sellainen, että olisi jokseenkin utopistista kuvitella, että kaikki jatkuu hamaan ikuisuuteen siten kuin aina ennenkin, ja että eilisen ihanteet olisivat sellaisia myös huomennakin. Toki edelleen löytyy yhteisöjä ja kulttuureja, jotka ovat pitäneet vuosituhansia kiinni elämäntavastaan, mutta suurempaa kokonaisuutta katsellen vaikuttaa vähän hävityltä taistelulta. Varsinkin, kun kehitys, tekniikka ja muut modernin maailman houkutukset ovat tunkemassa yhä laajemmille alueille.
Minusta on lähinnä hyvä asia, että maailman muutokset saavat (tai pakottavat) ihmisiä haastamaan käsityksiään ja elämäntapojaan. Olisi jokseenkin kauhistuttavampi ajatus, että kaikki vain jatkuisi samoilla linjoilla kuin aina ennenkin. Toki ei tämäkään elokuva käsittääkseni sellaisen pysähtyneisyyden puolesta puhu, mutta tämä näin yleisemmin.
Itse näen näissä jutuissa myös vähän aiheetontakin pelkoa tulevasta ja ongelmia oman paikkansa löytämisessä tässä ajassa, joita sitten yritetään helpottaa tukeutumalla tuttuun ja turvalliseen. Marlene Zukin pari päivää sitten julkaistu kirjoitus sivuaa joitakin näitä ajatuksia. En nyt lähde erittelemään pitkähköstä tekstistä yksittäisiä kappaleita. Kiinnostuneiden kannattaa lukea se kokonaisuudessaan:
Misguided Nostalgia for Our Paleo Past
No, tässä tapauksessa kuitenkin yhteisö saa uutta nostetta ja yhteenkuuluvaisuuden tunnetta erään ikävämmän tapahtuman kautta. Tulevaisuus näyttää jälleen valoisammalta, mutta katsojalle jää kuitenkin epäilys, että onko se sittenkin vain hetken harhaa? Riittääkö se innostamaan ihmisiä pitemmällä aikavälillä vai jäävätkö nämä perinteet vähitellen muutamien niistä kiinnostuneempien harteille suuren enemmistön suunnatessa muille teille?
Vaikka itse siis olen pikkuisen eri linjoilla näiden asioiden suhteen, niin silti aihe toki on kiinnostava ja antaa ajateltavaa. Ehkäpä saa myös vähän pohtimaan omaa kulttuuria siinä mielessä, minkä katson olevan ihan hyvä juttu.
Vähän tuntuu kuitenkin siltä, että elokuva on menettänyt jonkin verran tehoaan useampia vuosia sitten tapahtuneeseen ensikatseluun verrattuna. Kyllä se edelleen on ehdottomasti laatudraamaa ja silmäkulmat kostuvat muutamaan otteeseen.
Erityisesti näyttelijät miellyttävät ja roolitukset ovat menneet mielestäni hyvin kohdalleen. Jo nimeltä mainittujen lisäksi en lähtisi unohtamaan Paikean isoäitiä esittävää Vicky Haughtonia. Kuitenkin pääkaksikkona toimivat Castle-Hughes ja Paratene saavat taiottua elokuvaan suurimman osan sen viehätyksestä.
Niki Caro on ohjaillut varsin harvakseltaan elokuvia, vaikka ilmeisesti saikin aikoinaan paljon tarjouksia tämän elokuvan menestyksen myötä. Itse en ole nähnyt tämän lisäksi muita kuin hänen muutamaa vuotta myöhemmin valmistuneen elokuvansa North Country. Hänen toistaiseksi viimeisin ohjauksensa (The Vintner's Luck) kiiinnostaa kyllä paljon jo aihepiirinsäkin takia, vaikka se ei vaikutakaan nauttivan yhtä suurta arvostusta kuin nämä kaksi muuta mainittua. Sen kyllä aion tulevaisuudessa katsella. Myös siinä nähdään Keisha Castle-Hughes.
Itse en siis kuulu elokuvan suurimpiin hehkuttajiin, mutta erinomaisena sitä kuitenkin pidän. Se tuntuu aidolta, pyörii sekä pienien että suurempien asioiden ympärillä huumoriakaan unohtamatta, hahmoista välittää paljon ja saa pohtimaan juttuja, jotka eivät kovinkaan monissa elokuvissa nouse pinnalle. Myös se miellyttää, ettei ole ollut tarvetta sulloa mukaan varsinaista pahista. Lämpöä riittää ja hyvää mieltä ei voi välttää. Ansioita Whale Rider siis omaa ihan mukavasti. Hyvä ehdokas myös koko perheen yhteiseksi katseltavaksi. Maininnan ansaitsee myös Lisa Gerrardin säveltämä musiikki, joka on ainakin omasta mielestä erittäin sopivaa materiaalia unimusiikiksi.
Whale Rider (2002) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti