Cast Away (Tuuliajolla)

On tullut tässä katseltua pari paratiisisaariunelmien puolelle kallistuvaa elokuvaa tässä viimeisen kuukauden aikana (The Blue Lagoon ja Return to the Blue Lagoon), mutta toisaalta myös vähän aikaa sitten sellainen versio, jossa se paratiisi muuttuu lähes sietämättömäksi paikaksi (The Beach). Ajattelin, että oli tullut aika ottaa uusintakatseluun myös Tom Hanksin tähdittämä Cast Away.

Elokuva lähtee liikkeelle vilkkaissa tunnelmissa, kun Fed Ex -autot kuljettavat paketteja ympäri maailmaa jatkaen loputonta taisteluaan armotonta kelloa vastaan. Hanksin esittämä Chuck Noland kuuluu yhtiön johtoportaaseen. Hän on parhaillaan Venäjällä potkimassa puhtia paikallisen toimiston pyörimiseen. Ensikosketuksen perusteella Chuck tuntuu käyvän vähän ylikierroksilla pitäessään motivaatiopuhetta työntekijöille.

Kun tarvittavat puheet ja muut innostamiset on pidetty, suunnataan kohti kotia joulua viettämään. Siellä odottaa Helen Huntin esittämä naisystävä. Joulua vietetään perheen ja ystävien kesken, mutta loma viilettää pikaisesti ohi, ja onkin jälleen uuden komennuksen aika. Sen pitäisi olla suhteellisen nopea tapaus, joten Chuck lupaa palata takaisin vuoden loppua juhlimaan. Toisin kuitenkin käy.

Jossakin Tyynen valtameren yläpuolella kone kohtaa myrskyn, joka ei alkuun vaikuta kovin pahalta. Tilanne kuitenkin muuttuu hetkessä huomattavasti vakavammaksi, ja koneen keula kääntyy pysäyttämättömästi kohti merta. Miehistö ja Chuck valmistautuvat parhaansa mukaan tulevaan iskuun vaativissa olosuhteissa. Robert Zemeckis on kyllä saanut toteutettua tämän törmäysjakson mallikkaan intensiivisesti. Siinähän melkein hengästyy katsomossakin.

Hyvällä onnella Chuck kuitenkin selviää törmäyksestä, pääsee vielä pintaankin ja täpärästi välttää ilmassa viuhuvat ikävät metalliesineet. Keskellä aavaa merta se ei toki vielä takaa yhtään mitään, mutta niinpä vain onni on edelleen Chuckin puolella, ja hän jo saman yön aikana ajautuu pienellä veneellään kallioisen saaren rantaan. Aamun koittaessa pahasti höykytetty Chuck pystyy viimein rantautumaan kunnolla ja tutustumaan uuteen ympäristöönsä.

Saari ei ole mikään mahdottoman suuri ja se vaikuttaa asumattomalta. Vähän toisenlaisessa ympäristössä elellyt Chuck ei oikein tiedä, mitä olisi hyvä tehdä, jos vaikka joutuu viettämään kauemminkin aikaa säiden armoilla olevassa saaressa. Toki hän saa rantaan kirjoitettua avunpyynnön. Muuten mies alkaa keräillä rantaan ajautuvia koneen kuljettamia paketteja ja laittaa niitä avaamattomina talteen. Siinä vaiheessa ilmeisesti on vielä mielessä toivo nopeasta pelastuksesta.

Katsojalle paljastuu nopeasti, ettei Chuck paljoakaan omaa taitoja selviytymiseen keskellä villiä luontoa. Kunnollinen suoja jää tekemättä, mikä kostautuu hyvin nopeasti, ravinnon hankkiminen tökkii pahasti, tulta ei oikein saa aikaan ja luonnonvoimat kurittavat. No, ihminen on kuitenkin varsin sopeutuvainen otus, joten vähitellen Chuck alkaa myös jossakin määrin hallita uutta ympäristöään. Varsinkin, kun hänelle ominainen sinnikkyys paikkaa jossakin määrin taitojen puutetta.

Päivien muuttuessa viikoiksi, viikkojen kuukausiksi ja niin edelleen, alkavat hermot kuitenkin olla pahasti koetuksella, eikä niitä synkimpiäkään ajatuksia enää pysty pitämään mielestä poissa. Mielenterveys joutuu koetukselle, kun pitkä yksinolo tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Löytämästään rantapallosta Chuck muokkaa itselleen kaverin, jonka nimeää Wilsoniksi. Ilmeisesti hänen on helpompi ajatella loogisesti, kun voi jutella ääneen edes jollekin. Siinä sitten ajan kuluessa alkavat myös ajatukset pelastuksesta jälleen voimistua.

Cast Away tuli nähtyä aikoinaan ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, ja muistojeni mukaan ei se silloin oikein onnistunut tekemään kovin myönteistä vaikutusta. Tiedä sitten, tökkikö silloin Hanks jonkin asenneongelman takia, oliko elokuva liian pitkä, aiheuttiko rauhallinen eteneminen kyllästyksen vai oliko kyse näiden yhteisvaikutuksesta. Niin tai näin, mutta nyt noin kymmenisen vuotta myöhemmin miellytti kyllä aivan toisella tavalla, vaikka en edelleenkään tätä suurimpana saarisuosikkina pidäkään.

Kuten ehkä muista kirjoituksista on tullut esille, niin verkkainen tahti ja tapahtumien näennäinen puute eivät useinkaan ole mitään kovin ratkaisevia tekijöitä. Siitä huolimatta tässä kyllä tulee silloin tällöin mieleen, että ehkäpä voisi vähän vauhdikkaamminkin kulkea, kun välillä junnataan samojen juttujen parissa kuvasta toiseen. Pituudellakin (noin 138 minuuttia) saattaa toki olla jotakin tekemistä asian kanssa.

Toisaalta taas välillä varsin sinnikäs ja yksityiskohtainen tapahtumien kuvaaminen toimii siinäkin mielessä, että sitä kautta saa varsin hyvän kuvan siitä, millainen tyyppi Chuck on. Samalla pääsee iloitsemaan niistä pienistä onnistumisista, joita hän ajoittain kokee. Esimerkkinä vaikka lukuisten epäonnistuneiden yritysten päätteeksi lopulta roihahtava nuotio. Vastakkaisena esimerkkinä voisi taas mainita Chuckin suorittaman hammastohtoroinnin, joka sattuu kotisohvallakin.

Kun Chuck on saanut tietyt perusjutut haltuunsa, niin ei ympäristö oikein enää uhkaa suuremmilla vaaroilla, vaan niitä ilmaantuu lähinnä oman pään sisältä. Loogisuus ja järjestelmällisyys on hyödyksi niidenkin torjumisessa, ja elokuvan synkemmistä hetkistäkin löytyy tiettyä huumoria tämän ansiosta. Kaiken kaikkiaan Chuck on sellainen tyyppi, johon ei enää nykyään ole kovin hankalaa samaistua. Hanks taas on ihan hyvä valinta häntä esittämään, eikä nyt ainakaan heti tule mieleen montaa sellaista ehdokasta, jotka olisivat varmasti tehneet parempaa jälkeä.

Zemeckis ei selvästikään ole halunnut lähteä maalailemaan Chuckin uudesta kodista mitään paratiisia maan päällä. Paikka näyttäytyy ennemmin jokseenkin karuna ja armottomanakin ympäristönä, jossa ei ole helppo selviytyä. Kyllähän niitä aurinkoisia rantapäiviäkin toki vilahtelee, muttei niiden parissa kyllä tässä mitään sen suurempia onnen hetkiä päädytä viettämään.

Lisäksi vaikuttaa siltä, että saarijakson mittavasta kestosta huolimatta pidättäydytään pitkälti muutamassa samassa paikassa, jotka eivät maisemien ihailijoille lopulta nyt aivan hirveästi tarjoa. Onhan kuvissa paikoitellen kauneuttakin, mutta vaihtelu vaikuttaa vähän olemattomalta. Varmaan tarkoituksellista tämäkin. Edes saaren korkeimmalle kalliolle noustessa ei ole maltettu tarjota katsojalle hienoa näkymää. Yleensäkin etäisemmissä kuvissa saari ei erityisesti näytä siltä, että sinne vapaaehtoisesti haluaisi mennä. Tässä mielessä ollaan siis pitkälti toisenlaisella linjalla kuin vaikkapa kirjoituksen alussa mainituissa esimerkeissä.

Jos kiinnostaa tutustua todelliseen elelyyn "paratiisisaarella" niin suosittelen lämpimästi Bruce Parryn Going Tribal (Tribe) -sarjan kolmannen kauden jaksoa Lost Island of Anuta, jossa seuraillaan erään kansan elämänmenoa tällaisessa ympäristössä. Itse olen palannut kyseisen jakson pariin useammankin kerran. Varsinkin talvi-iltoina sellainen lämmittää sydäntä mukavasti. Kyseinen jakso on ainakin tällä hetkellä katseltavissa viidessä osassa YouTubesta:

Cast Away pystyi siis nostamaan pisteitään melko selvästikin uusinnan myötä, mutta ei se siltikään onnistu vastaamaan siihen haluun löytää täydellinen tuokio asumattomalla saarella. Etsintä saa siis edelleen jatkua. Kuitenkin ihan mukava kokemus, vaikka toki valitettavaakin vähän löytyy.

Päätteeksi voisi vielä todeta, että elokuvan lopetus on mielestäni varsin onnistunut. Ei ole päädytty siihen helpoimpaan ratkaisuun, vaan on havaittavissa vähän haikeita ja katkeransuloisia tunnelmia. Maailma on mennyt väistämättä eteenpäin. Onneksi kuitenkin vähän uutta toivoakin löytyy, etteivät Chuckin koettelemukset kovin alakuloista loppua saa.

Pink Floydin The Division Bell ei kuulu omiin suosikkeihin yhtyeen tuotannossa, mutta ehkäpä tässä kohtaa tunnelmaan sopii sen sisältämä kappale Coming Back to Life, johon on hyvä lopetella tällä kerralla...

Cast Away (2000) (IMDB)