Ellen ole tässä runsaassa 20 päivässä pahasti dementoitunut, niin muistelisin, että alkuperäinen The Blue Lagoon loppui siihen kun purjelaiva saapui pelastamaan meren kuljetettavaksi jäänyttä nuorta perhettä. Tuolloin veneeseen hypännyt henkilö huusi perheen olevan elossa. Tämä 11 vuotta myöhemmin tehty paluu aiheen pariin jatkuu käytännössä suoraan tuosta hetkestä. Erona vain se, että tässä tapauksessa vanhemmat ovat kuolleet ja vain pieni poika on jäänyt eloon.
Kovia kokenut poika pääsee siis ainakin hetkeksi turvaan. Leskeksi jäänyt pienen tyttären yksinhuoltajaäiti suostuu ottamaan myös Richardin huollettavakseen. Ei kuitenkaan mene kovin pitkää aikaa, kun ollaankin jälleen pienessä veneessä niukilla resursseilla matkalla kohti tuntematonta. Laivalla nimittäin puhkeaa kolera, ja kapteeni on sitä mieltä, että jos Sarah (Lisa Pelikan) ei lähde hyvissä ajoin kahden pienen lapsen kanssa karkuun, tulevat he varmasti kuolemaan taudin levitessä.
Niinpä sitten seilataan kohti pelastavaa laivaa tai elelykelpoista saarta. Vesi ja ravinto käyvät vähiin, mikä aiheuttaa omat ongelmansa. Hyväksi onneksi maata kuitenkin lopulta ilmestyy ja pieni paatti selviää vaarallisen riutan läpi rantaan. Vähän myöhemmin selviää, että kyseessä on jopa täysin sama saari, missä ensimmäisen osan perhe asusteli. Talo toki kaipaa vähän kunnostusta, mutta nopeasti se käy. Richardille kyseessä on siis kotiinpaluu, eikä ympäristö tropiikissa aikaansa viettäneelle Sarahillekaan mikään täysin uudenlainen ole. Arki lähtee pienoisten alkuvaikeuksien jälkeen sujumaan kohtalaisen jouhevasti.
Kun ensimmäisen katselusta ei ollut tuon enempää aikaa, niin tämä vaikutti hämmentävänkin samanlaiselta. Kaava on suurilta linjoiltaan hyvin samanlainen suunnilleen koko keston ajan. Ensimmäiset kaksi kolmannesta kävellään hyvinkin uskollisesti niissä jalanjäljissä, joita edeltäjä on rantahiekkaan jättänyt. Sellaisille, jotka toivovat pitkälti sitä samaa, mitä ensimmäinen tarjoili, niin tämä toiminee hyvin.
Tässä kuitenkin viivytään ehkäpä hieman kauemmin Richardin ja Lillin varhaisempaa lapsuutta kuvaten. Siinä missä alkuperäisen nuorelta parilta käytännössä puuttui opastus elämään, ehtii tässä Sarah sivistämään lapsia siinä määrin, ettei luonto aivan kaikkea joudu vaikeamman kautta opettamaan. Lisäksi Sarahin kuollut mies toimi lähetyssaarnaajana, joten hän yrittää parhaansa mukaan saada lapset noudattamaan kristillisiä perinteitä ja ajatusmaailmaa. Koulutus jää kuitenkin pahasti kesken, ja monet tavat jäävät vain elämään lähinnä siksi, että äiti käski, eikä tarkoitusta niiden takana välttämättä ymmärretä kovinkaan hyvin.
Vuodet kuitenkin vierivät, ja niinpä taas ollaan kohta teini-iässä. Tässä vaiheessa näyttelijät tietysti vaihtuvat jälleen. Nyt Lillin osaan hyppää käsittääkseni ensimmäisen suuremman elokuvaroolinsa tekevä Milla Jovovich. Eipä Richardin osaan ilmestyvällä Brian Krausellakaan tuolloin vielä paljoakaan enempää elokuvakokemusta ollut. Tässäkin homma menee niin, että Jovovich oli elokuvan ilmestyessä 16-vuotias, Krause taas 22-vuotias.
Hyvin pitkälti samojen kaavojen kautta nuoret sitten vähitellen tutustuvat toisiinsa pikkuisen syvemmin. Kuten aiemmin mainittua, Sarah ehti kertoa aikoinaan elämän tosiasioista sen verran, ettei kaikki ole niin hämärän peitossa kuin ensimmäisessä elokuvassa. Sitten toki seuraa kinastelua, joka myös johtaa kovin samansuuntaisille poluille kuin ensimmäinen kohdalla tapahtui, vaikka vähän laimeammaksi lopulta jää.
Kun lopulta tulee mahdollisuus palata sivistyksen pariin, niin toki se aluksi houkuttaa. Kuitenkin ihmiset alkavat nopeasti vaikuttaa kieroilevilta sekä raaoiltakin. Ei mene kovin pitkää aikaa, kun Lilli ja Richard alkavat kyseenalaistaa sivistyneen yhteiskunnan erinomaisuutta, eikä sinne palaaminen tunnukaan enää aivan niin itsestäänselvältä valinnalta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Lillin ja Richardin luonnonläheinen ja turhia kainostelematon elämäntyyli on jossakin määrin törmäyskurssilla sen sivistyneen maailman mallin kanssa.
Yhtenä tuottajana tässä toimi ensimmäisen ohjauksesta vastannut Randal Kleiser. Siitä huolimatta tässä on lähdetty alastomuuden suhteen huomattavasti vähemmille linjoille. Ilmeisesti jatko-osan ohjauksesta vastanneen William A. Grahamin tärkeysjärjestys on hieman toisenlainen, sillä ensimmäisen perusteella tämä oli kyllä Kleiserin kohdalla tärkeimpiä juttuja. Kyllähän tässäkin silloin tällöin vilahtaa enemmänkin paljasta pintaa, mutta ero kuitenkin on merkittävä. Ei ensimmäinenkään nyt mielestäni mitään törkeää materiaalia edusta, mutta tässä meno on vielä selvästi kiltimpää.
Jatko-osassa on päädytty panostamaan enemmän sitten jännitykseen ja erilaisiin vaaraelementteihin, eli ei aivan täydellistä kopiota ole lähdetty tekemään. Toisaalta, eipä näidenkään suhteen nyt ole mielikuvitusta armotta piiskattu äärirajoille. No, mielestäni kuitenkin parempi näin kuin ettei olisi edes yritetty mitään edes jossakin määrin tuoretta.
Pitää myös valitettavasti todeta, että ensimmäinen onnistui saamaan houkuttelevasta ympäristöstä enemmän irti. Siinä oli paikoitellen ihan hyvääkin paratiisisaariunelman tunnelmaa. Tämä vaikuttaa monin paikoin vähän väljähtäneeltä kierrätykseltä. Toki miellyttäviä näkymiä on tässäkin kameroiden eteen löydetty, mutta niistä ei vain ole saatu aikaan samalla tavalla hehkuvia.
Kun ei se ensimmäinenkään nyt mikään kovin erinomainen tapaus ole, niin pitkälti toiston merkeissä etenevän seuraajan suurempi arvostaminen on kovin hankalaa. Tämä lienee yksi räikeimmistä näkemistäni tapauksista, joissa katsojille on tosiaan päätetty tarjota paljon enemmän sitä samaa ja ehkä siinä sivussa vähän jotakin uutta. En siis lähtisi ainakaan täysin peräkkäin näitä katselemaan, sillä kyllästyminen saattaa olla ihan todellinen uhka.
Toisaalta, ei tätäkään huvita haukkua täysin lyttyyn, vaikka elokuvana Return to the Blue Lagoon jättää kovin monessa mielessä enemmänkin toivottavaa. Ansiot ovat tässäkin suunnilleen samanlaiset kuin ensimmäisessä osassa. Mitään suuria eroja ei kannata lähteä etsimään. Ehkäpä tämä seuraaja on kokonaisuutena vähän ensimmäistä latteampi tapaus, mutta siinä se. Lähinnä kysymys on se, riittääkö mielenkiinto kahteen hyvin identtiseen paratiisisaariromanssiin. Jos jo ensimmäinen onnistui kyllästyttämään tai vaivaannuttamaan, niin en oikein näe syytä kiusata itseään jatko-osan parissa.
Kyllähän tällaisia silloin tällöin mielellään katselee. Lisäksi on myös valmis antamaan kohtalaisen paljon anteeksi, sillä mukana kuitenkin on sellaisia puolia, joita ei yleensä romanttisissa hömppäelokuvissa samanlaisella antaumuksella olla esittelemässä. Linkitetyssä varhaisemmassa kirjoituksessa mainitut vanhemmat ja uudemmat versioinnit kiinnostavat edelleen, vaikka en niitä nyt aivan heti olisikaan soittimeen sullomassa tai hankkimassa. Oikein ajoitettuna nämä edustavat mukavaa lyhyttä pakoa talvimaasta, jos ei muuta...
Return to the Blue Lagoon (1991) (IMDB)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti